perjantai 31. joulukuuta 2010

HYVÄÄ UUTTA VUOTTA!

Venyihän se lasten mummolaan pääseminen lähemmäs puolta yötä, juna kun oli normaaliin tapaansa myöhässä, (se kun ei ole ilmeisesti vieläkään käsittänyt työskentelevänsä välillä pakkasellisissakin olosuhteissa, sillä talven tulo tuntuu yllättävän aina), mutta silti ensimmäisten joululahjojen oli päästävä aukaisuun ja kaukaa viisaana mummi oli asiat järjestänytkin siihen malliin, että se onnistui. Nukkumaan ei millään olisi maltettu ja pikku jalat tömisyttivätkin mummolan lattiaa vielä puoli yhdeltä. No, seuraavana aamuna unta sitten riittikin ihan siihen malliin, että enoa jo rupesi epäilyttämään, mahtaisiko hän ehtiä nähdäkään lasten ilmeitä näiden aukaistessa loppuja lahjapakettejaan. Hänen kun oli jo sinä samaisena päivänä lähdettävä junailemaan pääkaupunkiseudulle takaisin... 

No ennättihän hän senkin ilon nähdä, kun lahjoja heti aamusta ruvettiin etsimään kuumenee/kylmenee -periaatteella ja lisääkin olisi mieluusti etsitty, mutta siihen oli pakko panna stoppi; eihän nyt mummillakaan ihan älyttömästi niitä lahjoja riittänyt, vaikka ihan vähän hupsu näissä(kin) asioissa onkin! (Mitä nyt vähän varalle ostettuja sukkahousuja, pikkareita ja sukkia laittoi salavihkaa lahjakasseihin ja jätti ne "löydettäviksi", minkä vaikutus oli lähestulkoon yhtäläinen...) 

Illalla ulkoa tulemisen jälkeen saunaanmenokehoitukset kaikuivat kuuroille korville, laulettiin vaan keskittyneesti Vaarilla on saari. Lojuttiin säkkituolilla, tuijotettiin toisiaan ja hoilattiin. Lopulta piti muinoin päteviksi koetut kiristyskeinot ottaa käyttöön ja uhata, ettei mummin viereen sitten saunassa käymättömillä olisi asiaa ja kun sekään ei lotkauttanut minkäänlaista korvaa, latasi mummi lopuksi, että taitaapa se uusi Nalle Puhin tai Pulle Nahin... mikä lie... CD:kin jäädä katsomattomien pinoon, mikäli ja ellei... "No se muuttaa asian", tuumi Pepsukka ja lähti viivana, toinen perässään, tietysti. 

Saunasta tulon jälkeen ukki istutti tytöt viereensä, kampasi hiukset ja leikkasi varpaankynnet. Äiti lyhensi otsatukat. Mummi oli kaikesta äkkinäisestä hulinoinnista niin huteroitunut, ettei hänestä enää mihinkään olisi ollutkaan. 

Nukkumaanmenorituaaleihin kuuluva riehuminen huipentui normaaliin kimppaitkuun, josta selvittyä halaamisesta ja suukottelusta ei meinannut loppua tullakaan. "Anna siskolle vielä yksi pusu poskelle!" kehotti Pinjuska kerran toisensa jälkeen, kietoi kätensä siskon kaulaan ja pussasi. Sitten äiti kehotti "kaksosia" istumaan vierekkäin, kun hän ja mummi harjaisivat heidän hampaitaan patteriharjoilla. Kaksosiksi kutsuminen oli ilmeisen mieluista ja sekin pyrki tahnavaahtosuita naurattamaan, kun mummi päivitteli, miten mummolassa robotit tekevätkään kaikenlaista, puhdistavat niin lattioita kuin lasten hampaitakin... 

Tänä iltana ammutaan muuan raketti. Alkuillasta jo, sillä uusi vuosi aloitetaan nukkumalla. Jospa se taikoisi mummillekin enemmän unitunteja tulevaksi vuodeksi. 

Hyvää Uutta Vuotta! 

tiistai 28. joulukuuta 2010

YHTÄ ODOTUSTA KAIKKI TÄÄ?

Jouluksi lapsenlapset eivät tulleet, eivät edes joulupäivän iltana, kuten suunnitelmissa oli. Nuorempi sairastui vesirokkoon, jonka vanhempi oli vastikään kunnialla kärsinyt.

Kuusi välkytteli ikkunan takana, lahjapaketit lymysivät mummin työhuoneen pöydän alla, kinkut, rosollit ja laatikot vartoivat jääkaapissa. Mummin ja ukin sydämissä kohisi avaruus.

Onneksi poika tuli, pitkästä aikaa! Hänen kanssaan hytisimme hautausmaakierroksen Suomussalmen kalmiston lumisten kumpujen keskellä, sytytimme kynttilöitä, toivotimme rakkaillemme Siellä Jossakin Hyvää Joulua. Kärvistelimme, pakkanen paukkui. Ja sitten sukulaisiin syömään ja anopin luo yöksi.

Nyt odotamme jälleen. Elämme toivossa, ettei erään sukulaisen sairastama vatsatauti ollut tarttunutkaan meihin ja lapset voisivat saapua. Toivossa on hyvä elää. Toivottavasti... Pojalla olisi lähtö jo takaisinpäin ja häntä harmittaa, jos häneltä menee ohi lasten kasvojen näkeminen näiden availlessa pakettejaan.

Että mitäkö saimme joululahjaksi? Saimme robotti-imurin, jonka jäljessä nyt yhdessä kuljemme, jolle asettelemme virtapiirejä, jolle huomauttelemme, mitkä kohdat jäi käymättä ja jota kehumme, kun se onnesta lurittaen osaa itsenäisesti hakeutua pesäänsä uudelleen latautumaan.

Sen kyydissä varmaankin matkaa moni mollamaija vielä joskus...

tiistai 21. joulukuuta 2010

TUOMAANPÄIVÄ

21.12. on palindromi eli se voidaan lukea samalla tavalla molempiin suuntiin, niin etu- kuin takaperinkin. Päivä on myös joulun tuojan, Tuomaan päivä. "Hyvä Tuomas joulun tuopi, Hiiva-Nuutti pojes viepi." Nyt pitäisi siis ruveta hiljentymään jouluun, vaikka meillähän se kiire ja hälinä taitaa kiihtyä lähes taivaisiin asti mitä lähemmäksi H-hetkeä saavumme... 

Entisinä aikoina suojaksi pahoja henkiä vastaan oville tai porteille tervattiin ristit tai ne rakennettiin puusta ja muistona siitä on tuomaanristi tänäkin päivänä monen kodin pöydällä. Tässäkin tavassa on nähty pakanuuden vaikutusta kuten niin monessa muussakin uskoon liittyvässä, joten ihan sulavastihan me luovitaan täällä pakanuuden ja kristinuskon suloisessa sekamelskassa, vaikka kaikki sitä eivät tietenkään halua myöntää tai siitä edes tietääkään. Mutta jokaiselle jotakin, kannattaako noihin sen tulisemmin kiukustua, pääasiahan on, että ihmisellä on hyvä ja rauhallinen suhde niin omaan itseensä, lähimmäisiinsä kuin henkiseen tai hengelliseen maailmaansakin.

Tänään aamusta näkyy myös täydellinen kuunpimennys.

torstai 9. joulukuuta 2010

"MUN SYDÄMENI TÄNNE JÄÄ"...

Taas yksi tunteidemme tulkki lähti. Kari Tapio, laulaja, joka upeine äänineen, karismoineen ja niin, inhimillisine heikkouksineenkin jätti pysyvän muiston itsestään sydämiimme. Hänen laulunsa tuovat muistoista esiin nuoruuden väkevimmät tunnot, ja kyllähän ne heläyttelevät vielä varttuneemmallakin iällä niitä ihmismielen herkimpiä kieliä.

Hän poissa on. Laulut ja muistot jäivät. Kiitos!

maanantai 6. joulukuuta 2010

ONNEA, RAKAS SUOMENIMAA!

Eilen käytiin tunnin pituisella metsälenkillä. Kälyn mies oli ajanut lumikelkalla reittiä, joten ei tarvinnut umpea kahlata. Hyvä oli ilma, helppo hengittää eivätkä varpaat eivätkä sormetkaan valitelleet.Mitä nyt nenä pakkautui Petteri Punakuonoa matkimaan... Metsä oli pukeutunut hurmaavaan asuun, jäniksen ja ketun jäljet yhytimme tuon tuostakin. Hiljenimme hetkeksi kuuntelemaan puron vienoa solinaa kevyen jääkerroksen alta. 

Tänään on kotomaamme itsenäisyyspäivä, jolloin äkkiä taas muistamme veteraanejamme, suitsutamme heille kiitosta ja sitten taas vuodeksi unohdamme. No, eiväthän ne onneksi kaikki niin tee. Mutta vasta nytkö on hoksattu perustaa muistelupiirejä, joissa sodan kokeneet pääsevät purkamaan ahdistuksiaan? Kummastelenkin, MIKSI VASTA NYT, vai enkö ole sattunut moisesta ennen kuulemaan? Vuosikymmeniähän siihen olisi tarvetta ollut. 

Onnea, Suomi-neito! 


tiistai 30. marraskuuta 2010

"KOVAAN KORPEEN?"

Ettäkö Kainuusta poispäin vain oltaisiin muuttamassa? Ehei, eipä vaineskaan, tännehän on ihan vastikkään muuttanut mm. kuulemani mukaan vertaistaan vailla oleva nuori reipas nainenkin ihan ulkomailta asti! Uskalias, rohkea yritys, vaikka juuri tuon kovan korven kasvattina ja kieltämättä vähän jo pakkasissa kohmettuneenakin kallistun suhtautumaan asiaan tietyllä varauksella. Kun ei tule vettä eikä sähköä ja elää yksin...

Muistissa on tuoreena vielä se kerta, jolloin pidin mökkiä lämpöisenä takkatulen avulla, itsepäisesti yksin porskuttelin. Silloin oli kylläkin vain noin kahdenkymmenen asteen pakkassää ja sillä kertaa tein sitä ainoastaan muutaman päivän ajan, mutta kyllähän se puuta tuhkasi. Vaikka illalla olin lämmittänyt sisätilan noin kahteenkymmeneen lämpöasteeseen (ulkona paukkui siis sen kahdenkymmenen pakkasasteen voimalla), niin aamuvarhaisella mökin lämpötila näytti tasaista nollaa... Ja kysymyksessä oli ihan pikkiriikkinen mökin tumpelo.

En tietenkään masentaa enkä lytätä hanketta millään muotoa halua, päinvastoin, kunnioitettavahan se on ja toivon kovasti, että tyttö saa kaiken kuntoon haluamallaan tavalla eikä lannistu, vaan keksii tarvittavat keinot pärjätä luonnonvoimien keskellä ja oppii rakastamaan tätä karua korpiseutuamme yhtä paljon kuin mekin. Sillä vaikka se paljon vaatiikin, niin paljonhan se antaakin. Ja mikä parasta, naapuriapu on näillä selkosilla verraton tuki ja turva; kainuulainen ei jätä naapuriaan hätää kärsimään, se on varmaa!

J.K. Sinne Tulevaisuuden älykylään on muuten jonoakin jo...

maanantai 29. marraskuuta 2010

TEATTERI RETIKKA

Taas kerran saan olla ylpeä synnyinseudustani: Suomussalmelle on talkootyövoimin noussut ihan oma uusi teatteri! Jos asuisin lähempänä, olisin luultavasti innokas osallistuja niin näyttämön kuin katsomonkin puolella. No, katsomon puolelle sentään uskon useinkin pääseväni, mutta olisihan niin soma harrastus se amatöörinäyttelijyyskin!

Kesäteatterihan Suomussalmella onkin vuosikaudet toiminut huomattavan menestyksen siivittämänä. Huomionarvoiseksi sen tekee sekin, että ohjelmisto koostuu paljolti paikkakunnalla asuvan Eero Schroderuksen kässäreistä, jotka hänen Ulla-tyttärensä ohjaa lavalle sopiviksi.

Eläköön, sinä rakas Kainuuni! Jatka urheaa kamppailuasi näitä nykymaailman maaseudun näivettäjiä vastaan!

keskiviikko 24. marraskuuta 2010

PRINSESSA

Käytiin katsomassa Prinsessa-elokuva. Järkyttävää, miten mielisairaaloissa potilaita on kohdeltu. Tippa silmässä sitä katselin... Ja vaikka paljonhan siinä oli hykerryttävääkin, mikä väkisinkin sai naurunväreet leijailemaan, niin totesin taas kerran, että paras minulle olisi pysyä lapsille tarkoitetuissa ohjelmissa - olisi paljon kevyempi olo jälkeenpäin. Eikä 11 vuoden ikäraja suinkaan ole sopiva tälle elokuvalle!

Loppulaulun lauloi iki-ihana Johanna Kurkela.

maanantai 22. marraskuuta 2010

CURLING-"KAKAROITA"?

Eräässä yhteisössä tuli puhetta siitä, onko lapsen käytös vanhempien ansiota tai syytä. En tietenkään malttanut olla ottamatta haastetta vastaan, en millään tahdo päästä ohi näistä pohtimisista vaan ryhdyn oitis syväluotaajaksi. Kirjoitin mitä mieltä olin, ihan luennoimaan innostuin, tapani mukaan, valitettavasti. No, kun sitten hoksasin, että ikäluokkani ihmiset jo suurin piirtein tietävät tämän kaiken, poistin suurimman osan ”luennostani”, etten liikaa ärsyttäisi enkä halunnut leimautua besserwisseriksi

Kirjoitin, että mielestäni lapsen luonteesta paljolti riippuu, millainen hänen käytöksensä on, mutta kyllähän se kodin esimerkki ja vanhempien järjestelmällisyys ja yhtä köyttä vetäminenkin vaikuttavat. Jos kotona on hällä väliä -tyyli ja lapsi saa mennä miten tahtoo, ei hän voi millään tietää, miten oikeasti kuuluukaan käyttäytyä. Toisaalta kyllä sellaisestakin perheestä voi kuoriutua ihan vain lapsen oman perusluonteen ansiosta aito ja välittävä ja ns. kunnon ihminen, ja tietenkin myös päinvastoin. Eli ei kai se ihan niin mustavalkoista voi olla. Asia on vaikea eikä kukaan oikeasti voine tietää vastausta, vaikka paljonhan sitä on tutkittu.

Koulullekaan ei kasvatusvastuuta voi sysätä, vaikka sitä kovasti kyllä jotkut yrittävätkin. Siellä kyllä yritetään opettaa tapoja, mutta ne valuvat kuin vesi hanhen selästä, jos kotona ei alkeita ole annettu eikä tukea löydy. Sitä paitsi lapsi saattaa kotona olla niin tuiki erilainen kuin koulussa, monet vanhemmathan eivät millään edes usko, että heidän lapsensa voisi käyttäytyä opettajan kertomalla tavalla eli he suorastaan väittävät, että opettaja valehtelee. Lapset ovat taitavia manipuloijia.

Nyt on Ruotsissa noussut häly telkkariohjelmasta, jossa kerrotaan hemmotelluista lapsista, curling-kakaroista (ihan kaikella rakkaudella tämä nimitys), joiden tien vanhemmat yrittävät silottaa niin pitkälle kuin mahdollista, menevät asiassa jopa niin pitkälle, että vaikka lapsi on muuttanut kotoa pois (vanhempien hankkimaan asuntoon), heille käydään siivoamassa, pyykkäämässä, laittamassa ruokaa jne. Ohjelmassa he saavat opetella omien siipiensä kantavuutta talossa, jonne on kerätty nuoria opettelemaan ensi askeleita omatoimisuudessa. Tiskauksen ja pyykinpesun ympäriltä onnistutaankin kaivamaan yllättävän paljon dramatiikkaa.”

Ei tässä voi muuta kuin kauhistella, miten hukassa tuollainen vanhemmuus on; eikö  todellakaan ymmärretä, että tällä menolla valmistetaan lasta suureen elämänpettymykseen, katastrofiin suorastaan, kun tämä joskus passaajiensa kuoltua joutuu reaalimaailman kanssa tekemisiin!

Hyvähän se on, että edes jotenkin, vaikkapa nyt tv-ohjelman keinoin pyritään pelastamaan tilannetta, mutta epäilen, että jälkensä se on jo ennättänyt jättää, mitä lapsen edessä odottaviin elämän haasteisiin suhtautumiseen tulee. 

Ja tämänkertainen luento päättyy tähän. :) 


torstai 11. marraskuuta 2010

MIKSI?

Perunoita Puolasta kouluun? Lihaa Keskieuroopasta? Oi, Kainuuni! :´(

sunnuntai 7. marraskuuta 2010

TIETÄÄKÖHÄN SE UKKI, KENEN KANS OIKEIN ON NAIMISISSA?

Nyt ne ovat menneet, mummola helisee tyhjyyttään, kaipaus vain kietoo pehmeitä verkkojaan. 

Olikin sitä vekslausta ihan riittävästi, pikkuisten jalkojen varhaisyön töminää, kunnes tuli toppi; jokin raja täytyy olla nukkumiskaverinkin valinnassa. Äiti oli tomerana ja mummikin tietysti tuli hyvänä kakkosena - ukki ei ottanut kantaa… ”Haistele sä äitiä”, kehotti Peppi, kun laittoi Pinjaa mummin vierestä. – Pinjallahan on päiväkodissa väliin äidin yöpaita, väliin isän paita unileluna (kumpikin pitää olla käytetty, tutun tuoksun vuoksi). 

Isomummun luona (Ämmänsaaressa) käynnin jälkeen Peppi halusi käydä myös isoukin haudalla (ainoa menneistä, jonka hän oli nähnyt) ja kun siellä heidän lumienkelipallonsa laskemisen jälkeen mummi otti siitä kuvan, kysyi Pinja välittömästi, kiven päälle pyrkien: "Otitko sä isoukista kuvan?"...

Aarrettakin etsittiin ja löydettiin, ainahan se mummi sen järjestää… Ja vaikka Lumikin sijaan olisi mieluummin otettu vastaan prinsessa Ruusunen, silti tämä käsillä oleva prinsessa löysi paikkansa... 


Ukki puolestaan vei lapset pihanurmikon lumihuurteeseen hiihtämään ja leikkipuistoon ja läheiseen metsään samoamaan. Tuliaisina talven törröttäjiä, kovin monen mutkan kautta kierreltyinä...

Pinjan näkymättömät ponit ovat kuulemma töissä toimistolla Töölössä. Niiden työnä on nuolla itseään. Ne syövät kaikenlaista, mm. tulta. Tuli on niiden voima. Kun ne syövät sitä, ne rupee lentämään. Vähän aikaa takkahuoneessa poneja kuunneltuaan Pinja kertoi niiden paljastaneen, että mummi on prinsessa! Johon mummi, että mistähän ne tiesivät ja että tiesiköhän se ukki, kenen kans oikein on naimisissa? 

tiistai 2. marraskuuta 2010

NE TULIVAT TAAS. IPANAT

Ne tulivat taas. Ipanat. Vedettävine eläinlaukkuineen. Syöksyivät syliin, rutistivat. Ulkovaatteista kuoriutumisen jälkeen paikat piti katsastaa, sitten myöhäiselle iltapalalle, olihan kello jo lähes yksitoista illalla. Peppi varasi pöydässä mummia kaulaillessaan nukkumapaikan hänen vierestään, mutta Pinja ennätti siihen kuitenkin ensin, mikä aiheutti pienen skisman…

Kun äiti sitten ilmestyi levitetyn sohvan viereen sanomaan hyvää yötä, paikanvaltaaja epäröi, katsoi mummia ja supitti: ”Mä haluun äidin viereen…” Peppi syöksyi tyynyineen oitis hänen tilalleen, otti mummin käden, halasi sitä. ”Mulla ei oo muuta unilelua, niin sun kätes on sen tilalla.” ”Sopii”, kuiskasi mummi. Valoja sammuteltiin, vain olohuoneen jalkalamppuun jäi himmeä kajo. Sitten mummin käsi työnnettiin syrjään. ”Mä meenkin äidin viereen”, kuului hetken päästä, anteeksipyytävään sävyyn...

No, senpä mummi ja ukki olivatkin jo etukäteen ennakoineet ja varanneet vieraiden käyttöön oman ison avaruuslaivansa. Aina ennen Peppuska oli ollut joko mummin vieressä tai tämän ja ukin keskessä, Pinjuska harvemmin, mutta matkaa edeltäneen viikon erossa olo äidistä veti tämän luo nyt molempia tiukemmin nuorin. Mennessään Peppi kuului kuiskaavan ukille, että tämä menisi nyt mummin viereen. No, ukki oli jo asettautunut mukavasti työhuoneeseen omaan olotilaansa, joten mummi sai jäädä rauhassa omiinsa.

Aamulla unta kesti lähes yhdeksään, sitten oli vuorossa puuro ja sen jälkeen jälleen kerran piti katsoa Viiru ja Pesonen. Päivä oli mukavan leppoisa ulkoilua ajatellen ja ukin ruokatunnin mentyä aiottiinkin yhdessä metsäretkelle, mutta lähtöhetkellä Pinja kieltäytyi, luultavasti mielessä kajusivat mummin pakasteeseen jäätymään laittamat mehujäät, joten Peppi ja äiti menivät sitten kahdestaan, mummi jäi pienemmän seuraksi ja ukki palasi töihin. Pelattiin tietokoneella Muumipeliä, välillä pienempi pelaaja onnistui klikkaamaan itsensä pois sivuilta ja mummin täytyi vajavaisine taitoineen yrittää palautella. Värit jäivät koko koneeseen jotenkin oudoiksi, mutta peli saatiin kuitenkin loppuun. Kaksi kertaa. Äidin laitettua kuvia Pepistä milloin eväitä syömässä, milloin oksanhangassa kiikkumassa, mummi lähetti vastaavasti Pinja ja Muumipeli -näkymän.

Toisten kotiuduttua mummi käväisi kaupassa ja sitten leikittiin kuumenee, kuumenee, kylmenee, kuumenee… Tuulikaapin oven takaa löytyivät vihdoin yllätykset, kaupan mehujäät ja aarteeseen oltiin varsin tyytyväisiä.

Illalla juoksentelivat lapset äitinsä kanssa pihan pimeydessä otsalampuin varusteltuina valohippaa, sen jälkeen lämmitettiin sauna ja viriteltiin takkaan tulet. Liekkien loimu oli tenhoava ja niitä haluttiin ehdottomasti syöttää. ”Mä syötän sitä…” Pikkuinen paperipala sormien välissä lähestyttiin tulta, se pelotti, joten loppujen lopuksi mummi oli se, ken syötti…

Yöpuulle kömmittiin varsin ajoissa, vain mummi jäi ihmettelemään hiljaisuutta. Tietokoneen ääreen tietysti. 

maanantai 25. lokakuuta 2010

OMIEN USKOMUSTENI UHRIKO?

Katsoinpa taas kerran ohjelmaa kolesterolista, sitä koskevista tutkimuksista, oletuksista ja käsityksistä. En ole saanut lääketieteellistä koulutusta enkä pysty olemaan asiasta mitään muuta mieltä kuin mitä itse olen kokenut enkä ryhdy väittelyihin. Jokaisella on oikeus omaan mielipiteeseensä.

Olen aina hantturoinut ylimääräisten lääkkeiden nauttimista vastaan, en siis ole mikään lääkevirtuoosi, mutta ensimmäisen kerran joutuessani kohonneen kolesterolin "kantajaksi", uskoin lääkäriä ja aloitin, söinhän jo verenpainelääkkeitäkin...

Jonkin ajan kuluttua lihakseni kuitenkin kipeytyivät niin, että jo pelkkä paikallaan makaaminenkin aiheutti kouristuksia ympäri kehoa. Puristi sieltä ja täältä, niin etten sen aikana voinut muuta kuin haukkoa henkeäni ja koettaa odottaa sen päättymistä, pelkäsin vain, mistä kohdasta se seuraavaksi kurittaa. Olin jopa sairaalassakin tutkittavana niiden takia. Otettiin käyriä, kuvia ja mittauksia, mutta tuloksetta. Mahdollisista lääkevaikutuksista ei kyllä mainittu mitään, joten laskin ihan itse yhteen asioita ja aikoja, ja lopetin kotiin "terveen kirjoissa" päästyäni statiinit, ympäristön painokkaista vastalauseista huolimatta. Ja kas; vähitellen ei enää tarvinnutkaan seiniin tukeutuen vaeltaa, jäseniä ei kaiken aikaa väsyttänyt eikä pakottanut ja pian lihakseni olivat kunnossa taas.

Toisen kerran, muutamaa vuotta myöhemmin, lääkäri sai minut jälleen ylipuhuttua maalailemalla tulevaisuutta mahdollisena halvauspotilaana, toisten käänneltävänä ja väänneltävänä, jos sydämeni sattuisikin olemaan niin vahva, ettei se kuolema kenties korjaisikaan kerralla. Mutta mutta... Pikkuhiljaa lihaskivut tulivat vielä hurjempina kuin aiemmin ja silloin päätin, että mieluummin elän terveenä muutamaa vuotta vähemmän kuin loppuelämäni vuodet ei-välttämättömien lääkkeiden aiheuttamien kipujen kourissa ja lähes liikuntakyvyttömänä. Läheiset ja lääkärit tietenkin kauhistelivat jälleen, mutta pidin pääni ja nyt pystyn jälleen jopa juoksemaan - hölkkäävä mummo onkin varmaan hiukan harvinainen ja hupaisakin näky, mutta sellaiseksi joskus heittäydyn, tosin harvemmin ja toisten näkymättömissä, mutta pystyn siihen! Ja nautin. Ilmeisesti ne lääkkeet eivät ennättäneet vahingoittaa lopullisesti...

Tai sitten olen yksinkertaisesti vain luulotautinen ja omien uskomusteni uhri.

P.S. Tietenkään en suosittele kenellekään lääkkeiden syömisen omaehtoista lopettamista, sehän voi olla hyvinkin vaarallista, kerroinpahan vain, mitä minulle tapahtui.


http://fi.wikipedia.org/wiki/Statiini

http://veteraaniurheilija.blogspot.com/2006/01/statiinit-aiheuttavat-vakavia.html

http://www.kainuunsanomat.fi/cs/Satellite/Kolumnit/1194654974258/artikkeli/ovatko+laakkeet+tautia+vaarallisempia+.html

maanantai 18. lokakuuta 2010

TUHKA TEKEE KAIKISTA SAMANLAISIA

Kyllä tämä mediamaailma on ihmeellinen, kauhistuttavakin! Jopa täällä korpien kätköissä saadaan seurata vaikkapa chileläisten kaivosmiesten pelastamisprosessia, lukea heidän yksityiselämästään pikku piirtoja myöten, kuten esimerkiksi siitä, miten pelastunut menikin rakastajattarensa lihapatojen ääreen, vaikka vaimokin oli tervetulojuhlat järjestänyt, tai päivittelyistä, miten huomion heihin kiinnittyessä maan muut tapahtumat siirtyivät valokiilan alta syrjemmälle. Nyt mainarit kuulemma ovat puuhaamassa maahansa työturvallisuussäätiötä, mikä onkin tietysti ihan tarpeellinen aie sinänsä, huomattavasti tärkeämpi uutinen kuitenkin, mitä nuo yksityiselämän riepottelut. Väkiselläkin tässä rupeaa pohtimaan, kuinkahan pitkälle julkisuus heidän elämäänsä vielä sotkeekaan!

Ja Facebookin avulla olemme erinomaisesti pysyneet kärryillä siitä, miten täällä meillä Suomessa kirkosta erotaan hirvittävää vauhtia ihan vain yhden telkkariohjelman takia. Siitä eroamisesta on tainnut tulla jo muotibuumi ihan ja kukapa nyt muotiasioissa jälkeen haluaisi jäädä! Paitsi minä jään aina; en ymmärrä sen päälle, en kai koskaan ole ymmärtänytkään. Minulle riittää ihan tavallinen elämä, kun sen vain kunnialla jotenkin saisi loppuun rehveltää. Mutta monenlaisia mielipiteen ilmaisuja sekin ohjelma on ennättänyt eetteriin jo livauttaa.

Kysynkin, mitä ihmettä se kenellekään kuuluu, miten kukin elämänsä viettää? Voiko joku toinen määrätä, elätkö miehen vai naisen kanssa, vihitäänkö, rekisteröidäänkö tai siunataanko sinut vai ei jne? Jokaisella tulisi olla valta valita tiensä. Toiset kulkevat suoraan omantuntonsa ääntä seuraten, toiset sulkevat sen äänen mielestään ja joko rallattelevat eteenpäin tai sitten potevat koko elämänsä ajan pieleen mennyttä suuntaansa. Mikä lie loppujen lopuksi paras tie vai onko toinen toistaan kummempi, sen ratkaissee jokainen itse joskus Suuren Tuntemattoman eteen joutuessaan... Mutta valinnan vapaus täytyy olla. Ja tasa-arvoinen kohtelu kaikille, myös kirkon piirissä, olipa kyse seksuaalisesta suuntautuneisuudesta tai NAISIHMISESTÄ pappina. Tasa-arvoa siis jo täällä ajassa, sillä lopussahan kuitenkin  "aequat omnis cinis" eli "tuhka tekee kaikista samanlaisia", kuten Seneca muistuttaa.

Onko niin kamalan vaikea ymmärtää, että se, mitä toisessa ihmisessä näemme ja arvostelemme, onkin kenties vain omaa projisointiamme, peilikuvaamme? Pitäisikö katse kääntää siitä peilistä omaan sisimpään ja kysyä, olisinko itse valmis tuomitsemaan itseni? Sillä mitä teen lähimmäiselleni, sen teen samalla itsellenikin...

lauantai 16. lokakuuta 2010

KUMMIPOJAN MUISTOLLE

Tummin surureunoin 
aamupilvet nousi - 
niiden alla päilyi virta kyynelten. 
Vene virran pyörtehissä sousi - 
kirkkaasti kimmelsivät 
valkopurjeet sen. 

Nouse, tuuli, huokaa 
henkäyksin lauhoin, 
purjeisiin venhon voimaa 
puhalla, 
sit' käsivarsin lempein, 
hellin saata 
ja 
valoon, rauhaan, 
kotirannan suojaan 
kalliine taakkoinensa kanna. 

Isän rakastavaan syliin 
lapsi nosta 
ja 
siinä viipyin 
hänen levähdellä anna. 


MAAILMA ON VAHVOJEN, HÄIKÄILEMÄTTÖMIEN JA ISOKENKÄISTEN?

Syksy on saanut ja kohta talvikin, lämpimämpää tosin on ensi viikoksi luvattu. Tänään vaihdetaan ne talvirenkaat vihdoinkin. Autoon siis, mullahan sitä micheliniä taitaa jonkin verran jostain jo löytyäkin ihan omasta takaa. Mutta turha sitä nyt enää on autoon laiton kanskaan lykätä, edessä se kuitenkin on.

Koko viikolla en uskaltanut kauppaan, kun näytti niin liukkaalta ja kaupastahan on aina niin paljon tuomista, ettei jalan voi käydä...  

Noo, kun noin kerran viikossa piipahtaa, kertyvät ostoksetkin turhan monikassisiksi. Mutta kun sinne kauppaan nyt ei vain millään ehdi, aikaa tuhlaamaan... Eikähän siellä jaksa kauan ollakaan; silmät tikustelevat voimakkaassa valossa ja takaraivoa pakottaa. Kylmästi. Huippaavasti.

Muistan senkin, miten toipilaana ollessani en uskaltanut tavarataloihin yrittääkään, sillä kun joskus sinne pakosta jouduin, olin suorastaan hätää kärsimässä; silmiin koski, jalat uupuivat, vapisin ja heikkouden hiki kaatui päältä, mutta levähdyspaikkaa ei vain mistään löytynyt. Oli haahuiltava auton luo ihan summassa, huomaamattomasti seiniin nojaillen, pysähdellen ja Hänen käsivarteensa nojaten... Voi, jos Häntä ei olisi ollut, mihin olisin joutunut? 

Miksi ne eivät voi laittaa niitä levähdyspaikkoja pitkin osastoja? Tai sen kahvittelupaikan keskelle kauppaa? Usein silloin pohdin, miten vanhukset ja sairaat pystyvät mammuttiliikkeissä asioimaan, kun sieltä ei löydy lepokeidasta. Tai eihän sen nyt tarvitsisi mikään keidaskaan olla, jonkunlainen jakkarakin siellä täällä riittäisi...

Mutta rahanahneushan se kai siinäkin jyllää. Maailma on vahvojen, häikäilemättömien ja isokenkäisten, joiden jalanjäljistä täyttyy pian koko pallomme! 

Noh, kaikenlaista löpinää tuolta päästä tuntuu virtaavan, kun näppäimistölle antaa vallan. :) 


lauantai 9. lokakuuta 2010

UNTEN ENKELI

Sinä unten enkeli hohtava, 
katsothan, mihin jalkani astuu, 
ettei se lipsu ja horjahda... 
Ota askelistani vastuu. 
On vastuiden viidakko päivissä 
jo tarpeeksi tuskaa tuonut, 
joten sallithan ainakin unessa 
minun olla se pieni 
ja 
ainut... 

SÄÄLIMÄTÖN SYKSY

Väritön maa huokaa askelteni alla. 
Puut alastomat surevat kaikkialla. 

Ei helky lintujen laulelo. 
Ei lämmitä kultainen aurinko... 

Tuli syksy - se kesää säälinyt ei. 
Marras saapuessaan 
syksyn aikeet päätökseen vei. 

maanantai 4. lokakuuta 2010

SIELLÄ HEHKUI AURINKO JA SIELLÄ PAISTOI KUU...

Oi, mitä lepatusta ja liihotusta on taas ollutkaan! Käväistiin jälleen Peppinjan luona. Tällä kertaa yövyimme muualla, vain aamut ja illat vietimme heidän kanssaan. Leivoimme yhdessä pitsaa ja lihapiirakkaa, iloinen hyrinä vain kahdesta pikku suusta ilmaisi, missä mentiin. Äiti jakoi taikinaa, josta osa katosi mystisellä tavalla  urakan puolivälissä... Sitten Pinjuska innostui kattamaan pöytää ja kesken kaiken hän vilahti vessaan. Yllätin hänet pesemästä siellä haarukoita, vetolaatikosta vast´ikään nostettuja. Osa niistä odotti kiltisti pöntön kannella vuoroaan. Yksi tipahtikin lattialle ja salavihkaa korjasin välineet parempaan talteen, koneen kitaan...

Silloin tällöin katselimme myös Maa aikojen alussa-cd:tä, lapset kirkuivat, olivat salaa ihastuksissaan, välillä Pinja oli Pepin sylissä, välillä mummin, mutta hauskaa oli! Ja ehdottomasti ne OLI PAKKO katsoa!

Lauantaina Peppinja meni sirkuskouluun ja sillä aikaa mummi ja ukki kävivät Senaatintorilla tutustumassa hyvän tahdon nalleihin. Sitten mummille ostettiin ukin ja enon vahvalla tuella uusi puhelin, jonka enimmät salaisuudet taitavat yhäti olla suuren hämärän peitossa... No, jahka aikaa taas liikenee, niin kaipa jotain rupeaa valkenemaankin, vähitellen...

Sirkuskoulun jälkeen söimme kaupungilla. Peppi tuumasi, että täällä on aivan liian hyvää ruokaa ja Pinja olisi halunnut välttämättä laittaa jonkun lautaselle suolaa, kun kerran sellainen sirotin oli pöydälle laitettu... Reissun jälkeen meillä kaikkein vanhimmilla taisivat jalat olla vähän uuvuksissa, olimmehan käyneet viikolla päivätansseissakin, joten liukenimme jokseenkin ajoissa Nukkunurkkaan lepäämään.

Lähtiessämme sunnuntaina lasten enon kanssa rautatieasemalle Pinja jäi laulellen värittämään lahjaksi saamaansa värityskirjaa ja Peppi jököttämään sohvalle päälleen, mikä olikin heidän vakiasentonsa, mikäli nyt ei oteta lukuun laiskiaisen lököttelyä sohvan selkänojan päällä. Oli kuulemma olleet kertakaikkisen onnen päivät jälleen, koska mummi ja ukki olivat tuoneet päiväkotiin ja sieltä vielä hakeneetkin.

Kotona maltoin viivähtää parin yön verran, kun ihanainen syysilma jo houkutteli mökkeilemään. Yksin, sillä Hänellä oli päivätyönsä. Mökin piha otti kuitenkin vastaan sekasortoisen näköisenä; se oli täysin lehtien peitossa ja ärhäkkä tuuli rupesi riehumaan kannellessani pihalta tuoleja ja tonttuja seinien suojiin, joten enpä jäänytkään sinne vaan siirryin lomailemassa olevan sisareni uudelle mökille pariksi päiväksi. Ja siellähän hehkui aurinko ja siellä paistoi kuu ja järven rannan kivikoille tunneiksi unohduin... 

lauantai 2. lokakuuta 2010

NIIN SILOISENA SIINTÄÄ PINTA JÄRVEN

Niin siloisena siintää pinta järven, 
ei aallot loiskua, ei kuohu vaahtopäin. 
Jo löytyy merkit syksyn, ruskopäisen, 
viel haaliskona aurinkoisen näen. 

Käyn rantaan, 
istun pihlajaisen suojaan, 
se punavärein hehkuu, leiskuaa. 
Katseeni sineen taivaan nostan 
ja 
annan kiitokseni vuotaa... 

maanantai 20. syyskuuta 2010

RUSKARETKI 2010

Reput huoahtavat onnesta  ja painautuvat tiukemmin reissumiesten selkiin näiden sukeltaessa Itärajan retkeilyreitille. Ilmassa väreilee sumu, housunlahkeet kastuvat varsikasvuston helmistä, mutta onneksi kankaan pintakalvo pitää kutinsa eikä kosteus ylety sisävuoriin asti.

Keijun seittipuku
Ensimmäisenä saavumme autioituneen talon pihapiiriin, johon pysähdymme katselemaan aukion laidoilla kohoavia rujoja elämisen monumentteja. Vanhan talon liuskekiviuuni uhmaa yhä aikaa, samoin päärakennuksen savupiippu kurottaa kohti taivaita avonaisin suin, kuin pettymyksen huutoon valmistautuen. Uuninpankolle unohtunut emalivati kasvattaa ruohoa sylissään, ilmeisestikin elämän jatkumoa epätoivoisesti hamuten. Kuopan oviaukon edessä kahottaa vanha heteka esteenä villieläinten sisään harhautumiselle ja ihan metsän reunassa nyhjöttää vanha auto, jonka suojiin on vaeltanut punainen kärpässieni, kovin poloisen näköisiä molemmat. Etempää metsästä löytyy vielä vanhempi auto, en muista sen näköistä ennen nähneenikään. Miten pahalta sellainen näky tuntuukaan puhtaan luonnon keskellä!

Peikon naavaparta
Määränpäähän auton vieneiden saavutettua meidät lähdemme jatkamaan matkaa. Jään tuon tuostakin jälkeen, kun pysähdyn ihastelemaan luonnon pieniä yksityiskohtia, näppäilemään kuvia. Kas, tuohon on keiju ripustanut seittipukunsa, tuossa liehuu peikon harmaantunut harva naavaparta, tuossa kääpäkerrostalossa majailee useita kääpiöitä, tuolla kököttää ympäristöönsä hyvin sulautuen menninkäisen tai tontun mökki... Elän jälleen satumaailmassani, en huolestu, vaikka toisten selät ovat häipyneet näkyvistä; minulla on vahva tunne, etten ole yksin.
Menninkäisen mökki

Pitkospuilla pitää taiteilla kieli keskellä suuta, sillä niiden päällä lepää kosteita syksyn kirjomia lehtiä. Jossakin RASAHTAA voimakkaasti pysähdyttyämme ihailemaan naavaisia kuusia, jotka hopeisin käsivarsin vartioivat erämaan rauhaa. Rasahtelija ei kuitenkaan näyttäydy. Mikään villieläin ei ilmaise lymypaikkaansa. Vain kettu on tipauttanut pari lakritsapatukkaa polulle, korppi raakkuu ja lukuisat kaivannot muurahaispesissä juoruavat karhuista. Edes orava ei naksahtele eikä nakkele häiritsijöitä kävyillä.
Kääpäkerrostalo

Levähdyspaikaksi valikoituu rajavyöhykkeen vierus. Rajamerkin toisella puolella viekoittelee iso kivi istuskelemaan, mutta sinne emme saa mennä, joten tyydymme kantoihin ja mättäisiin. Eväät maistuvat taivaallisilta, mahani onkin murahdellut jo vaativasti jonkin aikaa, vaikka polun reunoja koristavat mustikat ja puolukat ovatkin väliin löytäneet tiensä ohimennen huitaistuina suuhun.

Patikointia jatketaan ihan vyöhykkeen takarajaa pitkin. Joissakin kohti merkit puissa ovat harhaannuttavia, joten tahtomattaan saattaa joutua kulkemaan polun mukana kahden keltaisen merkin välistä eli epäselväksi jää se, onko sittenkin tullut harhautetuksi vyöhykerajan väärälle puolelle...

Hämeahon autiotupa
Kantapäätä rupeaa hiertämään, vaikka olin jo lähtiessä vuorannut sen pehmitetyillä laastareilla. Hämeahon autiotuvalle päästyä vaihdan laastarit, tosin rakoista ei olekaan näkyviä merkkejä. Liekö kirurgi aikoinaan asentanut polveni leikkauspöydällä jonkin verran vinksalleen, kun se vasen jalka kenkkuilee aina?

Autiotupa on lämmin, vieraskirjasta selviää, että siellä on majaillut muutamia karhunmetsästäjiä ihan äskettäin. Pöydälle on jätetty Uusi Testamentti ja Tess Gerritsenin kirja.

Aurinko puhkeaa syyskuiseen iloonsa, lammen vesi kimaltelee ja nuotiopaikan tuli räiskyy. Miehet puuhaavat käsiimme kahvit/kaakaot sekä makkarat. Jutustelemme, nautimme sekä suunnittelemme seuraavan syksyn patikointia, joka ehkä voisikin olla jo pidempikin vaellus. Viihdymme.

Autot odottavat muutaman kilometrin päässä tuvalta. Jalat köntittyvät yllättäen kotimatkalla, mutta olo on auvoisen rentoutunut, mieli liitelee yhä retken tunnelmissa ja puulämmitteinen sauna puhdistaa viimein kehonkin. Kiitos! 



keskiviikko 1. syyskuuta 2010

"MERIROSVOT OVAT KUOLLEET SUKUPUUKKOON"

Falun Gongin harjoittajia
Käväisin viikonloppuna pikkuisten luona. Peppi nimittäin soitti torstaiaamuna ja pyysi tulemaan. Koska olin jo ikävissäni suunnitellut sitä jonkin aikaa, tarrasin kutsuun välittömästi ja menin heti samana iltana. Perillä olin vasta puolen yön maissa. Lapset nukkuivat jo, tietenkin, mutta he tiesivät, että olisin siellä, kun he heräisivät.

Aamulla Pinja hiipi syliini, kun tapani mukaan olin noussut aikaisin ja istuin mokkulani ääressä, töissä. Peppiä ei vain kuulunut. Sitten hoksasin, että hän odottaa varmaankin herättämistä. Olin oikeassa. Nukkujan silmät lupsuivat lupaavasti, joten ”herätin” hänet ja kannoin olohuoneeseen. Halattiin hartaasti... Myöhemmin vein heidät päiväkotiin ja kun lupasin hakea myös, Peppi tiukkasi tarkasti, mihin aikaan tulisin. Koetin kiirehtiä parhaani mukaan ja saada asiat kaupungilla hoidettua. Kun sitten menin hakemaan, päiväkodintäti kertoi, että tänään on kuulemma oikea onnen päivä, kun mummi toi ja hakee myös...

Elävä patsas
Illalla käväisimme äidin, iskän ja enon kanssa Taiteiden yössä, kiikuimme, söimme muikkuja, herätimme kolikolla patsaan eloon ja kiipeilimme puissa sekä hämmästelimme nurmikolle levittäytyvää kansanpaljoutta. Parin, kolmen ohjelmanumeronkin ennätimme katsoa, mutta tuuli viuhui koleana eikä kovin kauaa siellä voitu viipyä. Kekkosen muistomerkin luona ihastelimme neljän käden varjossa uinuvaa vesiallasta, jonka Peppi nimesi Kekkosen kyyneleeksi. Lapset uittivat siinä pudonneita puunlehtiä. Kun eräs nuori nainen kurottui kokeilemaan, onko vesi kylmää, Peppi huudahti hänelle hätäisesti: "Varo, se on muistomerkki!"

Yön lähestyessä lapsia ei olisi oikein nukkumaan meno huvittanut, mutta onneksi väsy lopulta sai ylivallan. Aamuyöstä Peppi ilmestyi viereeni tyynynsä kanssa ja käpertyi kainalooni.

Lauantaina puolenpäivän maissa sitten starttasimme äidin ja enon kanssa kaupungille. Syötiin Kampissa, kierreltiin kaupoissa ja hellytettiin mummi ostamaan ihanat pehmeät lemmikit... Meno oli väliin aika hurjaa, tosin ei enää ihan niin hurjaa mitä se vielä vuosi sitten olisi ollut. Viisi tuntia siellä vierähti. Ennen vanhaan olisin ollut ainakin puolikypsä jo lähes alkumetreillä, mutta nyt kuntoni oli parempi ja säilyin vauhdissa mukana, mitä nyt hiki vähän lensi.

"Kekkosen kyynel"
Myöhemmällä osallistuimme pihajuhliin. Kun Peppi lupasi, että kuva hänestä ja uudesta ihastuksesta saisi jäädä Facebookiin - sen saa kuulemma nähdä vaikka merirosvotkin - Pinja tuumi, että ”Merirosvot ovat kuolleet sukupuukkoon... ei kun sukupuuttoon"...

maanantai 23. elokuuta 2010

RUBIINIHÄÄPÄIVÄ

-->Tämänkertaisen Rokualle tulon syyksi paljastukoon nyt se, että kahdestaan halusimme juhlistaa päivää, jolloin tulee vierähtäneeksi peräti 40 vuotta siitä hetkestä, jolloin virallisesti tahdoimme. Se hetki koitti Juntusrannan rajaseutukirkossa elokuun 22:na päivänä, sattumoisin minun isäni nimipäivänä. Tulevan mieheni entinen kansakoulunopettaja oli kanttorina, joka myöhästyi ja soitti sitten marssin niin nopeasti, että iäti muistan sen kujanjuoksun. Eli sitä piti lopulta oikein hölkäten kiiruhtaa avioliiton satamaan... Onneksi ei vielä tiedetty, mihin kaikkeen sieltä purjehdittaisiin. 

Eikähän sellaista tarvitse tietääkään, osaapahan ottaa onnen hetket aikanaan oikein, samoin ne vastoinkäymiset, joiden tullessa koetimme silti toisiamme rakastaa, kuten olimme luvanneet. Ja kovasti sitä lupausta on kyllä koeteltukin. Vaihtelevalla menestyksellä. Yhdet sormukset, ne papin siunaamat, kylläkin ehti kaatopaikka nielaista, kun yks tuliluonteinen naisimmeinen raivoissaan pisti ne roskapussiin ja hänen miehensä kiikutti aarrekätkön autuaan tietämättömänä roskikseen...

Tämä samainen naisimmeinen oli muuten juuri se, joka kosi. Olin Hänen luonaan Turussa käymässä, kävelimme yliopistolta kaupunkiin päin Hämeentietä pitkin ja käperryin lohduttomana Hänen kainaloonsa, sillä olin jo etukäteen eroon joutumisesta ikävissäni. Ja äkkiä suustani leijui sanoja, jotka helisivät ympärillämme kuin keijujen lento ja kuuntelin niitä itsekin ihmeissäni. Mennään naimisiin... 

Rubiinihääpäivän aamuna sataa. Aamupäivän patikkaretki peruuntuu, olemmehan sokerista. Uimaankaan ei tee mieli eivätkä jäsenet tykästy kuntosalin ajattelustakaan. Joten huilailemme vain ja lähdemme paluumatkalle puolenpäivän maissa. Sitä ennen jätän kylpylän kirjastoon "häälahjaksi" kolme kirjaani.  

Kotonakin sataa. Poikkeamme lähikauppaan ja ostamme jäätelökakun hääiltakahveja varten.
-->

sunnuntai 22. elokuuta 2010

RAUHA

Jäkäläkangasta silmänkantamattomiin
Lauantaina herään vähän ennen kuutta, pitempään ei unta riitä, vaikka yhdeltä vasta nukkumaan oli päästykin. Aamu-uintiin tai kuntosaliin ei tee entiseen tapaan mieli tai ehkä, kenties, keho vähän varoittelee reuhtomasta nyt. Sen sijaan käymme reilun aamupalan jälkeen  pikkuisen patikoimassa, ei kamalan pitkää reittiä kuitenkaan, sillä monin paikoin polun pohja on erittäin upottavaa hiekkaa, jossa jalat joutuvat turhautuneina ja lopulta hiukan tuskastuneinakin steppaamaan lähes samoissa askeleissa. Polun varren jäkälikköönkään ei oikein kehtaisi mennä astelemaan, koska niissä jäljet näkyisivät useita vuosia. Ja jäkäläähän siellä onkin todella kaikkialla, missään muualla en moista ole tavannut. 


Poikkeamme Luomasen laavulla, jonne täytyy yllättäen rämpiä suon yli, onneksi ei oikein märän kuitenkaan, joten selviämme kuivin jaloin. Odottamaamme vettä siellä ei näy, mikä kummastuttaa jonkin verran. Paluumatkalla vilahtelee metsässä muutama marjastaja tai sienestäjä, muuten ympärillä vallitsee rikkumaton hiljaisuus. Rauha.

Kuntosalin ja uimisen jälkeen meinaa väsy jo valloittaa, jaloissa ja käsivarsissa kiertelee erinäisiä tuntemuksia, mutta sitkeästi me illemmalla taaperretaan tanssimaan taas, pakkohan se, kun samassa talossa... ja sen takia nimenomaan tänne on tultukin.

Eeva Mäkeläisen yhtye esiintyy, tosin ei ihan yhtä mallikkaasti kuin Poseidon, mutta tarjoaa hyvin ”liikuttavaa” musiikkia kuitenkin. Aluksi koivet meinaavat tekeytyä jäykkiksiksi, mutta sulavat onneksi vähitellen ja kun Säkkijärven polkka räiskähtää ilmoille, me hetken empimisen jälkeen syöksymme lattialle, vaikka yhtään muuta paria siellä ei näy. On se niin pakko… Toista peliä ei Hän kuulemma jaksaisi, mutta kun Väärä vitonen remahtaa haitarista, onhan Hänen toteltava anovaa koirakatsettani…

Ja loppuun asti taas viivytään, onhan se tanssiminen niin ihanaa, varsinkin kun parinsa tuntee ja askeleet sulautuvat toisiinsa niin, että periaatteessa siinä parketilla leijailee yhtenä kokonaisuutena… 

lauantai 21. elokuuta 2010

ROKUALLE, ROKUALLE...

... jälleen. Tiettyä asiaa juhlistamaan. Kuntosalia, vesijuoksua, lenkkeilyä ympäristössä. Ja tietenkin upporuokaa sekä tanssia... 

Rokualla on mainiot lenkkipolut, etenkin viereinen lampi pitää aina ehdottomasti kiertää ja rantakodalla käydä kuvaamassa. 

Rantakota
Ympäristöstä näkyy, että remontti on yhä kesken. Valmista tulee loppuvuodesta. Tällä kertaa huoneemme on tilava, tosin ylimääräiset pistorasiat ovat katossa, jonne yltääkseen pitää kiivetä pöydälle, suihkukopista puuttuu toinen ovi ja toinen kylpytakeista on repaleinen. No, sen ainakin voisi vaihtaa. Miellyttävä yllätys on sekin, että nopea nettiyhteys toimii joka huoneessa, mokkulaa ei siis tarvita.
  
Kuntosalin (jossa satumme ohjattuun tuokioon ja tutustumme "laitekuntokorttiin") ja lyhyen lampikierroksen jälkeen kiiruhdamme uimaan. Pienen hapuilun jälkeen löydämmekin oikean reitin. Äskeisessä ohjatussa tuokiossa kuntoilleet naiset opastavat avuliaasti, antaapa joku heistä minulle avaimensakin pukukoppia varten, koska se on jäänyt meiltä reittiä etsiessämme noutamatta (unohtui siis). Remontin takia meno on hankaloitunut, miehet esimerkiksi joutuvat kulkemaan pukuhuoneesta käytävän kautta saunaan ja naiset pääsevät pukuhuoneeseensa pesutilan läpi, jossa on kokonaista kolme suihkua… Vesijuoksukaan ei onnistu, sillä avoinna on vain yksi pieni allas, jossa ei tilaa, ei niskahierontasuihkujakaan, mutta vesi on kyllä mahdottoman lämmintä, sellaista, mitä se yleensä lastenaltaassa on. Vähitellen rupeaa tuntumaan siltä, että tällä kertaa uiminen jäisi vähäiseksi. Ja harmittaahan se.
  
Tansseja vauhdittavasta Poseidonista en löydä tietoa netistä, mutta käsittääkseni he ovat oululaisia, jokseenkin varttuneempaa porukkaa jo, mutta mahtavaäänisiä ja mainiota musiikkia soittavia. (Tietenkin, ovathan ne suurilta osin meidän nuoruutemme säveliä!) Jutellessani illan lopussa erään Poseidonin soittajan kanssa, hän kertoo, että vähän he nykyään esiintyvät, nyt tällä viikolla ovat olleet täällä Rokualla, mutta edellisen keikan olivat tehneet huhtikuussa.
  
Tanssivauhtimme ei ole aikojen vieriessä hiljentynyt ja hikivirroista huolimatta pysyttelemme taas lattialla ihan viime tahtiin asti, mutta eipä sitten untakaan kyllä tarvitse odotella. 



tiistai 17. elokuuta 2010

NÄIN SE UNILOMA TOIMII

Näin se kesäloma toimii eikä ainoastaan kesä- vaan ilmeisesti jo ihan ikuinen loma, ainakin mitä aivojen uniaaltoihin tulee. Niillä se varsinainen loma onkin. Jos yhden yön saa kunnolla nukkua, niin taatusti toinen yö vie sen minkä edellinen antoi. Jokin jossakin verottaa heti ja rankalla kädellä.

Tosin jotainhan aina saa aikaiseksikin, mutta mielellään sen tekisi virkeillä aivoilla, ei ärsyyntyneellä massamöykyllä. Rauhallista työaikaahan tämä kyllä on, ei häiriötekijöitä, autojakaan ei pörrää lähikadulla, liekö postiautokaan vielä Kainuun Sanomia laatikkoon kiikuttanut, en ole ainakaan kuullut.

Kun nyt meen noin viiden tunnin yötyöskentelyn jälkeen peiton alle vielä kerran tarjoutumaan Nukkumatin veneen kyytiin, niin mitä ilmeisimmin hän kelpuuttaa minut siihen hetkeksi. Noin tunniksi, puoleksitoista. Ehkä. Tai sitten ei. Ja sen jälkeen ei muuta kuin virkeänä päivän riemuja kohti...

Näin se kesäloma toimii

torstai 5. elokuuta 2010

SE SYKKII SITTENKIN

Terveys, tuo usein itsestään selväksi luultu ja jonka aikaisemmat temppuilut on unhoituksen yöhön kätketty, muistuttelee, ettei kaikki välttämättä ihan niin hienosti ikuisesti jatkukaan. Eilisaamun saldo: noin 280/145, pulssi 30 ja illan: 102/60, pulssi 42. Heilahtelu sen verran hurjaa, etten pystyssä pysynyt.

Yöunille vaipuessani en ollut yhtään varma paikasta, jossa heräisin. Luotin kuitenkin enkeliini. Hän veisi minut minne pitääkin. Hänen sylissään kai nukuinkin. 

En tiedä, johtuiko tämä helteestä, sähköä uhkuvasta ilmasta vai suunnattomasta mielipahasta. Tuntosarveni toimivat liian herkästi. Vähempikin riittäisi, olisi hiukan helpompaa.

Miksikö en mennyt lääkäriin? Siellä olen aikoinani kulkenut kylliksi asti, sitä paitsi minut olisi pitänyt kantaa sinne ja olin yksin. Kokemuksesta tiedän kuitenkin, etten siellä olisi juuri sen kummemmaksi tullut. Viimeksi puolalainen lääkäri väitti, ettei pulssi voi olla matala silloin kun verenpaine on korkea. Mitannut ei kuitenkaan silloin, antoi vain kahden vuorokauden koneen mukaani. Siitä selvisi, että sydämenlyöntini pitää välillä lähes kolmen sekunnin taukoja. Hän antoi lääkkeeksi astmalääkettä; siinä kuulemma on sivuvaikutuksena sydämen toiminnan kiihtyminen. Jos se ei tepsi, seuraavaksi laitetaan tahdistin...

Söin muutaman päivän niitä ja tulin niin kipeäksi, että heitin ne hiiteen ja narrasin lääkärille, että hyvin toimii. Niinpä tahdistintakaan ei ole. Ulkopuolisia tahdistimia on kuitenkin ympärilläni sen verran, että se sykkii yhä, sittenkin. Se sydän. Siksi.

keskiviikko 28. heinäkuuta 2010

HEINÄKUUN HELTEISSÄ

Toissa lauantaina olin kummitätini 90-vuotispäivillä, viime lauantaina serkkupojan 50-vuotispäivillä ja ensi lauantaina on Hänen setänsä hautajaiset. Ei siis vapaata viikonloppua koko heinäkuussa.

Eikä kyllä viikoillakaan juuri huilailtu. Mökiltä löytyi sillantekoa, kotoa maalaushommia ja suunnitelmissa humusivat vielä Naapurivaaran bugg-kurssitkin. Neljä tuntia hiostavassa säässä olisi pitänyt jaksaa! Mutta kun olimme saaneet tanssivaatteet päällemme, hikeä pukkasi heti lähes litrakaupalla, niin että asut olisi pitänyt jo vaaralle päästyä vaihtaa kuiviin, joten yhteistuumin kiskoimme ne pois ja jättäydyimme suosiolla kodin armahtavien seinien sisälle. Eihän me olisi jaksettu! Mitästä tyhjää... Niinpä "pukkikurssi" sai jäädä.

Tänään kyllä sitten suoriuduimme kyseiselle Napikselle radio(päivä)tansseihin, joita vauhditti talkootyönä seitsenhenkinen Haavekuva-orkesteri paikkakuntalaisten solistien avustuksella. Lavalöylyt olivat kovat, mutta me kaikki viitisensataa kanssatanssijaa löylyttelimme samoilla lauteilla, joten emme toisistamme poikenneet mitenkään. Ja nämä vanhenevat käpälät jaksoivat yhä vain kantaa ja riekuttaa. Hikikarpalot valuivat selkää pitkin, naama oli vesihelmillä ja välillä varmaan sääriäkin pitkin pisaroi. Tauoilla käytiin veskissä imeyttämässä kasvoilta enimmät kosteudet, joku kuivasi siellä föönillä mekkoaan jne. Mutta kunnialla selvittiin. Ja sitten kotona suorin jaloin suihkuun - ja puntariin.
  
Tasan ne eivät käy onnen lahjat: Hän oli menettänyt painostaan toista kiloa, minä sata grammaa... 

torstai 22. heinäkuuta 2010

MUNAMEHUA, MUUN MUASSA

Eestaas eestaas. Pakkaamista, ajamista, purkamista, pakkaamista, siirtymistä, purkamista, pakkaamista... Lääh. Sitä se kesä teettää. Ja kesäloma. Hänen siis, minullahan se olisi ainainen, kun vain saisin tehdä mitä itse mielisin. Luultavasti ainakin vähemmän noita kaikkia.

Lapsetkin kävivät, ja lapsenlapset, jolloin vauhtia riitti vielä enemmän. Ihan kauhisteluihin asti sitä riittikin. Kuten esimerkiksi silloin kun mökillä toiset olivat rannalla ja minä syvennyin hetkeksi grillitulen sytyttämiseen, ennätti pienin jo kipaista auton katolle, josta hän iloisesti huikkasi mummille antennia heilutellen... Miten lie sinne päässytkään? Arvata sopii, ennätinkö kameraa edes haikailla, kun jo lensin auton vierelle. Olisi, muuten, tullutkin aika makea otos!

Tai silloin kun hän meillä kotona inusi lasiseen munakuppiin munaa ja kerrottuani, että siihen voi laittaa vaan ehdottomasti keitetyn ja nostettuani kennon tiskipöydälle odottamaan veden kiehumista, siitä katosi salaperäisesti kaksi munaa. Tiukatessani Pepiltä, missä ne ovat, hän kiikutti minulle nöyrästi toisen. Ehjänä. Nuorempi häipyi näkymättömiin ja sitten löysin keltaista nestettä sisältävän munakupin. Peppi selitti, että Pinja oli maistellut munamehua ja hänkin ihan pikkuisen vain. Hän ei millään kuulemma olisi, mutta...

Etsin nuorimmaisen sohvan takaa ja selitin tiukasti, miksi raakaa kananmunaa EI saa syödä eikä varsinkaan itse otettuna yhtikäs mitään. En tiedä, menikö yksikään sanoistani perille, yleensä pienempi tekee sen minkä katsoo tahtovansa tehdä. Ei turhia siitä huutele vaan toimii.

Mutta nyt ne vauhtimimmit ovat palanneet taas omaan kotiinsa ja mitä ilmeisimmin vauhdin hurmaa kokee nyt joko isä tai äiti. Mummi jäi kokemaan tätä puolisonsa hiukan verkkaisempaa hurmaa, mutta siinäkin tuntuu olevan ihan yllin kyllin kestämistä.

Onneksi Hänen lomansa loppuu jo ensi viikolla. :)

keskiviikko 7. heinäkuuta 2010

KÖHÄKKÄÄ JA KÄVELYKATUA

Otettiinpa eilen iltapäivällä äkkilähdöt Ämmänsaareen, just ja just kerettiin köhäkkätorillekin. Äkkilähtö se tuli kyllä karkeillekin, kun huutokauppamies sai puijatuksi minut ostamaan viidellä eurolla kuusi karkkipussia... Ja mahassahan se tuntui, missäs muualla! :(

Yhdeksältä sitten tietysti köhäkkätansseihin, joissa peräti kuusi haitaria ja yhdet rummut löivät kintuille tahtia. Paikkakunnan oma harmonikkakerho siellä oli esiintymässä. Kylläpä hiki lensi, puserot olivat märkinä ja väliin minusta tuntui, että ihan hameenhelmoja myöten se hiki kasteli... Hyvin me kuitenkin jaksettiin, polkkaa ja jenkkaa myöten, me ikinuoret... Ja puoliltaöin käveltiin ihanassa suviyössä anoppilaan ja hiivittiin vintille. Unta minulla kesti sen neljä tuntia, mutta toisilla onneksi enemmän.

Tänään sitten tuli tallailtua kotikaupungin kävelykatua pitkin ja poikin, välillä istuttiin korokkeen edessä nautiskelemassa hengen ravintoa. Kuuma oli sielläkin, joten kotiin taisi tulla aika väsynyt joukko. Mutta huomenna sinne varmaan uudelleen. Minnepä muuallekaan sitä osaisi?

SYDÄMENI VIULU VAIKEROI

Sydämeni viulu vaikeroi. 

Sen kielet väräjävät
polttavasta tuskasta,
sillä nyt se laulaa surusta.

Se laulaa
kyynelin huuhdelluista ratkaisuista,
kipeistä, satuttavista päätöksistä...

Se itkee loppuun kuljettuja teitä
ja
sammuneiden nuotioiden
hiiltyneitä tuhkia.  


keskiviikko 30. kesäkuuta 2010

YHDESSÄ MAAILMA ON TAAS SIEDETTÄVÄ...

Maailma muuttuu, ihmiset muuttuvat. Monet eivät siksi saa unta tai jos saavatkin, se repeilee ja katkeilee ajatusten ja ryöhähtelevien, sinne tänne laukkaavien tunnepuuskien yllättäessä.

Tuskin kukaan on tietynlaisista muutoksista onnellinen. Lapset taitavat olla ainoita, jotka sopeutuvat nopeimmin, heillä on ihmeellinen mukautuvuuskytkin, mutkaton ja selvä. He suuntaavat katseensa eteenpäin. He osaavat ottaa uudet asiat vastaan uteliaina, eräänlaisena vaihteluna, seikkailunakin. Kunhan vain heidän olonsa varmistetaan turvalliseksi ja rakastetuksi ja vanhempien läsnäolo tuntuu. Kunhan vain kaikki rakkaat pysyvät edelleenkin siinä vierellä, kulkevat rinnalla ja ottavat osaa heidän elämäänsä. Entiseen malliin.

Meillä lähellä olevilla, sivustaseuraajilla, lienee jo siksikin tuskallista, koska emme voi tietää kaikista aiheeseen liittyvistä asioista eikähän se meille kuulukaan. Silti se tekee epävarmaksi, epätietoiseksi, onnettomaksi, unettomaksi. Tulevaisuus näyttäytyy sangen monimutkaisena ja kompastelevana. Rakkaiden jaksaminen nousee ensimmäiseksi huolenaiheeksi.

Kunpa vain osaisimme pysytellä sillä kaidalla keskitiellä, olla tasapuolisesti tukena jokaiselle, osoittaa vain, että rakkautta riittää kaikille! Yhdessä maailma on taas siedettävä, myöhemmin jopa hyvä...


EI AIKA MENNYT KOSKAAN PALAA - vai palaako?  

LUETUIMMAT