maanantai 29. kesäkuuta 2009

”JORMUAN LAVALLA TANSSIT - TÄNÄ ILTANA…”

Kesän ensimmäiset lavatanssit, meille siis. 
Jormuan lava, perjantai-ilta. 
Ulkona polttava helle, sisällä höyryäviä vartalokiukaita yltympäriinsä, isoja ja pieniä sähikäisiä, jotka ketkuttelevat musiikin tahdissa jokainen omalla jäljittelemättömällä tyylillään. 
Lämmittelybändit lyövät kiukaalle löylyä lissää, keinutaan ja odotetaan illan kohokohtaa, päätähtiä. 
Lavan eteen alkaa pikkuhiljaa kerääntyä faneja, joukossa muutama pikkulapsikin. Pääasiassa yleisö kuitenkin muodostuu keski-ikäisistä, esiintyjien kanssa lähes samanikäisistä ihailijoista.

Vihdoin, vihdoin sisälle astuu ripein askelin kaksi jo peräti 40 vuotta ihmisiä tanssituttanutta miestä, veljekset Matti ja TeppoKädet kuin armolliseen siunaukseen kohotettuina he kumartavat, ottavat vastaan yleisön ihastuneet aplodit, huudahdukset ja ylhäällä huojuvat kädet, joihin melkein kuvittelen palavat sytkärit...
Pari jutustelee mikkiin jouhevia, vahinko vain, että joko kaiuttimet ovat väärin säädetyt tai sitten tähdet pitävät mikrofonia ihan huulissa kiinni eikä puheesta saa selvää. 
Siitä huolimatta jäyhäksi kuvitellut kaenuulaeset ilmaisevat suosiotaan suhteellisen vapautuneesti.

No, pääasia on, että musiikista ja sen sanoista saa selvää. 
Saadaan tanssia lähekkäin, rutistaa armasta kaksin käsin, kuunnella helliä sanoja vain, tallata näitä polkuja viimeiseen asti, uskoa että näin se kesäloma toimii, harmitella saamaansa arvotonta kissankultaa, päivitellä kuinka mä joka päivä töitä teen…
 Mutta huoh - kaikki samalla tanssityylillä.
Välillä melkein ryhmätanssiksikin menee, kun huojutaan kylki kyljessä toisten parien kanssa. Hiukset kostuvat, hikikarpalot kierivät, joku astuu kipeästi varpaille (litistyiköhän niistä osa?), toinen potkaisee nilkkaan ja kerran minulta sivupyyhkäisyllä melkein vetäistään jalat alta. 
Foksia vyöryy tuutin täydeltä, on ihan pakko jo ruveta keksimään uusia askelluksia vauhdikkaan fuskun lisäksi, jumputtaa ennen näkemättömin vaihtoaskelin, muuten samantyyppiset kuviot rupeavat pian kyllästyttämään.

Mutta kun ilmoille kajahtaa Ensimmäinen oot ajatuksissani ensimmäinen, mutt hani, rakkaimpani, tiedäthän sen; sun hymystäsi voimaa saan. Ensimmäinen oot säde aurinkoni, ensimmäinen kaunis kohtaloni, luonas kun oon, niin rutistan sut kainaloon, tuntuu, ettei noin herkkää saisi mitenkään tanssia muuten kuin h i t a a s t i, nauttien. Veljekset kuitenkin säilyttävät siinäkin samantasoisen temponsa ja ihan pikkuisen minua jo ärsyttää, etten saa tunnelmoida rauhassa. 
Onneksi muutama valssikin löytyy, kuten Minä rakastan sua, sulle kaikkeni annan… ja ihana hidas valssi Et voi tulla rajan taa.

No, toinen esiintyjä, T.T. Purontaka antaa siihen rauhalliseen tunnelmointiinkin matistelun ja tepostelun väliin vihdoin mahdollisuuden.

Loppujen lopuksi illan saldo jää hyväksi, juopuneita on vain vähän eikä saunamainen olokaan enää haittaa, vaikka alussa tuli kieltämättä mieleen, että harvoin sitä näin saunapunakkana ihmisten ilmoilla kuljetaan. 
Mekin jaksettiin tanssia ihan kiitettävän paljon, mikään paikka ei ollut kipeänä eikä väsymys vaivannut.

Taitaa se kunto sittenkin olla parempi kuin luulin. 
Joko pianni otetaa uusiksi?

torstai 25. kesäkuuta 2009

MUMMIN AAMUÖINEN HARHA... UNI?

Aamuyö sihisi sietämättömän kuumana. Peiton pois potkiminen ei auttanut yhtään, olisi pitänyt laskeutua nukkumaan paljaalle lattialle, niin se ehkä olisi viilentänyt hieman. Mummi pyöri ja kiepsahteli, vesi virtasi ja ajatukset luistelivat mahdollisesta mahdottomaan.
Sitten hän vain nousi (miksi turhaan pyöriä unettomalla vuoteella ja kastella lakanoita?), asteli määrätietoisesti koneensa luokse ja antautui virtuaalimaailmalleen.
Kuudelta hän vihdoin taas yritti, josko se uni jo ottaisi. No ottihan se, mutta miten!
Menneisyys sekoittui olevaan, nykyaikuiset kävelivät vastaan sekä entisinä pienokaisina että samoin tein täysikasvuisinakin. Katsoivat totisin silmin, mitään puhumatta…
Mummi käsitti kyllä, että ne toiset olivat vain hänen näkemäänsä harhaa, että muut eivät heihin reagoineet. Hän ymmärsi harhailevansa samanaikaisesti kahdessa eri maailmassa - rinnakkaismaailmat olivat asettuneet päällekkäin, sekoittuneet, lomittuneet. Mummia epäilytti, kauhistuttikin. Voiko näin oikeasti jatkua?
Sitten hänen polvilleen istahti outo eläjä, vakava kummajainen. Mummi tiesi toki, ettei hänen syliinsä nyt kuka tahansa tuppaisi, ei ainakaan tämän kaltainen, joka asettautuikin kuin lapsi ikään siihen käsivarsien tuuditeltavaksi. Ikään kuin odottamaan. Odottiko kenties mukaansa? Siksipä mummi varovaisesti tiedustelikin: - Oletko sinä Kuolema? Joko minun aikani on?
Toinen ei kieltänytkään, mutta kurotti itseään kuin antaakseen sen viimeisen kolkon hyväilyn, sen niin sanotun Kuoleman suudelman. Mummi väisti; hän ei halunnut ottaa sitä vastaan. Ei ihan vielä.
Sitten hän heräsi. Hiestä märkänä, sydän riuhtoen, eikä hän millään voinut muistaa, ehtikö se Noutaja sitä suukkoa antaa vai ei.
Joka tapauksessa kokemus oli niin todellinen, että mummi katsoi parhaaksi suunnata suoraan koneelleen ja ruveta poistelemaan tiedostoistaan salasanoja. Kaiken varalta.
Pitäisihän tuleville sukupolville jotain merkkiä mumminsa tuherruksista jäädä…

sunnuntai 21. kesäkuuta 2009

MÄNTY NIMELTÄ KOIVU...

Mieheni sisar (kälyköhän tuo on?) istahti lammen levähdyspaikassa männyntaimen viereen, ihaili ja hyväili. Virkkoi sitten muina miehinä: ”On se tämä koivu kyllä ihana!”
Toivuttuamme älyttömästä purskahduksesta (onneksi ollaan sitä sukupolvea, joka vielä sentään erottaa männyn koivusta) kälynen painotti, että tämän kunniaksi pitää puu nimetä, ehdottomasti. Ja niinpä sitten puun nimeksi vihittiin... öh siis kastettiin... Koivu. Eli mänty nimeltä Koivu…
On se niin ihana se ottosisko, se lisko. Hellyydellä aina häntä ajattelen.

sunnuntai 7. kesäkuuta 2009

ÄITI, ON NIIN IKÄVÄ...

Mummi käveli rannallaan, ikävöi; kaikki menneet olivat siinä lähellä, silti poissa. Äiti, isä, sisko ja veli, kummipoika... Suru ympäröi. Kaksi siskoa vielä onneksi ylärinteellä. Heidän äänensä kuultuaan mummi oli ihan jälleen tolallaan: nyt koti on taas - melkein - paikoillaan.

Se aamu, puuteriluminen aamu, uskomaton elämys pohjoisen ihmiselle, joka vihdoinkin oli luottanut, että kesä, kyllä se kesä tulee. Silti satoi lunta, ihanaan viheriäiseen luontoon työnsi lunta, se ...

Hän kuuli vieläkin äidin äänen. "Minä täällä. Meettekö mökille?" Äiti, joka oli soittanut viimeisen kerran oman hautajaispäivänsä aamuna, mummi autossa kiireissään, kuten aina... Tip tip tip kuului luurista saattohuoneen karmeasta kaiuttimesta ja mummi sanoi, että
äiti, minun pitää hakea siskosi perheineen kyytiin, sinun hautajaisiisi. Sitten se tiputtelu loppui. Eikä mummi älynnyt, kuka oikeasti soitti.

Äiti, on ikävä.

Mutta äiti, soititko sinä silloin?

LUETUIMMAT