HEINÄKUUN HELTEISSÄ

Toissa lauantaina olin kummitätini 90-vuotispäivillä, viime lauantaina serkkupojan 50-vuotispäivillä ja ensi lauantaina on Hänen setänsä hautajaiset. Ei siis vapaata viikonloppua koko heinäkuussa.

Eikä kyllä viikoillakaan juuri huilailtu. Mökiltä löytyi sillantekoa, kotoa maalaushommia ja suunnitelmissa humusivat vielä Naapurivaaran bugg-kurssitkin. Neljä tuntia hiostavassa säässä olisi pitänyt jaksaa! Mutta kun olimme saaneet tanssivaatteet päällemme, hikeä pukkasi heti lähes litrakaupalla, niin että asut olisi pitänyt jo vaaralle päästyä vaihtaa kuiviin, joten yhteistuumin kiskoimme ne pois ja jättäydyimme suosiolla kodin armahtavien seinien sisälle. Eihän me olisi jaksettu! Mitästä tyhjää... Niinpä "pukkikurssi" sai jäädä.

Tänään kyllä sitten suoriuduimme kyseiselle Napikselle radio(päivä)tansseihin, joita vauhditti talkootyönä seitsenhenkinen Haavekuva-orkesteri paikkakuntalaisten solistien avustuksella. Lavalöylyt olivat kovat, mutta me kaikki viitisensataa kanssatanssijaa löylyttelimme samoilla lauteilla, joten emme toisistamme poikenneet mitenkään. Ja nämä vanhenevat käpälät jaksoivat yhä vain kantaa ja riekuttaa. Hikikarpalot valuivat selkää pitkin, naama oli vesihelmillä ja välillä varmaan sääriäkin pitkin pisaroi. Tauoilla käytiin veskissä imeyttämässä kasvoilta enimmät kosteudet, joku kuivasi siellä föönillä mekkoaan jne. Mutta kunnialla selvittiin. Ja sitten kotona suorin jaloin suihkuun - ja puntariin.
  
Tasan ne eivät käy onnen lahjat: Hän oli menettänyt painostaan toista kiloa, minä sata grammaa... 

MUNAMEHUA, MUUN MUASSA

Eestaas eestaas. Pakkaamista, ajamista, purkamista, pakkaamista, siirtymistä, purkamista, pakkaamista... Lääh. Sitä se kesä teettää. Ja kesäloma. Hänen siis, minullahan se olisi ainainen, kun vain saisin tehdä mitä itse mielisin. Luultavasti ainakin vähemmän noita kaikkia.

Lapsetkin kävivät, ja lapsenlapset, jolloin vauhtia riitti vielä enemmän. Ihan kauhisteluihin asti sitä riittikin. Kuten esimerkiksi silloin kun mökillä toiset olivat rannalla ja minä syvennyin hetkeksi grillitulen sytyttämiseen, ennätti pienin jo kipaista auton katolle, josta hän iloisesti huikkasi mummille antennia heilutellen... Miten lie sinne päässytkään? Arvata sopii, ennätinkö kameraa edes haikailla, kun jo lensin auton vierelle. Olisi, muuten, tullutkin aika makea otos!

Tai silloin kun hän meillä kotona inusi lasiseen munakuppiin munaa ja kerrottuani, että siihen voi laittaa vaan ehdottomasti keitetyn ja nostettuani kennon tiskipöydälle odottamaan veden kiehumista, siitä katosi salaperäisesti kaksi munaa. Tiukatessani Pepiltä, missä ne ovat, hän kiikutti minulle nöyrästi toisen. Ehjänä. Nuorempi häipyi näkymättömiin ja sitten löysin keltaista nestettä sisältävän munakupin. Peppi selitti, että Pinja oli maistellut munamehua ja hänkin ihan pikkuisen vain. Hän ei millään kuulemma olisi, mutta...

Etsin nuorimmaisen sohvan takaa ja selitin tiukasti, miksi raakaa kananmunaa EI saa syödä eikä varsinkaan itse otettuna yhtikäs mitään. En tiedä, menikö yksikään sanoistani perille, yleensä pienempi tekee sen minkä katsoo tahtovansa tehdä. Ei turhia siitä huutele vaan toimii.

Mutta nyt ne vauhtimimmit ovat palanneet taas omaan kotiinsa ja mitä ilmeisimmin vauhdin hurmaa kokee nyt joko isä tai äiti. Mummi jäi kokemaan tätä puolisonsa hiukan verkkaisempaa hurmaa, mutta siinäkin tuntuu olevan ihan yllin kyllin kestämistä.

Onneksi Hänen lomansa loppuu jo ensi viikolla. :)

KÖHÄKKÄÄ JA KÄVELYKATUA

Otettiinpa eilen iltapäivällä äkkilähdöt Ämmänsaareen, just ja just kerettiin köhäkkätorillekin. Äkkilähtö se tuli kyllä karkeillekin, kun huutokauppamies sai puijatuksi minut ostamaan viidellä eurolla kuusi karkkipussia... Ja mahassahan se tuntui, missäs muualla! :(

Yhdeksältä sitten tietysti köhäkkätansseihin, joissa peräti kuusi haitaria ja yhdet rummut löivät kintuille tahtia. Paikkakunnan oma harmonikkakerho siellä oli esiintymässä. Kylläpä hiki lensi, puserot olivat märkinä ja väliin minusta tuntui, että ihan hameenhelmoja myöten se hiki kasteli... Hyvin me kuitenkin jaksettiin, polkkaa ja jenkkaa myöten, me ikinuoret... Ja puoliltaöin käveltiin ihanassa suviyössä anoppilaan ja hiivittiin vintille. Unta minulla kesti sen neljä tuntia, mutta toisilla onneksi enemmän.

Tänään sitten tuli tallailtua kotikaupungin kävelykatua pitkin ja poikin, välillä istuttiin korokkeen edessä nautiskelemassa hengen ravintoa. Kuuma oli sielläkin, joten kotiin taisi tulla aika väsynyt joukko. Mutta huomenna sinne varmaan uudelleen. Minnepä muuallekaan sitä osaisi?

SYDÄMENI VIULU VAIKEROI

Sydämeni viulu vaikeroi. 

Sen kielet väräjävät

polttavasta tuskasta,

sillä nyt se laulaa surusta.

Se laulaa

kyynelin huuhdelluista ratkaisuista,

kipeistä, satuttavista päätöksistä...

Se itkee loppuun kuljettuja teitä

ja

sammuneiden nuotioiden

hiiltyneitä tuhkia.