"SÄ OOT MUMMI NIIN IHANAN PEHMEÄ"

Illalla sain täyshoidon. Pinja hieroi varpaitani, koipiani, masuani, kasvojani ("ihan hellästi ja varovasti vaan") sekä hartioitani, ja rentoutui itse välillä selkääni vasten rätköttämällä. Peppi viilasi kynsiäni. Sekä sormista että varpaista. Sen jälkeen minut taputeltiin vetreäksi ja letkeäksi. "Sä oot mummi niin ihanan pehmeä!"

Tänään lähtivät. Väsy ja haikeus jäi. Hiljaisuuteen tottuneena jo melske uuvuttaa, mutta kun mummi kareutuu ja selittää, mistä takajaloilleen nousi, lapset ymmärtävät sen - ja jatkavat rakastamistaan. Se se sitä maailman ihaninta ja puhtainta rakkautta on, jos mikä!

MUMMIT TIHKUVAT PELKKÄÄ VANILJAKASTIKETTA

Asemalla vilistää syliini kaksi pipopäätä. Muumiiiii! Muumiiii!

Peppinja on saapunut hiihtolomalle - ilman suksia ja luistimia tosin, sillä täällähän tihuuttaa vaan, niitä loppujakin lumiheiskuleita mitätöiden. Alikulkukäytävässä vierellämme taivaltanut pikkupoika köntsähtää rappusille.
Sattuko pahasti? hän kysäisee hätäisesti äidiltään,
ja meitä naurattaa, sillä ilmeisesti ei sattunut, koska hän roikkuu äitinsä käsipuolessa yhä.

Iskä joutuu lähtemään kiireesti paluumatkalle, mutta me Peppinjan kanssa sulloudumme pikkuiseen punaiseen räpsykkääni ja räpistelemme mummilaan, siihen talon ylimpään kerrokseen, josta on ne huikeat näköalat...

Iltayhdeksän maissa, lomalaisten kannalta suhteellisen aikaisin siis, siirrytään pesujen jälkeen makuuhuoneeseen. Pinjuska haluaa nukkua mummin kainalossa, joten Pepille pedataan patja lattialle, mutta iltasatua varten sulloudutaan vielä kolmistaan mummin sänkyyn. Mummi lukee ja kuuntelijat piirtävät.

Tosin Peppi sattuu istumaan melkein Pinjan koipien päällä,

joten nahistelu yltyisi mieluusti kovin isoksi kikatteluksi,

ellei mummin mahtisana asettaisi sitä.

Pinjuska on halunnut pukea yöksi mummin ihanan puseron, joka kuitenkin unohtuu tekaistujen, lukuisten vessareissujen myötä jonnekin - onhan se sentään kooltaan pikku ropille aika hulumake - ja kun Peppi ilmestyy omalta reissultaan samainen pusero päällään, on edellisen ylläpitäjän saatava jokin toinen,
yhtä ihana tietenkin... jne. jne.

Siinäpä se parituntinen vierähtääkin, ja koska mummia väsyttää jo aikalailla, hän asettaa hirvittävän ultimaatumin:

Aamulla herätäänkin sitten kuudelta, joten eiköhän illalla nukuta pikkusen paremmin...

Peppi, kyllä säkin kuorsaat, kuuluu vielä vierestäni, sä kuorsasit kerrankin... silleen suloisasti, kuten My Little Pony. Seuraavaksi todetaan kainaloni uumenista: Mummi, sulla on iso nenä... ja sun kainalosi tuoksuu. Mummi kauhistuu. Herranen aika, koetin minä kyllä kovasti pestä sitä... Hämmästynyt pää kohoaa tyynyltään. Ei kun se tuoksuu hyvältä! Vaniljaltako? mummi ehdottaa. Varmuuden vuoksi toinen nuuhkaisu.
Niin, Sherlock ilahtuu. Noo...mummithan tihkuvatkin yleensä pelkkää vaniljakastiketta, mummi uskoutuu. Pepin vuoteella tirskahtaa, ja mummin muistikuvat pätkähtävät siihen. 

Aamulla hänen "mammuttivuoteestaan" (koko 120:n sentin anteliaasta leveydestä) herää sitten kuitenkin kolme tuhisijaa.
Arvata sopii, kenelle on jäänyt ohuin kaistale...

MUN SISKONI

Olen sikkon luona kylässä. Kun lähden, otan hänet mukaani, istutan autoon ja pistän turvavyön tiukasti kiinni. Illalla vahtaamme telkkaria vierekkäin hänelle levittämältämme sohvalta. Kolmatta kertaa nauramme Putoukselle, jota sivistyneet ihmiset eivät katso, mutta mehän emme olekaan lähelläkään sivistyneitä, me ollaan vain syntymähulluja, joita elämä on pitänyt hengissä huumorin avulla..

Kun yöllä poikkean "puuteroimassa", hän teeskentelee olevansa hereillä, vaikka takaisin sänkyyn päästyäni kuulen, miten kamalan hereillä hän onkaan - ääni kantautuu makkariini asti. 

Miten onnellinen olenkaan siskoistani! Ensinnäkin kymmenen vuotta vanhemman veljeni lähtö pysäytti (lähes menehdyin itsekin silloin, koska pieni, suloinen oppilaani joutui tapaturman uhriksi samoihin aikoihin), sitten menetimme yllättäen minua viittä vuotta vanhemman siskoni, joka piti meidät penikat kurissa, kantoi minut, temppuilevan, syntymistään ihmettelevän ja rajojaan potkivan kartanolle, kun kukaan ei mahtanut muuta, leikkasi muka lettejä kasvattavien siskojen hiukset äidin pyynnöstä, piti jöötä... Menetys tuntui loputtomalta; hän sentään oli auttanut kaikissa elämän mutkissa, lähettänyt radionsa lukiolaiselle, majoittanut tämän nuoren avioliittonsa yksiön vaatehuoneeseen, ostanut vaatteita, ruokaa, järjestänyt kesätöitä... Ja nyt en enää voinutkaan maksaa hänelle takaisin, ainakaan tässä elämässä! Joka kesä käyn hänen kiveään silittämässä, itkemässä.

Silloin heräsin maailmaan, jossa ei ollutkaan enää ydinperheestäni minun lisäkseni jäljellä muita kuin kaksi sisarta. Silloin päätin, että me pidetään yhtä, tuli mitä tuli. Kun maailma kolhi heitä, minuakin siinä ohessa, ainoa turva oli sisko. Kenen muun luokse sitä olisi voinutkaan mennä? KIITOS!

Muuten... kerroin hänelle vasta tänä aamuna, että huomasin jo eilen hänen eriväriset sukkansa...

EIKÄ PEITTO PELMAHDA

Sain kortin. Liikutuin.

Miten voit? Oletko kunnossa? Huolettaa, kun et ole päivittänyt blogiasi pitkiin aikoihin.

Kiitos, rakas ystäväni, sillä sellaiseksihan olet tullut,

vaikkemme koskaan ole tavanneetkaan.

Olemme kuitenkin kirjoitelleet, löytäneet niin yhteisiä tuttavuuksia kuin yhteisiä paikkojakin.

Olet muuttunut yhdeksi elämäni enkeleistä.

Kirjoittavan ihmisen, ainakin tällaisen maallikkosaarnaajan, maailma on arka, herkästi säröilevä ja haavoittuva.

Kun läheinen kyseenalaistaa tekemiseni, kysyy, miksi oikein kirjoitan, miksi minun yleensäkään pitää kirjoittaa,

mieli hämmentyy, käpertyy siihen ennestään tuttuun pieneen mykeröön ja kaivautuu syvälle itsensä uumeniin.

Rupeaa itsekin pohtimaan. Niin, miksihän?

Eikä päässä yhtäkkiä liikukaan yhtään ajatusta, mieli ei palakaan näppäimistölle, ja kone pysyy suljettuna.

Öinen hikinen keho vain lojuu lahnaisessa olomuodossaan

eikä peitto pelmahda.

Kiitos, ystäväni, kun herätit minut.

Ehkä vielä jotain kirjoitankin. Ainakin joskus.

Sitten, kun ajatukseni jaksavat peilata taas. Elämää.

Ja sallivat minun jatkaa uuden käsikirjoitukseni työstämistä.

Hyvää Ystävänpäivää niin Sinulle

kuin kaikille teille toisillekin, jotka vielä eksytte sivuilleni!

Kiitos, että olette olemassa!

JOSPA JOKU JOSKUS...

Junaradan vieressä, kohtisuoran kallioseinämän harjalla kököttää omakotitalo. Se on kiehtonut minua alusta asti. Se on asumaton, vain sammaloituneet piharakennukset kertovat, että joskus se on ollut jonkun koti. Yläkerran ikkunoista olisi huikea näköala kaikkialle, pihalla olisi tilaa autoille, sillä myös vieraiden autot sopisivat siihen; heidän ei tarvitsisi ympäri kaupunkia etsiä sellaista parkkipaikkaa, johon saa pysäköidä kauemmin kuin 2-4 tuntia.

Kuka siinä on asunut? Miksi se on nyt autiona? Ovatko radan rakennustyöt vaurioittaneet sen rakennelmia niin, että se on pitänyt jättää? Mikä tulevaisuus sillä on? Näitä pohdin, kun katselen taloa korkealta. Eräänä yönä uskottelin itselleni, että alakerran ikkunoista näkyi valoa ja tunsin valtavaa iloa; ehkä joku Peppi Pitkätossun sukulainen on vihdoinkin majoittunut sinne? Se oli kuitenkin ennenaikainen ilo, sillä myöhemmin hoksasin kadun valojen heijastuvan ikkunoista.

Mutta kukapa tuon tietää - jospa joku joskus...