TERKKUJA!

Olen saanut huolestuneita viestejä ystäviltäni ja lukijoiltani ympäri maailmaa – he ovat hätkähtäneet ja jopa säikähtäneetkin viimelauantaista postaustani.  Kyselevät, miten voin, olenko vajoamassa masennukseen jne… Toisin sanoen - mitä haluan sanoa sillä heille?

Kultaiset ihanat! Yksi keskeinen asia teiltä on jäänyt noteeraamatta – se postaushan on RUNO! Keino, jota yleensä käytän, kun haluan ilmaista kunkinhetkiset tuntemukseni ja upottaa ne sanoihin, piehtaroida niissä, rypeä ja surra – päästä siten irti ja yrittää unohtaa. Tai toisessa ääripäässä kietoutua suloisiin unelmapilviin, suihkuttaa riemuitsevia säteitä ympäri maailmaa ja pirskotella niitä ihan taivaisiin asti.

Huolehditte, enkö voisi jo mennä eteenpäin, jättää mennyt taakse ja suunnata katsettani tulevaisuuteen, rientää mukaan harrastuksiin. Miten voisitte lohduttaa ja auttaa minua…

Katsotaanpas… Tiistaisin ovat oman senioriryhmäni vesijumppa ja kansalaisopiston EloFolkJam peräkkäin (aluksi kävin molemmissa, mutta se osoittautui liian raskaaksi ja oli ryhdyttävä kulkemaan niissä vuoroviikoin), keskiviikkoisin tapaan samat seniorini kuntosaliryhmässä, perjantaisin nautin kansalaisopiston senioritanssissa, maanantaisin, torstaisin ja joskus viikonloppuisinkin pistäydyn jompanakumpana päivänä lähimmällä kuntosalilla ihan omatoimisesti (ja uskokaa tai älkää, aloitan siellä aina juoksumatolla, kävellen ja juosten, miten milloinkin tunnen jaksavani). Jäljellejääneen ajan kruunaavat läheisten ystävien sekä lasten ja lapsenlasten vierailut.

Joten miltä näyttää? Olenko juuttunut menneeseen vai olenko suunnannut katseeni tulevaisuuteen? Vai… olenkohan hankkinut jo liikaakin sisältöä elämääni? No en usko, sillä koska sekä luku- että kirjoitushalut ovat kitistyneet lähes minimiin, niin jotainhan tässä on tehtävä, etten tosiaankaan jäisi kovin usein sinne punkan pohjalle voimattomaksi mytyksi, sillä kyllä niitä sellaisiakin päiviä yhä on, olkoon siitä esimerkkinä vaikkapa tuo viimelauantainen runoni, johon purkautui kaikki se haikeus, ikävä ja tuska, lohduttomuus ja katkeruuskin, jonka yksinäisyys toi.

Mutta unohtaa? Ei elettyä elämää voi eikä saakaan unohtaa, sillä silloinhan ei tiedä ollenkaan eläneensä, ei muista niitä iloisia ja ihania yllätyksiä, joita maailma aikoinaan antoi, ei osaa ottaa oppia erehdyksistään eikä osaa nauttia niistäkään uusista ihanuuksista, joita maailma yhä vieläkin antaa, kenties sellaisiakin, joita ei tiennyt olevan olemassakaan.

Nii’in, uskon vahvasti, että tulevaisuudella on vielä tarjolla jotakin uutta ihmeteltävää jopa

tällaisellekin seniori-iässä olevalle, vähän ehkä rapistuneelle, kenties rupsahtaneellekin jo, mutta siitä ulkoisesta kuoresta ette välitä te, jotka katsotte pintaa syvemmälle ja näette sinne sielun ytimeen. Rakastavaan, herkkään, lämpöiseen ja luottavaiseen. (Hih - )

Kiitos välittämisestä! Jo se lohduttaa kovasti, että tiedän teidän ajattelevan minua. Minäkin ajattelen teitä ja lupaan pitää vastakin huolta itsestäni.

Halit. Ja terkkujaa! 

KENEN EDESSÄ HALLITSIJAKIN PALJASTAA PÄÄNSÄ?

4. ja 5. päivä

Toiseksi viimeinen päivä alkaa sisäcurlingilla. Curling-kivet pyörivät, temppuilevat, tönivät toisiaan, vierivät, joskus ihan nappiin, joskus taas ei lähimaillekaan. Nauru raikaa, kannustushuudot kaikuvat, ja niin riemunkiljahduksia kuin pettymyksen puuskahduksiakin kuuluu sieltä sun täältä. Aito kilpailumeininki siis... Meidän ryhmämme ei voita tällä kertaa, onneksi joku muu voittaa... 

Ja tietysti tällaisen liikunnallisen tuokion jälkeen täytyy tankata taas, kuinkas muuten (lounas - PUUH!), sitten kiireinen lipaisu senioritanssin saloihin, jonka jälkeen jumpataan altaassa musiikin kannattelemina (vesicircuit). Ja päivällisen jälkeen... Niin, päivällisen jälkeen LEVÄTÄÄN...

Illalla kokoonnumme viimeiseen yhteiseen illanviettoon päärakennuksen pyöreään Saari-kabinettiin, jossa kuntolomaviikko huipentuu niin yhdistyksen puheenjohtajan yhteenvetoon kuluneista päivistä sekä kaavailuihin kevään valtakunnallisesta ammatillisesta tapahtumasta ja seuraavan syksyn kuntolomasta kuin myös pianon säestämiin yhteislauluihin, musiikilliseen tietovisailuun ja kinkkisiin kompakysymyksiin. Ne ne vasta vaativatkin vikkelää aivosolujen liikettä ja eikös vain jonkun hoksottimet loksahdelleetkin niin pätevästi, että oikeat vastaukset löytyivät. Minä tuskin ennätin ruveta edes pohtimaan... Mutta olenkin vissiin niin hidasjärkinen, että tarvitsisin tovin kysymistapaan totuttelua ennen kuin pääsisin juoneen mukaan.
Lapsetkin ovat paljon näppärämpiä näissä.

Miten, muuten, sinä vastaisit mm. seuraaviin kysymyksiin (ilman apukeinoja, tietenkin - lapsiltakaan ei saa kysyä!)?

1. Kenen edessä hallitsijakin paljastaa päänsä?
2. Minkä ammattikunnan edustajan työ poljetaan maahan?
3. Mitä tautia ei ole vielä koskaan sairastettu missään maassa?
4. Miten kirjoitat sanan vesi kolmella kirjaimella?

Päärakennus, jossa majailimme

Ja sitten, voivoivoi, koittaa viimeinen lomapäivä! Ah ja oi! Mutta murehtimaan ei auta jäädä, vaan ensimmäiseksi laitetaan ryhti- ja tasapaino vuodeksi kondikseen, sen jälkeen lounastetaan viimeisen kerran (HUOH) ja sitten jätetään haikeat jäähyväiset niin ihanille ruoille, mukaville senioritovereille kuin koko Liikuntakeskus Pajulahdellekin.

Siis kiitos kivasta viikosta, kiitos vaihtelevista ohjelmista, kiitos uusista senioriystävistä sekä kiitos iloisesta ja positiivisesta Ninni-ohjaajasta!

Ja ennen kaikkea, huonetoverikseni sattunut Vuokko, ihana ja lämmin, aito lähimmäinen, ansaitsisi miljoona miljoona miljoona ruusua! Olin onnentyttö, jälleen kerran, saadessani sellaisen oppaan, joka huolehti ja paimensi harhailevan ensikertalaisen aina oikeaan paikkaan!

Kotiin ajellessa aprikoin, paljonkohan enemmän massaa siinä rattaiden päällä vieriikään tulomatkaan verrattuna...