perjantai 27. joulukuuta 2019

ONKO NYKYMAAILMALLA KORVIA?

Puhunko nykyään vain runon kautta?
Välittääkö pelkästään runo 
mitä tunnen, miten koen, miten elän?

Mutta onko nykymaailmalla enää korvia,
jotka kuulevat,
ymmärtävät, armahtavat?

Yksinäisyyden pakahduttavuus,
askelten sietämätön raskaus,
tunteiden hidas valuminen
mönjäisiin pyörteisiin.

Tarvo siinä sitten,
koeta iloita iloitsevien kanssa,
surra surevien vierellä.

Mutta rakasta häntä, ken kuulee ja näkee.


maanantai 23. joulukuuta 2019

HYVÄÄ JOULUA! 😍

Hiippalakki vilahti,
koht’ ovikello kilahti.
Pukki työntyi eteiseen
höpisten siin’ itsekseen:
”Taitaa olla mummi vaan
kaipaamassa omiaan.
Pistänpä sill’ suukkosen
kera tuhdin halauksen.”

Mummi riemust’ kiljaisi,
yllättäväst’ eleest’ riemuitsi,
vaan silloin pukki häippäsi
sulkien oven tiiviisti.

Nyt mummi hiukan hämillään
ikkunan pieleen kipittää,
tuijottaa iltaan hämärään
jokseenkin päästä pyörällään.

sunnuntai 8. joulukuuta 2019

UUSI USKONLAHKOKO?

"Sukupuolen korjaukseen haluavien nuorten tyttöjen määrä on noussut voimakkaasti", kertoo Iltalehti. Onko tässä eräänlainen uusi fanaattinen uskonlahkobuumi, jossa määrätietoisesti ohjaillaan kasvun herkässä vaiheessa olevia lapsia hurmaantumaan sokeasti mukaan ymmärtämättä, mitä kaikkea se merkitsee? Eikä alaikäisten (!!) vanhemmilla ole siihen sananvaltaa - heiltä voidaan jopa viedä huoltajuus, jos vastustavat! Tämän päivän terapiakäytäntöjä ohjaavien ja niitä toteuttavien ihmisten toimintatavatkin ovat vähintäänkin kummallisia - voisi sanoa jopa, että sekopäisiä. Onko siis ihme, että maassamme on yhä enemmän ja enemmän mielenterveysongelmaisia? 😳
Tämäntyyppisiä ajatuksia nousee väkisinkin mieleen, sillä vasta nyt ruvetaan selvittämään sukupuolen korjausleikkausta katuvien määrää, sillä heitäkin on, vaikka heitä kuulemma kielletään kertomasta siitä, etteivät siten vetäisi tavallaan mukaansa koko transyhteisöä, jonka joukossa on tietenkin enin osa heitä, joille sukupuolen vaihdos kaikkine vaiheineen on parantanut heidän elämäänsä ratkaisevasti... Mutta palaaminen takaisin entiseen sukupuoleen on iso ja raskas prosessi eikähän sitä kokonaan kaikilta osin pystytä edes palauttamaankaan.
Mutta jos tuntee olevansa väärässä kehossa, niin eikö riittäisi se, että pukeutuisi ja käyttäytyisi sen oikeaksi tuntemansa sukupuolen mukaisesti eikä antaisi leikellä itseään ja sekoittaa maailmaansa hormoneilla? Tosin tietenkin, jos joku aidosti tuntee vasta sukupuolen korjaamisen jälkeen olevansa täysin oma itsensä, se ei vielä riitä, joten kai korjausleikkauksilla on tarkoituksensa, mutta ne tulee läpikäydä vasta täysi-ikäisenä, ja onneksi Suomessa ei ainakaan vielä leikata alaikäisiä. Tosin maamme lakimaailmakin on niin ihmeellinen, ettei yhtään kummastuttaisi, jos sekin vielä muuttuu.
"Nuorten vertaisryhmissä annetaan vinkkejä, mitä tutkimuksissa kannattaa sanoa, jotta saa transdiagnoosin." Laitetaan siis sivusta valmiiksi sanoja suuhun, joita sitten uskollisesti toistetaan kuin raamatullisia jakeita?
Minulle on ihan sama, miten aikuiset ihmiset antavat leikellä itseään ja hyväksyn heidät ja heidän ratkaisunsa sekä arvostan heitä samanlaisina ihmisinä kuin muitakin, sillä jokaisella on oma ihana ihmisarvonsa ja oikeus toteuttaa itseään siten kuin haluaa, mutta omaa tietään etsimässä olevien lasten ja nuorten elämän sorkkimista en hyväksy, en edes transdiagnoosiin johtavan tutkimuksen aloittamista ennen täysi-ikäisyyttä! Katson jo sen olevan lapsiin kohdistuvaa manipulointia ja väkivaltaa. Vakavissa kriiseissä kiemuroivan lapsen auttamiseen on löydyttävä muita keinoja, sillä eihän kaikki murrosikäisen tuntemat ahdistukset ja oman vartalon inhoaminen voi mitenkään johtua siitä, että on muka syntynyt väärään kehoon! 

MUTTA JOS lapsi ihan tosissaan kärsii tunteesta/tiedosta väärään kehoon joutumisesta, häntä on autettava, mutta ei mitenkään radikaalein keinoin. Niiden aika on vasta kun hän on täysikäinen.

Jos joku ei nähnyt tätä ohjelmaa telkkarista, niin sen voi halutessaan katsoa Areenasta.

torstai 10. lokakuuta 2019

KUN

Kun elämäsi lyö tyhjää...

Kun lähimpäsi jaksavat olla ilman sinua,
niin koeta ajatella,
että he kuitenkin hätääntyvät,
ellei sinusta löydy merkkejä.

He välittävät, rakastavatkin.

Sitä vain et tule pohjattomassa
yksinäisyydessäsi ajatelleeksi.

perjantai 23. elokuuta 2019

POLTETTU, SILVOTTU

Se kävi hetkessä
– leimaus, tuli ja räjähdys -
ja tuskasta vavahtelevan sydämen sirpaleet
lehahtivat taivaitten tuuliin.

Siellä ne nyt leijuvat –
maailmankaikkeuden kupeikoissa,
avaruuksien pimeyksissä,
tähdissä,
vuorten onkaloissa,
valtamerten kätköissä,
maan synkissä syvyyksissä.

Hauraina väristen,
mustaa verta vuotaen.

En tahdo koota niitä enää,
sillä voiko poltetulla,
säkeniksi silvotulla sydämellä elää? 

perjantai 2. elokuuta 2019

UUSI VIATTOMUUS

Sitten kun sinä taas tulet
ja suljet minut syliisi,
kaikki unohtuu.
Menneisyys katoaa
ja me olemme vain.

Taivas oottaa lähtijää
ja sinä sanot nähdään.
Maailman puhtaus palaa,
ikävä kaikkoaa.
On vain rakkaus ja läheisyys.

Uusi viattomuus.

sunnuntai 28. heinäkuuta 2019

ONKOHAN TÄMÄ AITOA NAHKAA? :D

Pysähdyn kuuntelemaan torikonserttia. Väki istuu terasseilla, itse torilla ja lavan vieressä viihtyy kovin harva, mutta sen ymmärtää – onhan mahdoton helle. Istun penkille, varjoon, ensiapuryhmä seisoo vierelläni, ehkä helteen, ehkä mahdollisten häiriöiden varalta. Kaikki on kuitenkin rauhallista, sillä kukapa jaksaisikaan edes rähinöidä tällaisessa kuumuudessa. Tosin en ole täällä vielä nähnyt yhtään rähinätapausta, kuullut olen kylläkin kaikenlaista, mutta enhän liikukaan ulkona öiseen aikaan.

Vieressäni istuu nuori mies. Ensin luulen, että hänellä on yllään "käärmepuku", mutta tarkemmin vilkaistessani toteankin kaikki ne kiekurat taitaviksi tatuoinneiksi. Iho on virheettömän sileää ja tatuointikoukerot niin kauniin eläviä, että mieleni tekee kokeilla, onkohan se ihan oikeasti pelkkää ihoa. Arvatenkin pidättäydyn kuitenkin kunniasta, naureskelen vain mielessäni, mitähän nuorukainen tuumisikaan, jos pikkuisen mummeroisen pikkuruinen käsi ilmestyisi yllättäen silittämään hänen ihoaan, ehkä jopa kysäisten vaikka, että onkohan tämä aitoa nahkaa! Hih. 

Yhtye soittaa jytää niin hartaasti ja kovin desibelein, että basson jytke tärisyttää konkreettisesti niin maata kuin sydäntänikin, joka hypähtää jokaisen basson iskun tahtiin, joten ellen halua, että sydänparkani hypähtäisi lopulta syliini, minun on paras poistua. Pysähdyn kuitenkin kauempana kuuntelemaan, sillä yllättäen korviini kantautuu äärettömän kaunis melodia, kohta toinenkin, ja kehoni rentoutuu. Nautin loput musiikin annista kirjaston pihalla.

Kannatti sittenkin tulla. Aivoni, mieleni ja kehoni saivat taas siivet. Kiitos!

lauantai 27. heinäkuuta 2019

SYDÄMENI KUORET JALKOJENI ALLA

Jään asemalle vilkuttamaan, katson, miten juna häipyy näköpiiristäni vieden mukanaan yhden elämäni kalleimmista aarteista, tyttäreni, joka on juuri lähtenyt opiskelukaupunkiinsa - ja sydämeni kutistuu ensin kokoon, sitten räjähtää. Se pyrkii ulos rinnasta, takoo, repii ja riuhtaisee viimein itsensä irti, hyökkää junan perään. Lentää, lentää lentää, ei saa kiinni kuitenkaan, vaan jää roikkumaan sen kannoille…

Palaan autolle tyhjänä, onttona, ja ajan kotiin. Kyyneleet sumentavat tien, mutta saan pyyhityksi niitä pois sen verran, että pystyn etenemään. Olen luovuttanut nyt vanhimman lapseni maailmalle, josta hän palaisi täst'edes vain piipahduksin luoksemme. Tiedän, että se kuuluu asiaan; kotoa on lähdettävä, että voi itsenäistyä ja opetella elämään omin voimin. Tiedän myös, että huominen tuo vähän helpotusta eikä rintaa enää pakahduttaisi niin kovin, minun on vain jotenkin jaksettava tämä ilta, haahuilemalla, merkityksettömiä asioita puuhaamalla, olemalla liikkeellä kaiken aikaa, pääasia, ettei tarvitse pysähtyä pohtimaan. Menetyksen tunne on musertava ja itken koko paluumatkan, sydämeni kuoret jalkojeni alla.

Sen jälkeenkin ovat kaikki lasten lähdöt riipaisseet. Väliin liiankin lujaa. Onneksi tuolloin vielä en ollut yksin, joten en voinut hautautua yksinäisyyteen hautomaan ikävääni, potemaan tuskaani, sillä arkielämän rutiinit pakottivat toimimaan normaalisti. Olihan kotona vielä toinen lapsistani.

Vielä nytkin, vuosikymmeniä myöhemmin, nyt, kun todellakin olen yksin, se yksinäisyys, kaipaus ja menetyksen tunne iskee kipeästi jok’ikinen kerta, kun joku lapsistani tai lapsenlapsistani lähtee jättäen minut vilkuttamaan. Yhä vieläkin, vaikka nuorempi lapsistani käy lomallaan luonani päivittäin, minun on joka kerta päästävä katsomaan hänen lähtöään parvekkeelta. Seuraan hänen kulkuaan viimeiseen vilahdukseen asti, ja sisälläni kouristaa. Muistutan itselleni, että huomenna hän tulee taas, minun on vain mentävä nyt tietokoneen tai telkkarin ääreen tai lähdettävä ulos joko katuja mittailemaan, puiston penkille istumaan tai kauppoihin kiertelemään – siellä näkee ainakin muita ihmisiä, joille voi jopa puhua. Pieniä, merkityksettömiä asioita, sanoja kuitenkin, niin että tunnen olevani elossa, ihmisenä näkyväinen. Vasta vain vähän aikaa sitten jaksoin juostakin, mielettömästi, pitkin outoja katuja ja metsäisiä sivupolkuja. Enää en siihen pysty, ainakaan toistaiseksi, mutta haaveena on, että sekin päivä vielä koittaisi.

Mutta tosiasia näyttää olevan se, että Tyhjän pesän syndroomasta en pääse koskaan. En tällä tunneskaalalla enkä kotihiiren luonteella. Hyviä neuvoja kyllä sataa suunnasta jos toisestakin, mutta ne ovat vain neuvoja, eivät konkreettisia apuja. Kun pesä on tyhjä, se todellakin on tyhjä. Onneksi pesäni sirkuttajia tapaan epäsäännöllisen säännöllisesti. Hekin ikävöivät ja rakastavat minua.



***

Tällaisia ajatuksia ja muistoja, sydämen purkuja, kaikkein päällimmäisinä olevia tuntoja tämä aamu kantoi.

Kun on niin ikävä kotipesään, sinne kotikotiin, ja tämä keskikesä on vuoden kipein aika. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vaikeampi on rämpiä tunteen yli.


tiistai 23. heinäkuuta 2019

KAS, HILJAA HIPAISTEN

Tumma pilvi taasen taivaanrantaan nousi,
myrsky purttain kieputtaen sousi,
pitkin ulapoita riepotti ja nakkeli,
virtaan jälleen kerran kaataa uhkasi.

Jo välkkyi mielessäni autuaiden pyhät kajot,
säkenöi paratiisin lohduttavat riemuvalot,
kun häipyi horisonttiin elon tummat varjot
ja ympärilläin helskyen soi taivahitten äänten kumot.

Niin luulin, olin myös jo valmis lähtemään,
mutt' ei niin sitten vielä käynytkään -
kas, hiljaa hipaisten vain taivas taasen muistutti -
kai jostain vielä tulevasta varoittaa halusi?

Voi taivas, kiitän varoituksesta,
mutt' en vain enää kuvitella saata,
mitä läpikäymätöntä minulla on vielä
tämänkertaisella elämäni tiellä.

sunnuntai 7. heinäkuuta 2019

TAKOTSUBO 2

Seuraavat päivät sujuvat lähes normaalisti, mutta neljännen päivän aamu valkenee jotenkin epätodellisena, sydän sytkähtelee... Huippaakin hiukan, silloin tällöin, muttei niin, etten kauppaan kykenisi. Mieleeni juolahtaa, josko sittenkin pistäytyisin kauppareissun aluksi ensiavussa tarkistamassa, oliko siinä rintakivussa kenties jotain vakavampaa, joten soitan sinne ja saan kehotuksen tulla kokeisiin.

Karautan autolla sairaalan pihalle, ilmoittaudun ja vuoroni tullessa ihana nuori naislääkärityttö (hih, silmissäni kaikki nykyiset lääkärit ovat vielä lähes lapsia) tutkii, määrää verikokeisiin - ja kertoo kohta, että ambulanssi on tulossa, minulla on meneillään
sydäninfarkti ja minut viedään keskussairaalaan! Sydänentsyymit kun ylittävät normaaliarvot monisatakertaisesti. Sen jälkeen olen kai jo niin sekaisin ja yllätetty, että ajattelen jopa ehdottaa, josko ajettaisiin asuntoni kautta saadakseni auton pois sairaalan parkista sekä voidakseni kerätä mukaani kaikkea tarpeellista, mutta tajuan kyllä heti ajatuksen mielettömyyden, ambulanssilla kun yleensä on kiire ja hoppu saada potilas hoitoon, joten ilmoitan vain lapsilleni, mitä nyt tällä kertaa on meneillään ja että auto pitäisi saada kotiin.

Molemmat lapset putkahtavat sairaalaan myöhemmin jännitystään ja pelkoaan peitellen, murhe silmissään, mutta muuten tekoreippaina, positiivisina, ja tunnen taas tahtomattani aiheuttaneeni heille uuden säikähdyksen. He helpottuvat huomattavasti nähdessään minut entisenlaisena, normaalina äitiliininään ja lastaavat kaappiin mukanaan tuomansa tarvitsemani välttämättömät kapistukset.

Ja pistosrumba jatkuu - on verikokeita, nesteytystippaa, sydänkäyrää, napapiikkejä, verenpaineen mittausta, yötarkkailua jne. Pian käsivarteni ja vatsani ovat laajenevien mustelmien peitossa. Mutta hoitajat ovat ihania, reippaita, nauravaisia, kaikessa apuun joutuvia, jaksavat vielä kuunnellakin. Huonekavereiden kanssa rupatellaan kuin olisi oltu ikiaikaisia tuttavia, nauretaan paljon ja se tekee eetvarttia yksinäisyyden tunteissa kamppailevalle.

Seuraavana aamuna oikeaan käteeni työnnetään paikallispuudutuksessa ohut katetri. Sen kautta ruiskutetaan varjoainetta, mikä aiheuttaa hetkellisen kuumotuksen tunteen ja luulen pissanneeni alleni, mutta röntgenlääkäri selittää, että se on vain tunne, varjoaineen aiheuttamaa. Kipu kestää vain hetken, mutta katetrin työntämisen tiedostaa ja kun toinen katetri viedään toisen rinnalle, että sydämen vasemmasta kammiosta saataisiin kuva, kokemus on epämiellyttävä, mutta ei liian. Huonetoverini ovat vakuuttaneet, ettei toimenpidettä tarvitse pelätä ja totean heidän olleen oikeassa.

Sepelvaltimoni ovat puhtaat, joten pallolaajennusta ei tarvita, mutta vasemman kammion kärjessä on liikehdintää, joka tarvitsee hoitoa. Lääkäri kertoo tulosten viittaavan takotsubo-oireyhtymään, joka aiheutuu siitä, kun on ollut paljon ikäviä asioita, järkytystä, pitkäaikaista ahdistusta, murhetta ja stressiä. Tunnistan sanan, koska olen lukenut siitä sekä katsonut sitä koskevan ohjelmankin telkkarista ja totean ääneen: särkynyt sydän. Lääkäri nyökkää ja kertoo sitten tulevasta lääkityksestä. Hän tietää, etten kolesterolilääkitystä ota, sillä kokemukseni siitä ovat huonot ja haluan kävellä kivutta, omin jaloin loppuelämäni vuodet. No, kolesterolimäärä veressä ylittää vain himpun verran suositusarvon, ja koska vanhemmalla iällä sitä on tietty määrä oltavakin, niin saan vain verenohennuslääkkeen kuukaudeksi entisten verenpainelääkkeiden lisäksi. Kuukauden päästä on kontrolli, toiveena, että ylimääräinen liikehdintä olisi rauhoittunut ja pääsisin taas normaaliin elämänrytmiin mukaan.

Helpotus on valtava. Se ei siis ollutkaan varsinainen sydäninfarkti, vaikka tämäkin oireyhtymä on kuulemma yhtä tappava, ellei kammion kärjen levottomuutta saada rauhoittumaan. Se voi nimittäin liikehtiessään aiheuttaa tukoksen, joka kulkeutuessaan aivoihin tekee tuhojaan. 

Lähtiessäni rutistan hoitajaa, kiitän huolenpidosta ja erinomaisesta ruoasta – kesähousujeni liitingistä päätellen sitä on ollut riittävästi. Taputan sänkyni päätyä, kiitän sitäkin ja lausun toiveeni, ettemme enää ikinä tapaisi. Huonetoverini pääsee kotiinsa samaan aikaan, kävelemme hissille ja erotessa halaamme, tietenkin, olenhan kova tyttö halaamaan. 

Siispä nyt on vain jotenkin koetettava karkottaa mielestä pois tuskaisat ajatukset, jotka öisin valvottavat ja pistävät kieriskelemään, mutta miten, se onkin jo haastavampi kysymys, olenhan karsinut jo päivistäni kaiken ylimääräisen, välttelen mielipahaa tuottavia ohjelmia, kirjallisuutta, kipeitä kohtaamisia sekä kaivan sieluni syövereistä esiin kaiken kirjoittamalla, osin blogiini, mutta pääosin päiväkirjaani. Terapoin siten itseäni, mutta riittääkö se?

Auttaisikohan jonkinlainen aivopesu?

***

Tässä lisää aiheesta: https://drseb.com/fi/sarkyneen-sydamen-oireyhtyma/
ja tässä: https://seura.fi/ilmiot/mysteerit/takotsubo/

***

Niin, alun perin kirjoitin tästäkin vain päiväkirjaani, mutta sitten hoksasin, että tämähän voisi käydä esimerkkinä siitä, miten terapoin itseäni kirjoittamalla. Tämäntyyppinen terapiamuoto on nimittäin pitänyt minua elämän syrjässä kiinni jo vuosikymmenet, muutenhan olisin läkähtynyt, kun asioista ei voinut puhua. Kuitenkaan noihin yöllisiin valvomisiin kirjoittamisellakaan ei tunnu olevan helpottavaa vaikutusta, joten kun herään ja ikävät asiat tunkevat mieleen, nousen suosiolla telkkarin ääreen ja tuijotan ohjelmia, kunnes pää nuokahtelee, ja toisinaan uni tuleekin heti, kun kömmin takaisin peiton alle, mutta ellei tule, avaan koneen ja kirjoitan iltaan asti. 
https://www.is.fi/seksi-parisuhde/art-2000005826070.html

TAKOTSUBO 1

Istun mukavassa asennossa löhötuolissani. Olen saanut ruokailun jäljet siivotuksi ja avaan telkkarin. Pohdin, joko uskaltaisin lähiaikoina ajella katsomaan kotimaisemiani, joita en ole
nähnyt ihanan mökkini menettämisen jälkeen - en ole pystynyt pakottamaan itseäni siihen aikaisemmin, sillä kohtaaminen on varmasti koskettavaa, ehkä jopa liikaakin tällaiselle tunneyliherkälle reppanalle. Mietin, miten jaksottaisin satojen kilometrien ajomatkan, sillä yhteen menoon matka olisi liian raskas yksin ajella.

Äkkiä rintaani iskee hirvittävä kipu, tuskin pystyn hengittämään. Se kattaa koko rintakehän yläosan. Vääntelehdin, nousen paikaltani ja haahuilen edestakaisin kipristynein vartaloin. Samankaltaista tuskaa, lievempää, olen toki kohdannut silloin tällöin jo vuosikymmenten ajan, tosin tuskallisimmat kouristukset alkoivat vasta alle kymmenen vuotta sitten, mutta näin hirvittävää se koskaan ennen ei ole ollut. Tiedän kyllä, mitä oikeasti olisi tehtävä, ja minua tervehtimään tullut lapseni seisoo levottomana, valmiina kiidättämään minut ensiapuun. Mutta en halua, estelen ja vähättelen, sillä toivon, että kohtaus menisi kipulääkityksen sekä rytmihäiriöihin saamieni lääkkeiden avulla jossain vaiheessa ohi, minun on vain kestettävä ensin tämä pahin.

Sillä en millään enää haluaisi sairaalaan letkuihin, johtoihin, pistoksiin, verinäytteisiin, leikkauksiin, joissa minusta poistettaisiin pala palalta kehonosia… Olen rampannut siellä parin viimeisen vuoden aikana ihan riittävästi ja eräänlainen välinpitämättömyys tunkee päällimmäiseksi – jos kerran jo kaikki kokemani ei vielä riitä, niin mitä mieltä olisi jäädä odottamaankaan aina vain uusia ja uusia?

Kiitän tähänastisesta elämästä kuitenkin, sillä onhan minulla ollut paljonkin hyvää, onnellisuuttakin – on ollut koti, vanhemmat, sisarukset, serkut sekä pienet oppilaani, joita rakastin kuin omiani ja uskon, että hekin rakastivat minua. Nyt minulla on jäljellä vielä kuitenkin ne tämän hetken tärkeimmät, hartaasti haluamani lapset ja maailman ihanimmat lapsenlapset sekä siskot, ne, jotka vielä ovat verhon tällä puolella. Ja on ystävä, joka heitti köyden aikoinaan mustassa joessa räpiköivälle sielulleni, ja joka on kannatellut päätäni pinnalla viime vuosien ajan. Mutta jos nyt vihdoinkin on SE AIKA, en jaksa panna vastaan. En enää. Näinhän sen pappiunenkin taas äsken, eikä se ole tiennyt koskaan hyvää.

Lääkkeet vaimentavat vähitellen pahinta tuskaa, mutta sitten pahoinvoinnin aalto iskee ja on hyökättävä oksentamaan. Siinä samalla menee se viimeisin lääke, tunnen sen karvaan jälkimaun kielelläni. Helpottaa kuitenkin sen verran, että otettuani viemärille luovuttamani tilalle uuden, pystyn rauhoittumaan vuoteeseen ja nukahdan muutamiksi tunneiksi. Lapseni on kuitenkin yhä levoton ja hän jää luokseni yöksi tarkkailemaan. Tunnen helpotusta, mutta samalla syyllisyyttä siitä, että saan hänet tahtomattani jännittämään ja pelkäämään puolestani. Olinko liian itsekäs, kun vihdoinkin tein jonkin asian oman tahtoni mukaan?

Nukun yöni jotenkin ja herään aamulla keho hellänä, mutta herään kuitenkin, vaikken illalla ollutkaan ihan varma siitä. Kipu on poissa, vain vaimeaa läikähtelyä silloin tällöin.




torstai 13. kesäkuuta 2019

VAUHTIMUMMIT JA KIPINÖIVÄT KINTUT

Poikkean illalla Granitin aukiolle kuuntelemaan kesäkonserttia. Tanssittava musiikki raikuu ja jalkapohjia kihelmöi. Voi, miten haluaisinkaan heittäytyä kokonaisvaltaisesti musiikin valtaan, askeltaa, pyörähdellä ja ilmaista tuntemuksiani rytmikkäin käsiliikkein! Mutta ikävä kyllä olen jo ilmeisesti ohittanut sen nuoruuden heittäytymishuuman, rohkeuden ottaa maailma haltuun ja tanssia, tanssia vaan niin että tuntuu, koska seison paikallani jalkojen tehdessä omia tahdostani riippumattomia liikahduksiaan.



Kun sitten Mamba-yhtyeen Tero Vaara ilmestyy lavalle ja aloittaa, tunnen suoranaista kipua siitä, etten saa/uskalla tanssia! Lähelläni hytkyy hillitysti suunnilleen omanikäisiäni kuuntelijoita ja mieleeni tupsahtaa äkillinen hulluudenpuuska. Mitä jos huikkaisin heille? Tytöt! Nyt jammaillaan niin, että kintuissa kipinöi! Hoh hoijaa, niinpä varmaan. VAUHTIMUMMIT JA KIPINÖIVÄT KINTUT? 
Niinpä pakotan itseni pois paikalta - miksi pitäisi kuunnella musiikkia, kun sen kuunteleminen ottaa näin koville?  


Välikössä koipeni tanssivat sittenkin hetken lähes ihan tietämättäni, kädet taiteilevat ja kehoni pyörähtää, mutta kadulle päästyäni polveni taas muistuttaa karusta todellisuudesta ja känkkään kotiin.

Miksihän aikuisen ihmisen, ikäihmisen vielä, pitääkin olla niin yliherkkä, ylitunteellinen ja kaikkea muutakin yli? Olen niin väsynyt siihen, että kun sitten joskus vihdoin viimein huokaan sen viimeisen huokaukseni, se lienee taatusti aito helpotuksen huokaus!

J.K. Granitin aukiolla on muuten kesäkeikkoja muitakin. Neumannia olin jo kuuntelemassa toukokuun lopulla.


tiistai 11. kesäkuuta 2019

MIKSI ODOTTAISIN?

Miksi odottaisin sinua silloin,
kun elomme viimeiset marjat punertuvat,
hedelmät kypsyvät poimittaviksi
ja sielujemme sadot korjattaviksi?

Miksi  odottaisin sinua silloinkaan,
kun silmämme eivät enää erota niitä
eivätkä suumme tunnista niiden makua –
kun tuulet pyyhkäisevät tomujemme yli
ja sulauttavat meidät kaikkeuteen?

Miksi odottaisinkaan?

maanantai 27. toukokuuta 2019

KULTAJUHLIA

Tänä keväänä juhlivat MM-kultaa maamme jääkiekkoilijat. Meillä 50 vuotta sitten ylioppilaiksi kirjoittaneilla on myös eräänlainen kultajuhla – olemmehan riemuylioppilaita.

Mieluusti kirjoittaisin tähän muisteluita tuolta keväältä, mutta yllättäen en pystykään siihen – en muistelemaan itsekseni sen kummemmin kuin kertomaan muillekaan.  Vielä seitsemän vuotta sitten olisin kirjoittanutkin, mutta elämä saneli toisenlaisen käsikirjoituksen. Olihan se kevät 50 vuotta sitten ihanan leijumisen sekä elämäni rakkauden löytymisen aikaa. Rupesimme seurustelemaan Hossan lomakylässä pidetyissä penkinpainajaisissamme.

Ne viime aikojen syövät eivät olisi estäneet menemästä riemuitsemaan vanhojen luokkatovereiden kanssa, mutta sisin pistää vastaan; en pysty kohtaamaan tiettyjä asioita – se vain satuttaisi.  (Ja juu, tiedän - olen yliherkkä ja varmaankin joittenkin mielestä tunnevammainenkin, mutta enhän sille itse mitään mahda eikä sille mahda kukaan muukaan; elämä on vain otettava vastaan tällaisena kuin olen ja sellaisena kuin se tulee...)

Niinpä kyseisenä juhlapäivänä  laitan – ehkä - valkolakin päähäni täällä nykyisessä kodissani ja koetan selvitä iltaan jotenkin. 

Toivotan niin Suomussalmen lukion vuoden 1969 riemuylioppilaille kuin myös tietenkin tämän kevään, 2019, ylioppilaille onnea, hyvää mieltä ja mukavia juhlia!

Toivon myös sopivan lämpöistä kesää kaikille sinne rakkaaseen Kainuuseeni!


lauantai 11. toukokuuta 2019

JÄÄ HYVÄSTI

Niin, tuo aikaisempi runoni oli anopilleni, joka oli sitä 42 vuoden ajan ja sain runon syntymisen aamuna tiedon hänen poismenostaan. Tänään hänet siunataan. En pysty kuvittelemaan sitä, koska meidänhän piti tavata ensi kesänä, monen vuoden jälkeen. Nyt ei ole enää ketään, joka sitoisi minut entiseen elämään.Olisin halunnut olla saattelemassa häntä, hyvästelemässä, silittämässä. Mutta eihän minua kutsuttu, kun en ole enää perheenjäsen. Nuku rauhassa, anoppi, appi nukkuu siinä vieressä. Ajattelen teitä usein.

lauantai 20. huhtikuuta 2019

KUN TÄYTYY JÄTTÄÄ MAA

Kevätauringon säteet
sattuvat silmiini viiltävän kipeinä.

Koskettava viesti
iäisyyden hiljaisesta kutsusta
lennähtää sieluuni
aamutuulen varovaisena kuiskauksena -
valkoinen pursi on nostanut purjeensa.

Tuuli pyyhkäisee yli pihan,
henkäisee kotikoivun oksistoon
ja leijuttaa siitä
talveksi takertuneen lehden maahan,
puhaltaa pihalta
kulkijan jäljet näkymättömiin.

Mutta ne jäljet…
ne jäljet eivät koskaan katoa,
sillä ne on tatuoitu pysyvästi rakastaviin mieliin,
säilytetty syvälle muistojen kammioihin.

Rauhaisaa matkaa valoon!


torstai 11. huhtikuuta 2019

UNIMIETTEITÄ

Veispuukki muistutti, että näin 6 vuotta sitten unen, jossa PAPPI oli täyttänyt parkissa olevan autoni hellahaloilla. " Ihan täyteen, kattoon asti. Naispappi. Ripitin häntä siitä ja hän tyhjensi auton, antoi anteeksi ripitykseni ja lopuksi halattiin sovussa. Päätalon Herkkona miettisin pääni puhki, että mitähän merkitystä tuollakin on."

Tänään tiedän, mitä uni sanoi, ilman Herkkoakin.

Toisen kerran tanssin unessa taas jonkun papin kanssa ja meningeooma löytyi. Eikä ne papit tähän loppuneet, sillä muutaman lähivuoden päästä uni pussautti kolmannella liperikaulaisella minua kolme kertaa (poskille vaan, onneksi) ja vuorossa oli uusi sairaus.

Kuvittelen tietenkin nyt, että se kolmas pusu osoitti - kolme kun on pyhä luku - että tällä erää nämä yölliset tapaamiset riittävät ja uskon, että seuraava pappi unessani on se portin aukaisija. 👍❤ Se, että ensimmäinen oli naispappi ja ne tanssivat ja pussaavat papit miehiä, on hyvinkin ymmärrettävää.

Tiesittekö muuten, että auto unessa edustaa elämän etenemissymbolia?

keskiviikko 10. huhtikuuta 2019

KUNPA...

Soitin anopilleni, pitkästä aikaa. No, joku ajattelee, ettei hän mulle muka enää sitä ole, mutta mielestäni hän on. Hän on vain 20 vuotta minua vanhempi, joten oikeastaan ei paljonkaan. Molemmat olemme jo huomanneet elämän jääväämättömyyden, sen itsepäisen lähestymisen kohti sitä lopullista. Hänellä on ikää, minulla sairauksia, jotka molemmat voivat siirtää sen valkoisen portin ihan tuohon nokan eteen. Mikään teeskennelty mitätöinti siihen ei pysty vaikuttamaan. Hän on ollut lähinnä äidin asemassa sen jälkeen kun omasta äidistäni tämä maallinen aika jätti ja häntä (siis anoppiani) on ikävä, koska asun kaukana. Rakastan häntä; hän on osa perhettäni. Minun on ikävä.

Olin älyttömän nuori, kun tapasimme. Tuskin kouluni lopettanut. Aluksi ihan kaikki ei mennyt putkeen, koska minä olin lähes just murrosikäni päättänyt, kokematon ja vasta oikeaa elämää kurkisteleva, opetteleva. Mutta ajan oloon, ja etenkin sen jälkeen kun hyvästelin lopullisesti oman äitini, hän oli ja on yhä rakkain niissä maisemissa. Toivon tapaavani hänet ensi kesänä ja silloin halaan häntä, tiukasti, rakastaen, hyväksyen, ikäihmisen elämää kunnioittaen. Kunpa hän saisi nukahtaa sitten aikoinaan rakastavien käsivarsien syleilyyn! Sitä samaa toivon itsellenikin.

torstai 4. huhtikuuta 2019

EIVÄTKÖ NÄMÄ SÄRKYMISET JO RIITTÄISI?

Seitsemän vuoden sisällä olen kokenut kolme leikkausta, joista ensimmäinen oli kaikkein kipein, satuttavin ja yllättävin. Silloin minut leikattiin kertarysäyksellä irti kodistani, kotiseudustani, ystävistä ja tuttavista. Lähes samassa rysäyksessä irtosi myös pieni, suloinen mökkini, mi oli rakkain ja tärkein (myös ainoa) pakopaikkani maailman myrskyiltä. Vieläkään en kestä katsella mökkikuvia, en omia enkä toisten - en halua edes ajatella niitä, vaan ikään kuin ohitan ne, mikäli jotain siihen suuntaan sattuu mieleeni tai silmiini vilahtamaan. Sen vuoksi en pysty edes käväisemään siellä, kun en kestä nähdä aarrettani toisten hallinnassa... Jonkinlaiseen toimintakuntoon selviäminen vei noin viisi ja puoli vuotta, tosin täysin siitä en selvinne koskaan, oli se - ja on yhä - ihan liian hirvittävä asia; repäistiinhän minut ympyröistä, joita olin pitänyt maailmanani kuudenkymmenen neljän vuoden ajan. Ainoa siunaus siitä oli se, että pääsin lähelle lapsiani ja lapsenlapsiani sekä toista sisartani, se nuorempi kun jäi ikävä kyllä sinne kotiseudulle.

Toinen leikkaus tapahtui puolitoista vuotta sitten, jolloin ihan sattumalta, sydänvaivojen ja pääkivun vuoksi päivystykseen hakeuduttuani, päässäni havaittiin meningeooma, aivokasvain, joka luokiteltiin syöväksi sen ärhäkkyyden takia, ja joka onneksi saatiin kokonaan pois sen lilluttua lähes irtonaisena aivokalvon päällä. Sen jälkeen kuljin arkipäivisin sädehoidoissa kuuden viikon ajan. Taksilla, tunti mennen tullen. Virkistyin ihmeesti, sillä olihan päivissä säännöllinen rytmi, jota noudattaa. Kuin olisi käynyt töissä! Päälaella oleva kalju aukko on nyt hiljalleen täyttymässä uusilla hiuksilla ja viime syksynä sain sen syövän suhteen terveen paperit (kontrolleja tietenkin parin vuoden välein) - kunnes kolmisen kuukautta myöhemmin aikaistin mammografia(vuosi)kontrollia tietyistä syistä, ja silloin löytyi uusi syöpä, tällä kertaa rinnasta.

Rintasyöpä leikattiin helmikuun lopulla ja eilen kävin onkologilla kuulemassa mahdollisista tulevista hoidoista. Vähän hirvitti ajatella, miten selviäisin vaikkapa sytostaateista, nuori ja täysin voimissani kun en enää ole. Huojennus oli melkomoinen kuullessani, että olin toiminut ajoissa eikä syöpä ollut päässyt levittäytymään, vaan se oli saatu kokonaan pois, ts. olin lääkärin sanojen mukaan 80%:sti syöpävapaa, vaikken mitään lääkkeitä söisikään. Nollaprosentteihin en pääse ikinä, koska se syöpä on kuitenkin ollut minussa, joten varuiksi "nautin" viiden vuoden ajan letroja, lääkkeitä, joilla on ikäviäkin sivuvaikutuksia. Nekin ovat henkilökohtaisesti erilaisia, joten jos tämä tuuri jatkuu, ehkä vältyn niiltä, joiltakin ainakin. Näin helpollako pääsin? kysyin lääkäriltä hölmistyneenä, liikuttuneena, kiitollisena...

Kahden viime vuoden ajan olen ollut ikään kuin sivustakatsoja elämässäni; en ole itkenyt, en raivonnut, en kyseenalaistanut - olen ollut vain. Kuin utelias tarkkailija vieraan olennon elämässä. Eilen illalla sitten vihdoinkin jo hieman herpaannuin, koska olin valmis murtamaan kyynelten padon...

Tuntuu, etteivät tällaiset kuoleman hipaisut tule sattuman oikusta, mutta eiköhän tässä olisi jo tarpeeksi? Vaikka olenkin koettanut sinnikkäästi kiittää koko ajan, kun olen ajatellut, että minua jostain syystä kasvatetaan ja vahvistetaan täten sekä jopa riemuinnut ajatuksesta, että jos elämäni tällä tasolla on tarkoitus loppua, niin miten ihanaa onkaan sitten nähdä isä, äiti, siskot ja veljet pitkästä aikaa toisella puolella, niin silti mieleeni tunkee toive, että eivätkö nämä särkymiset oikeastaan jo riittäisi!


maanantai 25. helmikuuta 2019

TOIVO, LUOVU JA ANNA

Kipu.
Möykky, jota silitän.
Kyhmy, jolle juttelen.

Minä rakastan sinua,
koska olet kiinni minussa
ja siten osa minua.

Siispä –
jos sinäkin rakastit minua niin,
että halusit jakaa kehoni,
niin osannet myös luopua,
sillä rakkaushan
toivoo toisen parasta.
Luopuu.
Antaa omastaan.

Toivo siis parastani –
luovu ja anna.


Rakastettu (Juha Tapio)




perjantai 8. helmikuuta 2019

JUMISSAKO?


Tänään autoni (= pojan vanha, jota saan käyttää tarvitessani) juuttui mahastaan lumeen parkkipaikalla, kun en ollut lumimyräköiden tultua ajanut sillä, käynyt vain välillä kaivamassa sen kinoksesta, ja nyt se makasi lumen ympäröimänä. Kuvittelin puhdistaneeni auton ympäristön niin, että voisin ainakin siirtää sen aurattuun parkkiin, mutta onnistuin peruuttamaan ehkä auton pituuden verran, ja sitten se äjähti paikoilleen - ei lähtenyt eteen, ei taakse.

Kaivelimme vieraani kanssa tunnin verran, tuloksetta. Sitten reipas naapurini, nuori mies, yritti auttaa, mutta mitään ei sittenkään tapahtunut - mahan alla oli tiukka jöntti. Kaivoimme, starttasimme, lapioimme...

Äkkiä auton viereen ilmestyi minusta paaaaaljon nuorempi nainen, joka siekailematta rupesi kaivamaan, työnsi, starttasi ja neuvoi, turhaan yhä vain. Seuraavaksi paikalle harppoi pari nuorta miestä kuulemma kesken saunomistaan (olivat parvekkeelta nähneet mummon ja papan tuppuroinnit) ja tarttuivat toimeen - auto ei silti änähtänyt vieläkään! Nuori nainen tarttui puhelimeen - hän ei luovuttanut, vaan kutsui apuvoimia ja silloin lähetin pojat saunaansa takaisin, sillä turhaan he olisivat nyt jääneet vilustumaan. Ja eikös muutaman kymmenen minuutin odottelun jälkeen hyrrännytkin "kaupungin traktori" paikalle! Se vetäisi pikkutyrrin hetkessä tielle, josta tämä onnellisena kaarsi puhtaalle parkkipaikalle. 😁

Ystävällinen, ihana auttajamme oli sillä välin kerennyt jo istahtaa oman autonsa rattiin ja hurauttaa pois. Olisin halannut häntä, niin ihanalta tuntui se välittäminen, nyt ennätin vain vilkuttaa ja lähettää lentosuukkoja. Pari tuntia meiltä eläkeläistötteröiltä meni ennen lopullisia apuvoimia, joten aika kuitti olin. Mutta onnellinen. Enhän jäänyt yksin ongelmani kanssa. Enkä pyörtynyt. 🙃

Sydämestäni kumpuavat KIITOKSET näille kaikille hyväntahtoisille auttajille, mutta erityiskiitos sinulle, nuori nainen, joka ilmestyit kai sieltä päiväkodin portista (?)! 

LUETUIMMAT