MUORIN RENTO ILMALENTO

Pukki tutkii alinomaa Muorinsa kannettavaa,
jotain epäilyttävääkö siitä löytää haluaa?
Samoin on käynyt puhelimen ja tietokoneenkin -
puhelinsalaisuus lie jäänyt unohduksiin?

Epäilleekö Muorista tuo ihan sitä samaa,
mitä itse tekee tai tehdä haluaa -
pulkkailee siis taivahalla salaa? 🤓

- Mikä tämä on? sohvalta kilahtaa
ja Muorin naurahdettava on vähän niin kuin salaa -
kas viestin nettiryhmän joulumuorien ja -ukkojen
on ylläpitäjä taas kirjoitellut ihan höperöisen.

Muoririepu runoilleen miehistä näkökulmaa
häneltä oli pyytänyt, ett' miten soinnut rimmaa,
kosk' eräs joulumuori oli ehdottanut sitä
eikä Muorin oma Pukki halunnut vaivautua.

Kun ääni tulostimen viimein vaimentuu,
niin yllättäen Muorin päähän taifuuni tarttuu,
ja kärjill' tonttuvarpaitten hän kipittää pyörien...

Työpajan sohva lähestyy rennosti ilmateitä.
Se hoksauttaa Muorin yrittämään ilmaveiviä,
ihan pikkiriikkistä - sentin, kahden kokoista,
ettei rintakehä eikä pää sais' osumaa
eikä pikkutontuille tulisi paikkaa kamalaa…

Jysähdys lattiaan – vain ranne nyrjähtää
ja Muori koko lennosta mustelmin selviää.

Muori on kovin ymmällään, sekaisin, shokissa.
Oliko hän juuri ollut keskellä trombia?

Läheiset muoriystävät on vienyt ajanvirta,
niinpä Muorin itse oli itsensä nostettava.
Sen verran kuitenkin hän täristen tokenee,
ett' petaa vuoteen Tonttulansa takkahuoneeseen.

Eipä Muori juuri nyt muuhunkaan kykene -
siis nuku, Muori, nuku, nuku ja lepäile!

ONKO NYKYMAAILMALLA KORVIA?

Puhunko nykyään vain runon kautta?

Välittääkö pelkästään runo 

mitä tunnen, miten koen, miten elän?

Mutta onko nykymaailmalla enää korvia,

jotka kuulevat,

ymmärtävät, armahtavat?

Yksinäisyyden pakahduttavuus,

askelten sietämätön raskaus,

tunteiden hidas valuminen

mönjäisiin pyörteisiin.

Tarvo siinä sitten,

koeta iloita iloitsevien kanssa,

surra surevien vierellä.

Mutta rakasta häntä, ken kuulee ja näkee.

JÄÄ HYVÄSTI

Niin, tuo aikaisempi runoni oli anopilleni, joka oli sitä 42 vuoden ajan ja sain runon syntymisen aamuna tiedon hänen poismenostaan. Tänään hänet siunataan. En pysty kuvittelemaan sitä, koska meidänhän piti tavata ensi kesänä, monen vuoden jälkeen. Nyt ei ole enää ketään, joka sitoisi minut entiseen elämään.Olisin halunnut olla saattelemassa häntä, hyvästelemässä, silittämässä. Mutta eihän minua kutsuttu, kun en ole enää perheenjäsen. Nuku rauhassa, anoppi, appi nukkuu siinä vieressä. Ajattelen teitä usein.

TERKKUJA!

Olen saanut huolestuneita viestejä ystäviltäni ja lukijoiltani ympäri maailmaa – he ovat hätkähtäneet ja jopa säikähtäneetkin viimelauantaista postaustani.  Kyselevät, miten voin, olenko vajoamassa masennukseen jne… Toisin sanoen - mitä haluan sanoa sillä heille?

Kultaiset ihanat! Yksi keskeinen asia teiltä on jäänyt noteeraamatta – se postaushan on RUNO! Keino, jota yleensä käytän, kun haluan ilmaista kunkinhetkiset tuntemukseni ja upottaa ne sanoihin, piehtaroida niissä, rypeä ja surra – päästä siten irti ja yrittää unohtaa. Tai toisessa ääripäässä kietoutua suloisiin unelmapilviin, suihkuttaa riemuitsevia säteitä ympäri maailmaa ja pirskotella niitä ihan taivaisiin asti.

Huolehditte, enkö voisi jo mennä eteenpäin, jättää mennyt taakse ja suunnata katsettani tulevaisuuteen, rientää mukaan harrastuksiin. Miten voisitte lohduttaa ja auttaa minua…

Katsotaanpas… Tiistaisin ovat oman senioriryhmäni vesijumppa ja kansalaisopiston EloFolkJam peräkkäin (aluksi kävin molemmissa, mutta se osoittautui liian raskaaksi ja oli ryhdyttävä kulkemaan niissä vuoroviikoin), keskiviikkoisin tapaan samat seniorini kuntosaliryhmässä, perjantaisin nautin kansalaisopiston senioritanssissa, maanantaisin, torstaisin ja joskus viikonloppuisinkin pistäydyn jompanakumpana päivänä lähimmällä kuntosalilla ihan omatoimisesti (ja uskokaa tai älkää, aloitan siellä aina juoksumatolla, kävellen ja juosten, miten milloinkin tunnen jaksavani). Jäljellejääneen ajan kruunaavat läheisten ystävien sekä lasten ja lapsenlasten vierailut.

Joten miltä näyttää? Olenko juuttunut menneeseen vai olenko suunnannut katseeni tulevaisuuteen? Vai… olenkohan hankkinut jo liikaakin sisältöä elämääni? No en usko, sillä koska sekä luku- että kirjoitushalut ovat kitistyneet lähes minimiin, niin jotainhan tässä on tehtävä, etten tosiaankaan jäisi kovin usein sinne punkan pohjalle voimattomaksi mytyksi, sillä kyllä niitä sellaisiakin päiviä yhä on, olkoon siitä esimerkkinä vaikkapa tuo viimelauantainen runoni, johon purkautui kaikki se haikeus, ikävä ja tuska, lohduttomuus ja katkeruuskin, jonka yksinäisyys toi.

Mutta unohtaa? Ei elettyä elämää voi eikä saakaan unohtaa, sillä silloinhan ei tiedä ollenkaan eläneensä, ei muista niitä iloisia ja ihania yllätyksiä, joita maailma aikoinaan antoi, ei osaa ottaa oppia erehdyksistään eikä osaa nauttia niistäkään uusista ihanuuksista, joita maailma yhä vieläkin antaa, kenties sellaisiakin, joita ei tiennyt olevan olemassakaan.

Nii’in, uskon vahvasti, että tulevaisuudella on vielä tarjolla jotakin uutta ihmeteltävää jopa

tällaisellekin seniori-iässä olevalle, vähän ehkä rapistuneelle, kenties rupsahtaneellekin jo, mutta siitä ulkoisesta kuoresta ette välitä te, jotka katsotte pintaa syvemmälle ja näette sinne sielun ytimeen. Rakastavaan, herkkään, lämpöiseen ja luottavaiseen. (Hih - )

Kiitos välittämisestä! Jo se lohduttaa kovasti, että tiedän teidän ajattelevan minua. Minäkin ajattelen teitä ja lupaan pitää vastakin huolta itsestäni.

Halit. Ja terkkujaa! 

TAIVASMATKALLE

Eilen siunattiin taivasmatkalle äitini nuorin sisar. Olin käynyt hänen luonaan ihan vähän ennen vappua, ja kun hänen poikansa soitti minulle eräänä sunnuntaina, vajaat kolme viikkoa tuota myöhemmin ja kertoi 90-vuotiaan äitinsä lähteneen, istahdin koneen ääreen. 

Sydämeni puhui, ja äkkiä tiesin, mitä kirjoittaisin.

Kyyneleet virtasivat tekstin juostessa, taas kerran. Itkin ja kirjoitin. Kirjoitin ja itkin. Ja runo syntyi hetkessä. 

Siunaustilaisuudessa sen luki veljentyttäreni, sillä eihän minusta siihen millään olisi ollut. 

Ja ihanasti hän lukikin! Kiitos!

Annikki-tädille 30.05.2015

Muistathan, miten vuosien jälkeen tavatessamme yllätyin,
koska olit kasvanut varreltasi pienemmäksi kuin minä?
Muistathan, miten aikojen kuluessa ja tapaamistemme tihentyessä avasit silmäni näkemään, millainen äitini, enoni ynnä monien tätieni lapsuudenmaailma olikaan?
Muistathan, miten taioit silmieni eteen niitä maailmoja, joista halusin kirjoittaa?

Joka kerran tavatessamme olit hauraampi kuin ennen.
Joka kerran halasin sinua varovaisemmin kuin edellisellä kerralla.
Sillä pelkäsin särkeväni sinut.
Sinut, ainoan yhdyssiteeni äitini maailmaan!

Olit aina yhtä nauravainen ja salliva. Ja myötätuntoinen.
Taioit muistoistani oman äitini.
Olit niin samankaltainen, että tuntui kuin olisin päässyt vilkaisemaan omaan lapsuudenkotiini aina, kun sain vierailla luonasi.
Silloin, kun jaksoit, sillä ainahan et jaksanut vastaanottaa.
Mutta viimeksi sanoit, että vaikka vasta oli ollut vaikea yön aika,
halusit tavata, sillä tapaaminen virkistäisi.

Kiitos täti kaikista niistä yhteisistä hetkistä, joita annoit.
Kiitos kaikista sukumme historioista, joista kerroit.
Kiitos tiedoista, joita valutit menneistä ajoista niin värikkäin sanankääntein, että äkkiä olinkin minä se pellavapäinen, joka lapsena vilisti pitkin kärväspeltoja, tai se tyttönen, joka sodan aikana hiihteli sisarensa kanssa kotiniemelle lehmiä lypsämään.
Ja joka kaatoi vastalypsetyn maidon maahan, kun vihollinen rynnisti järven takaa.

Kiitos täti lapsuuteni muistojen vahvistamisesta ja niiden oikaisuista, sillä ainahan lapsi ei muista oikein.
Tai jos jotain muistaa, niin muistaa siten,
miten asiat on lapsen aivoillaan ajatellut.
Kiitos, täti siitä, että sain tutustua sinuun!
Sinuun, perheeni minua edeltävän sukupolven viimeiseen jäseneen!

Onneksi tiedän, että meitä erottava verho on vain häivähdyksen ohut.
Että askel sen taakse on niin vähäinen,
että taivaskin hipoo maata, mikäli haluamme.

Tuikithan sillä taivaallamme kirkkaana, uutena tähtenä?
Niin kirkkaana, että ymmärtämättöminkin meistä sen huomaa?
Tuikithan toisten sinne siirtyneiden rakkaittemme rinnalla?
Nauti ja iloitse nyt, kun sait taas tavata heidät.
Sait syliisi rakastettusi ja aiemmin menneet läheisesi.
Me iloitsemme kanssasi uuteen elämään syntymisestäsi.

Äläkä välitä, vaikka nyt itkemmekin,
sillä tämä maailma on siitä kummallinen,
että syntyminenkin itkettää.
Muista kuitenkin, että me hymyilemme sen itkuisen verhon takana.
Ainakin yritämme. Kaikin voimin.

MUSTEEN LOPPU?

Kynästäni on loppunut muste. Siksi yhä useammin hiipii mieleeni ajatus pistää tämä ns. blogi jäähylle, koska eihän se mikään oikea ole koskaan ollutkaan, kuten niin usein olen jaksanut painottaa, pelkkä harjoittelusivusto vain, ja ikävä kyllä myöskin joskus tunteiden myllerryskentäksi valtautunut. Luonnonlapsen lailla en osaa piilottaa päivieni konkelointia. Eikä minulla sanojakaan enää, eikä voimia... Eikä Luojan kiitos tunnettuuttakaan.

Kiitos, kultaiset satunnaiset vilkuilijat! Palaan, mikäli jokin asia siihen viekoittelee. Ja ainahan se jokin... Kuitenkin. Vääjäämättä.

EIHÄN NOIN SOVI SANOA...

Ihanaa, tunteikasta miehen ajatusten vuodattamista!

Tuollainen miehen tulee ollakin; tunteva, huomioonottava, hellivä, kupruileva, välittävä.

Uskon sinnikkäästi, että jossakin, taivaitten takana, minuakin odottaa vielä joku. Joku, joka ottaa syliin, suukottaa pahat pois, hukuttaa hellyyteen... Joku, joka jossain kenties vartoaa, itsekään sitä vielä tiedostamatta, kärsivällisesti, muut unohtaen? Sillä minun rakkaani näkee väentungoksessa vain minut, ei ketään muuta. Sellaiselle omistautuisin, sellaisen paitoja pesisin, sellaiselle olisin joka päivä ja yö se, joka pitääkin olla.

Tästä tulikin runo. Melkein. Sillä eihän noin sovi sanoa. Oikeasti. Suomessa. Ainakaan yli kuuskymppisen...

MITÄPÄ SE HYVEJÄÄ

Päiväkirjamerkintä viime kesältä:

"Ihana siskoserkkutapaaminen mökkimaisemissa. Halattiin, itkettiin ja naurettiin. Muisteltiin menneitä, ikävöitiin verhon taakse poistuneita. Anivarhain seuraavana aamuna kiiruhdin takaisin kotiin, Peppinjan luo.

- Mummi, sä oot niin ihanannäköinen, kun sä oot niin pullea, ihasteli Pinja eilen. Olin juuri vetäissyt päälleni hellemekon, jonka summanmutikassa olin siepannut kaupasta kärryihin. Uskottavahan se on kun lapsi niin sanoo. Olen ihanannäköinen... Ainakin lapsen silmissä.

Myös molemmille tytöille oli ostettu kesämekot, itse valitut, peilin edessä sovitetut ynnä niihin sopivat kengät. Kelpaa niissä koulut ja esikoulut aloittaa.

Runoviikko jäi tällä kertaa pienemmälle huomiolle pikkuvieraiden vuoksi, vain kerran karkasin runokaraokea kuuntelemaan. Mieli paloi omia runoja lausumaan, mutta kaenuulaenen mitäpäsehyvejää voitti. Jälleen kerran. Ei minusta ole omaa itseäni esille tuomaan."

Muistoissani / sydämessäni elän yhä entisessä kodissani, siksi tämä päiväkirjan selailu. Joulu tulee olemaan vaikea...

MITEN OLISINKAAN!

Selailin vanhoja runojani. Tämä kosketti, riipaisi vieläkin. Kamalasti. 

Ensimmäiselle, hartaasti odotetulle lapselleni tähtiin kirjoittamani. 

Sinä näytit plussaa 
ja Sinä lupasit tulla... 

Sinä olit jo silloin lapseni, 
minun kalleimpani,
rakkaimpani...

Sitten peruit...

Ja kyyneleeni putosivat.
Ne etsivät tietä.
Eivät ne löytäneet,
eivät ne osanneet...

Miksi, lapseni, miksi?

Miten olisinkaan rakastanut sinua!
Miten olisinkaan raivannut esteet tieltäsi!

Miten olisinkaan!

SE SYLI ON KAIKKEUS

Sylisi on äärettömyys... 

Unelmat kuhajavat maailmani taivaalla, 

enkelit vartioitsevat sen 

äärillä, 

sydämet sykähtelevät sen keskuksessa. 

Se syli on kaikkeus. 

Sinun sylisi.

MOSAAN JO LUKEA!

Poika tuli. Siis se vähän yli kolmikymppinen. Tuli keskiviikkona ja viipyy vielä viikon. Harvinaista herkkua äidille. Ihanaa sellaista, jos nyt herkku voi muuta ollakaan.

Selailen runojani. Josko jo nekin julkistaisi. Mutta miten? Niitä on niin älyttömästi. Karsittavia paljon, hyvinkin. Jos nuoruuden lähteistä ammentaisi ensin, sieppaisi siihen väliin keskikokoisten ja sitten loppuun näitä vanhojen... äh... Siis viimeisimpiä rallatteluja, haaveiluja, unelmia... Nehän eivät vanhene eivätkä kuole koskaan. Ihmisen sielu kun on ikuinen.

Entäpä nimi sitten? Usvanoita? Usvaritari? Jotain usvaa kumminkin, sillä sitähän se on - kaikki runothan ovat jotenkin hyssyjä, unelmia, unia...

Puhelimessani on kuulemma vika; en aina kuule kun se soi. Se nimittäin laulaa niin hiljaa. Mutta sen laulu on niin ihana etten halua vaihtaa soittoääntä vaikka omaiset kuinka patistavat. Pysähdyn joskus pelkästään kuuntelemaan ja soittaja lopettaa ennen kuin ennätän vastata ja minun on kilautettava takaisin.

Katsoin sitä äskenkin ja joku oli tavoitellut minua illallakin, tietysti. Peppinjahan se oli soitellut yhdeksän maissa. Jättänyt viestin. "P... tässä... Tota noin... Mosaan jo lukea!" Taustalla kuuluu äidin ääni vaimeana... Kuuntelen useamman kerran, mutta en saa selvää, kumpi peppinjoista puhuu, äänikin kun molemmilla on täsmälleen samanlainen. Joka tapauksessa toinen heistä on oppinut jo lukemaan ja ilmeisesti toinenkin heti kohta oppii, jo maailmansääntö sen takaa. Ennen kouluunlähtöä kumminkin.