ONKO NYKYMAAILMALLA KORVIA?

Puhunko nykyään vain runon kautta?

Välittääkö pelkästään runo 

mitä tunnen, miten koen, miten elän?

Mutta onko nykymaailmalla enää korvia,

jotka kuulevat,

ymmärtävät, armahtavat?

Yksinäisyyden pakahduttavuus,

askelten sietämätön raskaus,

tunteiden hidas valuminen

mönjäisiin pyörteisiin.

Tarvo siinä sitten,

koeta iloita iloitsevien kanssa,

surra surevien vierellä.

Mutta rakasta häntä, ken kuulee ja näkee.

HYVÄÄ JOULUA! 😍

Hiippalakki vilahti,

koht’ ovikello kilahti.

Pukki työntyi eteiseen

höpisten siin’ itsekseen:

”Taitaa olla mummi vaan

kaipaamassa omiaan.

Pistänpä sill’ suukkosen

kera tuhdin halauksen.”

Mummi riemust’ kiljaisi,

yllättäväst’ eleest’ riemuitsi,

vaan silloin pukki häippäsi

sulkien oven tiiviisti.

Nyt mummi hiukan hämillään

ikkunan pieleen kipittää,

tuijottaa iltaan hämärään

jokseenkin päästä pyörällään.

UNI? IRTAANTUMINEN?

Kierrespiraali kohottaa minut kohti laipiota, lempeä pyörre imaisee sisäänsä ja kohoan ylös, ylös, ylös, läpäisen katon ja liitelen yhä korkeammalle ja korkeammalle. Jostain kaukaisuudesta kantautuu korviini hiljaista musiikkia.

Sitten olenkin tunnelissa. Jokin lätsähtelee ja litsahtelee ympärillä, vaikken tunne jalkoja, jotka lätsyttelisivät tai litsauttelisivat. Jostain syystä en tunne käsiäkään - oikeastaan koko kehoni vaikuttaa kadonneen, sulautuneen ympäröivään mustuuteen. On pimeää, ajaudun sinne tänne, sattumanvaraisesti.

Olenko aina kulkenut näin? Ajelehtinut litsahdusten ja lätsähtelyjen seassa? Leijaillut epämääräisten tuulettomien tuulten mukana? Mikä minä olen? Lastu laineilla, järven aalto toisten aaltojen keskellä, pilvenhattara tähdettömällä taivaalla?

En tiedä, miten kauan tätä päämäärättömyyttä on jatkunut, kun se tuuleton tuuli johdattaa kehottoman kehoni hitaasti harmaantuvaa läikkää kohti. Läikkää, joka suurenee suurenemistaan ja kirkastuu vähitellen hohtavaksi valoksi, kirkkaudeksi, joka saa minut tuntemaan kummallista nöyryyttä, halua päästä tuon valon syliin, langeta sen säteiden kannateltavaksi, sulautua sen ytimeen.

Selittämätön pyhyys valtaa mieleni, se kietoutuu ympärilleni ja tunnen kohoavani korkeuksiin silkasta rakkaudesta ja onnentunteesta. Lennän kuin siipien kannattamana tuohon alati laajenevaan valoon, joka saavuttaessaan minut syleilee ja samalla ikään kuin puhdistaa minut kaikesta tuosta mudasta, jossa olin rypenyt ties kuinka kauan...

UUSI USKONLAHKOKO?

"Sukupuolen korjaukseen haluavien nuorten tyttöjen määrä on noussut voimakkaasti", kertoo Iltalehti. Onko tässä eräänlainen uusi fanaattinen uskonlahkobuumi, jossa määrätietoisesti ohjaillaan kasvun herkässä vaiheessa olevia lapsia hurmaantumaan sokeasti mukaan ymmärtämättä, mitä kaikkea se merkitsee? Eikä alaikäisten (!!) vanhemmilla ole siihen sananvaltaa - heiltä voidaan jopa viedä huoltajuus, jos vastustavat! Tämän päivän terapiakäytäntöjä ohjaavien ja niitä toteuttavien ihmisten toimintatavatkin ovat vähintäänkin kummallisia - voisi sanoa jopa, että sekopäisiä. Onko siis ihme, että maassamme on yhä enemmän ja enemmän mielenterveysongelmaisia? 😳

Tämäntyyppisiä ajatuksia nousee väkisinkin mieleen, sillä vasta nyt ruvetaan selvittämään sukupuolen korjausleikkausta katuvien määrää, sillä heitäkin on, vaikka heitä kuulemma kielletään kertomasta siitä, etteivät siten vetäisi tavallaan mukaansa koko transyhteisöä, jonka joukossa on tietenkin enin osa heitä, joille sukupuolen vaihdos kaikkine vaiheineen on parantanut heidän elämäänsä ratkaisevasti... Mutta palaaminen takaisin entiseen sukupuoleen on iso ja raskas prosessi eikähän sitä kokonaan kaikilta osin pystytä edes palauttamaankaan.

Mutta jos tuntee olevansa väärässä kehossa, niin eikö riittäisi se, että pukeutuisi ja käyttäytyisi sen oikeaksi tuntemansa sukupuolen mukaisesti eikä antaisi leikellä itseään ja sekoittaa maailmaansa hormoneilla? Tosin tietenkin, jos joku aidosti tuntee vasta sukupuolen korjaamisen jälkeen olevansa täysin oma itsensä, se ei vielä riitä, joten kai korjausleikkauksilla on tarkoituksensa, mutta ne tulee läpikäydä vasta täysi-ikäisenä, ja onneksi Suomessa ei ainakaan vielä leikata alaikäisiä. Tosin maamme lakimaailmakin on niin ihmeellinen, ettei yhtään kummastuttaisi, jos sekin vielä muuttuu.

"Nuorten vertaisryhmissä annetaan vinkkejä, mitä tutkimuksissa kannattaa sanoa, jotta saa transdiagnoosin." Laitetaan siis sivusta valmiiksi sanoja suuhun, joita sitten uskollisesti toistetaan kuin raamatullisia jakeita?

Minulle on ihan sama, miten aikuiset ihmiset antavat leikellä itseään ja hyväksyn heidät ja heidän ratkaisunsa sekä arvostan heitä samanlaisina ihmisinä kuin muitakin, sillä jokaisella on oma ihana ihmisarvonsa ja oikeus toteuttaa itseään siten kuin haluaa, mutta omaa tietään etsimässä olevien lasten ja nuorten elämän sorkkimista en hyväksy, en edes transdiagnoosiin johtavan tutkimuksen aloittamista ennen täysi-ikäisyyttä! Katson jo sen olevan lapsiin kohdistuvaa manipulointia ja väkivaltaa. Vakavissa kriiseissä kiemuroivan lapsen auttamiseen on löydyttävä muita keinoja, sillä eihän kaikki murrosikäisen tuntemat ahdistukset ja oman vartalon inhoaminen voi mitenkään johtua siitä, että on muka syntynyt väärään kehoon! 

MUTTA JOS lapsi ihan tosissaan kärsii tunteesta/tiedosta väärään kehoon joutumisesta, häntä on autettava, mutta ei mitenkään radikaalein keinoin. Niiden aika on vasta kun hän on täysikäinen.

Jos joku ei nähnyt tätä ohjelmaa telkkarista, niin sen voi halutessaan katsoa Areenasta.