EIKÖ SE UNOHDU KOSKAAN?

Mökkini lähiseudulta, koulun rannasta löydettiin telamiinoja, kaivuri niitä oli kauhallaan kopsutellut… Huh, hirvittää ajatellakin, mitä tuhoja se vielä näinkin pitkän ajanjakson jälkeen sodan melskeiden vaimennuttua olisi voinutkaan aiheuttaa! Ja mitä enemmän tätä ajattelee, sitä hirvittävimmät mielikuvat rupeavat teutaroimaan, sillä kuinka monet pikkuiset jalat siellä ovatkaan sen jälkeen tepsutelleet!

Ei se sota tunnu pääsevän unohduksen unimyttyyn koskaan, ainakaan näillä entisillä sotatantereilla, vaikka kuinka sitä on koetettu mielistä karkottaa! Muistan kuinka isänikin, sotansa käyneenä, lukemattomat murhenäytelmät nähneenä, yritti unohtaa kaiken siitä, ihan kaiken; ei halunnut edes puhua siitä eikä sen koommin sallinut torrakoita lähelleenkään. 
Eihän hän pystynyt omia lehmiäkään teurastamaan, vaan avuksi oli aina pyydettävä naapurin setää, jolle minä tietenkin synkistä synkimmän puoleni näytin, itkin ja riehuin, niin että piiloon laitettiin...

Hänkin muuten mainitsi asiasta kuullessaan olleensa joskus ammoisina kouluaikoinaan lapioineen kesätöissä juuri tuolla kyseisellä paikalla. Välttyneensä jälleen kerran kammottavilta seurauksilta, kuten niin usein ennenkin noilla paikoilla poikossa tonkiessaan. 
Talvisodan syttymisen ensimmäisiä maisemiahan nämä.

LEMPIN VAELLUS LA 3.12.2011

Arolan maatilamatkailukäyttöön
kunnostettu sodanaikainen asuintalo

Aamulla sataa märkää lunta, pitkästä aikaa lunta kuitenkin ja yllätän itseni pohtimasta, olisiko minusta lähtijäksi ollenkaan. Sitten nappaan laiskamadon päästä kiinni ja hätistelen sen läheltäni tyhjiä kuiskuttemasta. Jos kerran raskaana oleva kolmikymppinen Lempi on tehnyt sen lenkin läpi soiden ja metsien, yli heikkojen jäiden, neljä kilometriä vielä pidemmänkin kolmea lastaan kelkassa vetäen... sellaisissa olosuhteissa, navettatakissa, hätääntyneenä, venäläisten piippalakkien vilahtelu silmissään, niin minäkö muka en, silkkaa laiskuuttani... Sitä paitsi täältä mieheni kotitalosta päinhän ne piippalakit olivat käärmeen lailla ojia pitkin kiemurrelleet Arolaa kohti ja mm. sen yhteyteen kuuluvista hetkistähän appeni kirja Elämä kuin unta kertookin. Eli oikeastaan velvollisuuteni onkin mennä, koska sopivaan aikaan mökkeilemään satuttiin. Eikähän tuota lunta ole juuri nimeksikään, muutenhan matka pitäisikin tehdä suksilla.

Siispä vaelluskengät jalkaan, reppu selkään ja pellon yli Arolaan, jonka pirtissä odottaa liuta ihmisiä, joita en tunne. Katson velvollisuudekseni esittäytyä, en muutakaan keksi. Puristan käsiä, joidenkin kasvot vaikuttavat kumman tutuilta, en vain löydä niille nimiä.

Matkaan

Lempin Eero-poika käy vetäisemässä autoineen raviin kupertuneen asiakkaan, ajaa traktorilla suoraan ojaan ja vetää sitä pitkin nelivedon maantielle takaisin. Vasta sitten pääsemme lähtemään.

Kepit tikuttavat käsissämme, estävät liukastumista. Lumisadekin lakkaa, raikas tuulonen pyöräyttelee otsatukkaa lisäkiemuroille ja ilma on mukavan happipitoinen, helppo hengittää. Mukanamme taivaltava Raatteentien opas laskettelee historiallisia yksityiskohtia, vuosiluvut hän sieppaa epäröimättä, kuin lonkalta ikkään. Hänen lähellään on hyvä pysytellä, siinä oppii paljon sellaista, mistä ei vielä tiedä.

Taivallamme kohmeisen suon sylissä vaisuina jököttävien turvepäiden ohi joen rantaan, jossa odottaa epäuskoisina tuijottavia silmiäni jääkatteinen joki. Olen kuvitellut, että veneellä ylitetään, eihän sitä nyt jäätä pitkin mitenkään, onhan pakkasia ollut vielä niin vähän...

Turvepäät

Eero iskee jäätä piikillä. Kyllä se kantaa, kiertää kuitenkin vähän vasemmalle, jossa vesi ei uhkaa katteensa alla niin mustana. Muut menevät Eeron perässä, minä viivyttelen, näppäilen kameralla, lopulta annan periksi, kirahdan Vielä viimeiset kuvat ennen hukkumistani... ja seuraan muita.

Kaikki pääsemme yli, Eeron olallaan kantamaa köyttä ei tarvita.
Ja tästä on Lempi taivaltanut pienten lastensa kanssa! Epätoivoisena, ainoana päämääränään pelastaa rakkaansa, saada viesti omille joukoille! Hytisyttää.

Jokelan pihalla seisoo kaksi autoa, kuurankukkaisesta ikkunasta katsoo iäkäs nainen, tulee ympäröivän aidan luo. Eero puristaa kättä, kysyy, onko nainen ollut siellä pitkäänkin. Perjantaista asti on ollut, jälkeläistensä kanssa, kuulen, eihän hänestä enää yksin korpeen sentään... Matkasta juttua metsästävä toimittaja jää haastattelemaan, ottamaan kuvia, me muut suuntaamme rantaan. Jälleen jään ylitys! Kuvaan, jättäydyn jälkeen, haluan lähettää Hänelle viestin: Katso nyt ja vapise! :)

Joen yli...

Niemelän talo seisoo kylmänä, rakennukset ovat vetäytyneet talvilepoon. Pysähdymme pihalle, minä tietenkin ahnehdin menneisyyden haikuja ja valokuvaan, kierrätän katsettani kartanolla, kuvittelen sinne entistä elämisen meininkiä. Juttelemme, kuuntelemme Eeron tarinointia, odotamme, että toimittaja tavoittaa meidät.

Järven jäälle ei sentään ole menemistä, joten kierrämme Kulmajärventietä pitkin Kekkostielle. Tienpinta on petollinen, liukas, eilen tullessamme se oli kiillellyt uhkaavana, ahnain ja kiiluvin silmin se oli vaaninut jokaista liikettämme. Jos hirvi olisi keksinyt meidät, äkkipysähdys olisi ollut kohtalokas. Meille kaikille.

Kulmakosken levähdyspaikalla loimottaa nuotio. Jeru, Lempin lapsenlapsi sinne on järjestänyt kahvia ja ihanaa marjapiirakkaa. Etsimme helpotuksen hyttiä, mutta... paikalla ennen sijainnut käymälä on kuskattu pois, säästösyistä! Luoja, millaista jälkeä tulevaisuus näyttääkään kunhan kaikki jätteet on ympäri rantaa! Mitä lyhytnäköisyyttä! Mitä tyhjäpäisyyttä! En ymmärrä - takaisinhan tässä mennään kehityksen rattaissa... Harmittaa. Keskustelemme, voisiko kyläyhdistys itse järjestää paikalle käymälän sekä pöydän, sillä sitäkään ei enää ole, tarjoilupöydän Jeru on kuljettanut nyt mukanaan. Tällä kertaa pitänee kai sitten tyytyä kulkemaan loppumatka sääret ristissä... :)

Muistomerkki pitkäksi aikaa vartiopaikalleen
unohdetulle 17-vuotiaalle vapaaehtoiselle

Peltolaan on Lempi 72 vuotta sitten jättänyt lapsensa odottamaan siksi aikaa kun kiidättää sanaa Kyrölään ja sieltä suoraan järven yli koululla majaileville suomalaissotilaille. Sitten hän on palannut takaisin ja vienyt pesueensa Juntusrantaan, jossa perheen isä on tallustellut vastaan yllättäen; hän onkin poikkeuksellisesti lähtenyt metsätöistä kiertoteitä kotiin, kylän kautta. Jos hän olisi totuttua reittiä tullut, olisi hän kävellyt suoraan vihollisen syliin.

Lempin toiminta pelasti toistasataa ihmishenkeä, useampikin olisi pelastunut, mutta kaikki järkyttyneet kyläläiset eivät olleet uskoneet sanomaa ja sitä paitsi kun perheen pää oli savotassa, ei tiedetty mitä tehdä, lähteäkö vai jäädä... Ja niin he joutuivat vihollisen mottiin ja myöhemmin rajan yli Kintismän metsätyöleirille kuskatuiksi. Kuorma-autojen lavoilla, hirvittävässä pakkassäässä...

Juntusrannan koulu

Juntusen koulun kohdalla vastaan saapastelee kaksi koulutyttöä kauppakassia kantaen, he tervehtivät reippaasti ja se saa hymyn viipymään huulilla pitkään. Vasta koulun pihalla bongaan Hänen kansakoulukaverinsa, Elinan, joka koko ajan on kulkenut kanssani tätä samaista reittiä. Huomio hykähdyttää somasti, tulvauttaa nuoruusmuistoja mieleen kasapäin ja lupaan viedä terveisiä.

Vanhin vaeltajista on noin kahdeksankymppinen. Kunnioitukseni on suunnaton - jos minä vielä tuossa iässä toimin noin juohevasti, jaksan vaeltaa 10 km:n vauhdikkaan metsälenkin, niin olen erittäin tyytyväinen!

Paluumatka taitetaan autoilla. Mainitsen Lehtovaaran vanhaa taloa ohittaessamme, että tuossa me tanssittiin häitä vuosikymmeniä sitten, sulho kantoi kotipihaltaan morsionsa pellon yli juhlapaikalle ja... toimittaja tarttuu lehtiöönsä. Torjun kuitenkin enimmät kyselyt, en kaipaa julkisuutta, olenhan mitäpäsehyvejää-kaenuulaenen. :) Sitä paitsi eihän kotiseudun lehtiä ole juuri kiinnostaneet kirjanikaan, joten tokkopa tällainen pieni muistelus sen kummemmin nytkään hytkäyttäisi. Hyrisen hiljaa mielessäni muistellessani, että Arolan Eerohan taisi olla mukanamme ns. häämatkallammekin, joka suuntautui Lintulammen ja Teerilammen maisemiin... :)

Arolassa odottavat Helenan maukas lihakeitto ja uunijuusto... aah! Lisäksi Lempin kelkassa aikoinaan reissanneet tyttäret, Eeva ja Liisa halaavat lämpimästi. Sydämeni sulaa... Ruokaillessamme Eeva kertoo mitä hän muistaa tuosta historiallisesta vuosikymmenten takaisesta aamusta, herkistyy välillä... Niin minäkin ja rinnassani vellovat rakkauden ja myötätunnon hyökyaallot. Miten helpolla me sodan jälkeen syntyneet olemmekaan päässeet! Mutta... Osaammeko olla kiitollisia? Osaammeko olla valittamatta tyhjänpäiväisistä? Kukin menköön itseensä ja tutkailkoon, ehkäpä joku sen vastauksenkin löytää...

Viihtyisin pitempäänkin, mutta porukat rupeavat poistumaan ja seuraan esimerkkiä. Ihastelen vielä lähtiessäni Jerun ja Jonnan lapsukaisia, vilkasta poninhäntätyttöä ja tomaatteja metsästävää poikaa. Nuorin ihanuus, 8 kk:n ikäinen tyttö näyttää isänsä käsivarsilla, miten jämäkkä voi pienen ihmisen vartalo ollakaan kun hän sypäkän lentokoneen lailla levittää kätensä ja asettuu vaakalentoon. Isosisko tanssittaa häntä sylissään kuin nukkea konsanaan. En millään raaskisi riistäytyä irti, mutta joskushan sekin on tehtävä ja niin palaan Huttulaan Hänen luokseen. Sauna on seuraava etappi.

Juntusen koulun rannalla
(etuoikealla nähtävissä alkuperäisen koulun pohja)

Kiitän kokemuksesta! Kunnioittavin mielin kuljin, historian siivet havisivat, koskettivat, liikuttivat.

Hyvää Itsenäisyyspäivää, Suomeni maa!

KAIKENLAISTA MUSISOINTIA

Ihmettelin, mikä kohisee. Pesukoneita ei ollut päällä, joten mieleen hiipi epäilys, mahtoiko putkistoissa vuotaa. Sitten satuin vilkaisemaan ulos ja ihana oivallus valaisi mieleni: kevätsadehan se siellä sulosointujaan soitteli. Kauneinta musiikkia, mitä viime kuukausien aikana ikinä! Viimeisetkin lumilämpäreet kellistyvät, kutistuvat, sulavat pois…

Päivällä katselin Tampereelta lähetettyä Veteraanien juhlaa. Kyllä siinä niin vain kävi, että silmiin hiipi kosteus lämpöinen, etenkin niitä lauluosuuksia kuunnellessa. Finlandiaa... ja sitten Evakon laulua Anneli Saariston huulilta…

Näyttelijä Eila Roine muisteli siinä omaa sota-aikaansa. Hän lopetti pohtimiseen, mahtaisiko samanlaista yhteistyötä ja toisen auttamista löytyä tänä päivänä, jos samanlaiseen kurimukseen jouduttaisiin. 

Minulla on vahva usko ihmiseen ja ennen kaikkea nuorisoon. Luulen, että kyllä sitä ihan samaa lähimmäisenrakkautta tarvittaessa nytkin löytyisi. Sitä en oikeastaan yhtään edes epäile. 

KIITOS

Tänään tulee kuluneeksi 70 vuotta talvisodan päättymisestä. On aika hiljentyä hetkeksi kunnioittamaan veteraanejamme. Valaiskoot muistokynttilöiden liekit kiitoksin tulevien polvien tietä. Niin että meillä rauha aina olisi.

Kotimaa

ÄRRÄHAMMASTA PAKOTTAA

Eilen vielä katsoin uusinnan siitä Kainuu 39:stä. Nyt se avautui jälleen uudella tavalla. Tuttuja ihmisiä oli sekä taustalla että näyttelijöinä. Lähes itkuksi pisti, kun jouduin tempaistuksi jälleen siihen aikaan, mihin olin uppoutunut apen kirjaa työstäessäni. Silloinhan jouduin tuon tuostakin menemään niin syvälle tapahtumiin, että kyyneliltä ei päässyt pakoon.

On se ollut yhtä helvettiä se elämä silloin! Kunpa nuoretkin sen joskus älyäisivät ja osaisivat kunnioittaa sodan läpikäyneitä! Vaikka toisaalta on kyllä näkyvissä sellaisiakin merkkejä, että juuri uusin nuoriso onkin herännyt tietoisuuteen tästä ja osaa ottaa paremmin huomioon veteraanit kuin mitä se "entinen" nuoriso.

Yhtä kyttäämistä ja väärinkäsitystä... Ja tuomioita niille, jotka oma valtio jätti vihollisen käsiin! Pakkohan ihmisten oli toimia jollakin tavalla, koska elämää täytyi jatkaa. Mitenpä ne olisivat tienneet, että normaali elämänjano voisi johtaa syytteeseen maanpetoksesta? Oi, miten ärrähammasta pakottaakaan!


Lisää luettavaa aiheesta löytyy Joensuun Yliopiston tutkijan Jussi Kämäräisen kirjoituksesta talvisodan suomussalmelaisista siviilisotavangeista.

KAINUU 39

Eilen illalla Teemalla näkynyt elokuva Kainuu 39 kertoi talvisodan ajoista Suomussalmen Ruhtinansalmen asukkaiden kantilta. Sinnehän se vihollinen ensimmäiseksi tuli, Juntusrannan Lehtovaaraan.

Esitys oli kuitenkin aika sekava, poukkoileva. Ei pysynyt oikein mukana, jos ei ollut tapahtumista tietoinen. Mutta jos oli lukenut appeni kirjan Elämä kuin unta, pysyi hyvin kärryillä, sillä juuri noista ajoistahan sekin kertoo ja juuri hänen kotitaloonsa hyökkääjä ensimmäisenä majoittui. Asukkaat eivät päässeet pakoon vaan jäivät mottiin, jonne oma valtiovalta heidät oli jättänyt, kun ei ollut huolehtinut evakuoinnista.

Eipä silti, en juhli sitä talvisodan alkamispäivää, sillä eihän sodassa koskaan mitään juhlimista ole. Haluan vain muistuttaa kotimaatamme pala palalta myymistä suunnitteleville, miten katkeralla tavalla isovanhempamme ja vanhempamme sen jälkeläisilleen joutuivat lunastamaan. Miten häväistyiksi veteraanit mahtavat tunteakaan itsensä, kun moista vapaaehtoista luovuttamista katselevat!

KAAOS

Piippu Ossin hampaissa kurahteli tyhjyyttään. Ruokasavut oli vedetty. Hän tarkasteli lattialla olevia jalaspuita, joista toinen oli höylätty ja toisen vuoro tulisi pian.

- Kyllä niistä kunnollinen reki tulee, ei lysmän lysmää sevässä, hän tuumasi tasaiseksi höylättyä kärkiosaa sivellen. Hän kävi kopistamassa porot piipusta lieteen, silmäili sitten ikkunasta ulos hämärään ja totesi seinäkellon tavoittelevan kahdeksaa.

- Verkkaan valkenee talvinen aamu, hän virkkoi ja otti höylän käteensä. Se oli merkki töiden alkamisesta.

Veeti nappasi hevosen valjaat naulasta ja työntyi ulos. Jukka aikaili vielä sisällä, arvaillen, joko siellä näkisi hiihtää. Sisältä lankeavassa valokiilassa kiiluivat koiran silmät. Siinä se epätietoisena pyörähteli, kenen mukaan lähtisi.

- Jospa se menisi hevosen mukana hetteelle, niin ennättäisin puikahtaa tästä suksille ja hiihältää Korpeen, Jukka mietti. 

Aikansa ulos katseltuaan hänkin meni ulos ja kaatoi sukset alleen. Ressu oli hetkessä hänen kannoillaan. Onneksi se pysähtyi pyörimään Pollen ympärille karjarakennuksen taakse, missä Veeti ähelsi hevosta valjastamassa. Ohimennen Jukka kysyi, saiko tämä rinnusremmin vedetyksi kiinni.

- Joo, kuului velipojan ähinän seasta, vaikka tämä ei ollut alkuunkaan varma, jaksaisiko. Kaikkensa hän kylläkin yritti, eikä huonouttaan halunnut tunnustaa edes veljelleen, joka pöllimetsäänkin meni ihan yksin. 

No niin - tuuman rako jäi rinnukseen ja sitä ei isä-Ossi hyväksyisi! 

Veeti yritti uudelleen, tempaisi oikein hampaat irvessä. Mutta ei, ylivoimainen mikä ylivoimainen! Tippa siinä jo taisi silmään herahtaa. Hän kääntyi huutaakseen veljensä apuun. Sekin alennustila vielä! Pienemmältä se kuitenkin tuntui kuin isän antama nuhdesaarna. Jukasta näkyi kuitenkin enää vain haamu hämärän läpi, sillä hän oli jo saavuttamassa naapuritalon takaisen metsän reunan. Koirien kuoro lauloi hänen jälkeensä.  

Veeti tarttui rinnusremmiin, puri hampaat yhteen ja tempaisi. Ja siinä se oli - remmi kiinni ilman kenenkään apua! Omanarvontunto nousi kohisemalla.

- Sitäkö tuossa kuonoilet, Jukkahan siellä palstalleen hiihtää! hän ävähti koiralle, joka oli noussut kahdelle jalalle ja vainusteli naapuritalon suuntaan. Naapurin koirat haukkuivat yhä. Mikähän niillä? Tuntevathan ne toki Jukan, eikä Posti-Maikkikaan vielä ollut liikkeellä.

Hälvenevässä hämärässä erottui joukko miehiä rientämässä Jukan perään. Keitä? Rajamiehiäkö harjoituksissa, kuten ennenkin? Mutta eihän heitä ollut näkynyt kuin muutaman miehen partioina vartioston sisämaahan siirtämisen jälkeen!

Koirien kuoro jatkoi. Ressukin yhtyi siihen. Nyt juoksevat miehet olivat tavoittaneet Jukan. Mitä ihmettä tämä oikein oli?

Ossi tuli paitahihasillaan, poikkesi ohimennen katsomaan, oliko poika saanut hevosen valjaisiin. Isäukko ei välittänyt koirien haukusta. Häntä kiinnosti enemmän, oliko rinnus vedetty tiukasti kiinni ja olivatko länkimatot jääneet läjään. Hän tutki valjaita hätäilemättömän perusteellisesti, taputteli Pollea lautasille ja puheli sille rauhoittavasti. Pikanelli siirtyi poskesta toiseen.

- Mitä nuo koirat oikein haukkuvat? Veeti yritti saada isänsä huomion.

Ossi katsahti naapuritalon suuntaan, mutta siirtyi sitten tarkastelemaan vesitynnyriä, jolla haettiin vettä lehmille. Tutkittuaan sitä hän komensi: - Eihän tuollaista hevonen jaksa vetää. Kopistelehan jäät pois! Ei tässä ajoon mikään hoppu ole. Sattuu vielä reki särkymään hämärän vuoksi kolismalla… Kun olet saanut veden haetuksi, muuta Polle toisen reen eteen ja käväise purolta heinäkuorma.

- Jokohan jää kestää puronsuussa hevosen? Veeti kysyi, mutta ei joutanut vastausta odottamaan, sillä hän huomasi miesjoukon juoksevan kumarassa läheistä sarkaojaa pitkin. Ne kantoivat käsissään jotakin, ihan kuin aseita. Miten niitä olikin noin paljon?

Ressu perääntyi karvat pystyssä ja hampaat irvessä Ossin jalkoihin. Nurkan takaa pyörähti sotilas ojennetuin asein heidän eteensä outoa kieltä solkaten. Kun Veetille alkoi selvitä, mitä tämä miesten paljous ja aseella osoittelu tarkoitti, nosti hän kätensä ylös, kuten lukemissaan seikkailuromaaneissa muisti tehdyn. Samassa aseen piippu siirtyi koiran komenteluun keskittynyttä Ossia kohti.

- Isä, nosta kädet ylös! Etkö sinä ymmärrä? kuuli Veeti vapisevan äänensä sanovan.

Ossi kohotti katseensa outoon mieheen, joka molitti jotain käskevään sävyyn ja sai viimein kätensä pystyyn hänkin.

Ympärillä juoksenteli aseistettuja sotilaita. Isä poikineen seisoi siinä kädet ylhäällä, mitään ymmärtämättä, kunnes koko syksyn ajatusten taustalla väijynyt sana pomppasi tietoisuuteen - sota! Nyt se oli siis alkanut!

Tyrmistyneinä he siirtyivät viittilöiden annetun kehotuksen mukaan polulle seuraamaan sotilasta. Toinen kulki jäljessä. Naapurin lantatunkion kupeessa oli pikakivääri asemassa ja sen takana makasi kaksi piippalakkia katseet tiukasti länteen päin. Ohikulkeviin he heittivät vain pikaisen silmäyksen.

Naapuritalon takana heidät viitattiin pysähtymään Jukan ja naapurin iäkkään ukin seuraan. Nämä seisoivat siellä kädet ylhäällä neljän vartiomiehen ympäröiminä.

Sota oli siis ihan oikeasti syttynyt ja tullut suoraa päätä heille!

Veetin ajatukset pyörivät vinhasti kuin vesimyllyn siivet koskessa.

Kuin kotka se olikin leijunut vuosia taustalla… Edessä Aasia, itä - takana länttä ja Eurooppaa… Koulussa iskostettu ajatus kumisi aivoissa. Hätä kuristi kurkkua; äiti ja tytöt olivat kotona keskenään! Mitä sotilaat niille tekisivät? Entäpä ammuttaisiinko heidät nyt tähän?

Vilu puisteli hartioita ja katkerat ajatukset törmäilivät toisiinsa.

Miksi heitä ei viety pois silloin kun rajavartiostokin vietiin? Jätettiinkö heidät tahallaan esiliinaksi esivallan eteen? Ensimmäiseksi esteeksi?

Suomea puhuva upseeri ilmestyi paikalle. Hän tutki taskut ja vakuutteli, ettei heitä tarvinnut pelätä. Hehän olivat tulleet tuomaan vapautta!

- Menkää kotiinne ja jatkakaa entiseen tapaan, hän lopuksi kehotti.

Ossin viitatessa kysyvästi karjarakennuksen edessä yhä seisovaan hevoseensa, määräsi upseeri viemään sen toistaiseksi talliin takaisin.

Taloryhmän länsipuolelta nousi valoraketti korkeuksiin. Marraskuun viimeisen päivän aamu vuonna 1939 oli valjennut harmaana ja pilvipoutaisena.

(Kirjasta Elämä kuin unta)