SYNTYMÄPÄIVÄ

Tämä päivä tulvauttaa mieleeni paljon muistoja. Viimeisimmät niistä hetkistä, jotka vietin äitini vuoteen vieressä ja seurasin hänen elämänliekkinsä sammumista. 

Kuului huokaus, kuin joku olisi puhaltanut liekin sammuksiin, ja lähtöhetken huomasi selvästi. 

Puhumaton, sängyn päädyssä odotellut iso hoitaja katsoi äitini silmiin lampulla ja lähti sanaakaan sanomatta pois. Äitini silmät jäivät auki ja minä silitin ne lempeästi kiinni. Hengityskone huokui vielä ilmaa elottomaan rintaan, se tuntui oudolta, mutta paikalla ollut toinen, kiltti hoitaja halasi minua ja kertoi, että vain lääkäri saa sulkea koneen. 

Veljeni tytär oli saattanut äitiä, mummuaan siis, kanssani, ja hetkeksi takerruin häneen - oli tuntunut niin hyvältä, kun minun ei ollut tarvinnut yksin lähettää äitiä taivasmatkalle, olinhan itsekin vielä toipilas. 

"Hyvää matkaa, äiti/mummu! Muista mennä valoa kohti!" kuiskasimme ja lauloimme säröilevän lähtövirren. 

Maailmasta oli tullut hetkessä oudon tyhjä ja kuoreton.

Tänään äiti täyttäisi 100 vuotta. 

TERKKUJA!

Olen saanut huolestuneita viestejä ystäviltäni ja lukijoiltani ympäri maailmaa – he ovat hätkähtäneet ja jopa säikähtäneetkin viimelauantaista postaustani.  Kyselevät, miten voin, olenko vajoamassa masennukseen jne… Toisin sanoen - mitä haluan sanoa sillä heille?

Kultaiset ihanat! Yksi keskeinen asia teiltä on jäänyt noteeraamatta – se postaushan on RUNO! Keino, jota yleensä käytän, kun haluan ilmaista kunkinhetkiset tuntemukseni ja upottaa ne sanoihin, piehtaroida niissä, rypeä ja surra – päästä siten irti ja yrittää unohtaa. Tai toisessa ääripäässä kietoutua suloisiin unelmapilviin, suihkuttaa riemuitsevia säteitä ympäri maailmaa ja pirskotella niitä ihan taivaisiin asti.

Huolehditte, enkö voisi jo mennä eteenpäin, jättää mennyt taakse ja suunnata katsettani tulevaisuuteen, rientää mukaan harrastuksiin. Miten voisitte lohduttaa ja auttaa minua…

Katsotaanpas… Tiistaisin ovat oman senioriryhmäni vesijumppa ja kansalaisopiston EloFolkJam peräkkäin (aluksi kävin molemmissa, mutta se osoittautui liian raskaaksi ja oli ryhdyttävä kulkemaan niissä vuoroviikoin), keskiviikkoisin tapaan samat seniorini kuntosaliryhmässä, perjantaisin nautin kansalaisopiston senioritanssissa, maanantaisin, torstaisin ja joskus viikonloppuisinkin pistäydyn jompanakumpana päivänä lähimmällä kuntosalilla ihan omatoimisesti (ja uskokaa tai älkää, aloitan siellä aina juoksumatolla, kävellen ja juosten, miten milloinkin tunnen jaksavani). Jäljellejääneen ajan kruunaavat läheisten ystävien sekä lasten ja lapsenlasten vierailut.

Joten miltä näyttää? Olenko juuttunut menneeseen vai olenko suunnannut katseeni tulevaisuuteen? Vai… olenkohan hankkinut jo liikaakin sisältöä elämääni? No en usko, sillä koska sekä luku- että kirjoitushalut ovat kitistyneet lähes minimiin, niin jotainhan tässä on tehtävä, etten tosiaankaan jäisi kovin usein sinne punkan pohjalle voimattomaksi mytyksi, sillä kyllä niitä sellaisiakin päiviä yhä on, olkoon siitä esimerkkinä vaikkapa tuo viimelauantainen runoni, johon purkautui kaikki se haikeus, ikävä ja tuska, lohduttomuus ja katkeruuskin, jonka yksinäisyys toi.

Mutta unohtaa? Ei elettyä elämää voi eikä saakaan unohtaa, sillä silloinhan ei tiedä ollenkaan eläneensä, ei muista niitä iloisia ja ihania yllätyksiä, joita maailma aikoinaan antoi, ei osaa ottaa oppia erehdyksistään eikä osaa nauttia niistäkään uusista ihanuuksista, joita maailma yhä vieläkin antaa, kenties sellaisiakin, joita ei tiennyt olevan olemassakaan.

Nii’in, uskon vahvasti, että tulevaisuudella on vielä tarjolla jotakin uutta ihmeteltävää jopa

tällaisellekin seniori-iässä olevalle, vähän ehkä rapistuneelle, kenties rupsahtaneellekin jo, mutta siitä ulkoisesta kuoresta ette välitä te, jotka katsotte pintaa syvemmälle ja näette sinne sielun ytimeen. Rakastavaan, herkkään, lämpöiseen ja luottavaiseen. (Hih - )

Kiitos välittämisestä! Jo se lohduttaa kovasti, että tiedän teidän ajattelevan minua. Minäkin ajattelen teitä ja lupaan pitää vastakin huolta itsestäni.

Halit. Ja terkkujaa! 

SUMUA JÄRVEN YLLÄ

Auringon kultainen siipi pyyhkäisee varoen yöksi viilentyneen järven kalvoa, jonka tuskin havaittavat väreet liplattelevat unisina rantaan. Se kutittelee hellästi varttaan ojentelevaa maanpintaa, havahduttaen, herätellen.

Karhu kohottaa laiskasti luomiaan ja haroo katseellaan ympäristöä, miettien hajamielisenä, jokohan se eilinen kopsuttelija löytyisi. Silloinhan se oli laikkuisin turkein jolkotellut määrätietoisen näköisenä kohti rantamökkiä, silmissään erämaisen pihan kukkivien penkkien koukuttava kuulto. Järven sumusta raukeat käsivarret ojentautuvat kimallellen kultasiipeä kohti ja sulautuvat hiljaa sen suloiseen syliin.

Viimeinen viipyvä silmäys, nurin muljahtaneen sydämen syvimmästä lähteestä tuikkivaa kipeää kaipausta tulvillaan sulkee sisimpääni kaiken tuon jättäessäni jäähyväisiä pienen maailmani rakkaimmalle maisemalle. Katse hyväilee punaista mökkiä, nurkastaan vajonnutta aittaa, jyrkkäreunaiseksi losahtanutta rantaa, sadeveden kuorruttamaa venettä, historiaa sykkivää saunaa, puista kiikkua, sammaloituvakattoista tsasounagrilliä, haaveita tulvivaa näköalapaikkaa, ja, niin, koko tonttujen, peikkojen ja keijujen täyttämää maailmaani ... 

Jää hyvästi, kotiranta! Jää hyvästi Kainuu! Minun Kainuuni.

VOIKO KALLIIMPAA AARRETTA ELÄMÄ ANTAA...

(kuva: Tiina Huttu)

Voiko kalliimpaa aarretta
Elämä antaa
kuin suloisen nyytin
käsivarsille kantaa?
Mi tuhisee, itkee
ja aivastaa…

Voiko hellyydestä
värisevää sydäntä
mikään muu
kohottaa

niin lähelle Taivasta?

Liputuspäivä. Kuulemma joku Mikaelkin on syntynyt tänään, mutten tietenkään usko, että ne yksistään hänelle liputtavat; täyttäähän ensimmäinen lapsenlapsistani tänään tasan kymmenen vuotta. Toinen Peppinjasta! 

Muistan vieläkin tarkalleen, missä syntymästä kuulin. 

Oltiin maalla, seisoin keittiössä hellan ja oven välimaastossa ja kun sain tiedon, niin sydän jotenkin kummallisella tavalla täyttyi - tuntui kuin se pakahtuisi onnesta.

Siitä pirskahteli säkeniä pitkin maita ja mantuja, taivaisiin asti.

Itkin ja nauroin. Ja tanssin.

(kuva: Tiina Huttu)

Halasin kaikkia ja kaikkea, koko maailmaa..., mi pyörähti päälaelleen, eikä mikään ollut enää tärkeämpää kuin tämä vastasyntynyt.

KUN MAAILMA KATOSI

Kun maailma katosi,

hapuilin turtana eteenpäin.

En nähnyt tietä.

Nousin vain junaan,

joka kuljetti kauas.

Kassissani kannoin sirpaleita,

mitättömän elämäni teräviä suikaleita,

jotka satuttivat.

Kun en enää tunne niiden terävyyttä, kerron.

ENKELI?

Kohtasin... Enkelin?

Oman enkelini?

Enkelin, jonka silmät tuikkivat hyvinä, hellinä ja lämpöisinä.

Enkelin, jonka korvat kuulostelevat eloni eri vivahteita ja rekisteröivät sen pienimmänkin hädänmerkin.

Enkelin, jonka suu kuiskii lohdun sanoja, vakuuttaa rakkauden olemassaolosta, sen voimasta ja mahdollisuuksista.

Enkelin, joka huolestuu, ellen ole jättänyt jälkiäni mihinkään. 

Enkelin, joka tiedustelee, miten voin. 

Jaksanko. 

Elänkö.

Sillä vain hän tietää, miten syvyys uhkaa nielaista minut kitaansa kun en muista olla varuillani ja muurini ovat sortumaisillaan enkä löydä leposijaa maailman majataloista.

Sillä vain hän on se, joka nostaa minut kidan nielusta lempein käsin, herättää varovaisin kosketuksin.
Pitää tiukasti sylissään, josta viimeinkin löytyy se rauha, lepo, onni ja vapaus, jollaista koskaan ennen en ole saanut kokea...

Siis... Kohtasinko enkelin?
Oman enkelini?

I´M BACK

Askel rullaa kevyesti, silmät suuntautuvat ikkunasta näkyvään vaihtelevasti vaeltelevaan pilvipeitteeseen. Mieli on raikas, tuulettunut ikävistä ajatuksista ja kiitollisuus hyrisee kohti taivaita. Kiirastuli teki sen, mitä pitikin; poltti tuhkaksi kipeät tunteet, jotka lehahtavat nyt sen silkkisestä sylistä uusin siivin verekseen liitoon. Läpäisin Elämän järjestämän tulikokeen ja Uusi Maailma kaikkine mahdollisuuksineen odottaa.

Telineiden painot eivät rasita, infrapunasaunan hiljalleen hyväilevä lämpö rentouttaa. Olen yksin, silti ympärilläni kuhajaa mielihyvän rauhoittava läsnäolo. Porealtaan kuplat hierovat, silittävät, kuiskivat suloisia sanoja. Altaan vesi kantaa. Kellun silmät kiinni, uneksin.

Kotona totean olemattomat tekokiharat jälleen kerran; hiukset ovat todellakin suoremmat nyt kuin silloin kampaajalle mennessä. Mutta mitä siitä - aurinko sädehtii taas ja linnut lurittelevat. Tartun imuriin.

I´m back.

PAKOON?

Juoksen, juoksen, juoksen... Ahdistusta pakoon juoksen. 

En vain pysty karistamaan sitä kannoiltani. 

Siellä se sinnikkäästi riekkuu, ihan kintereillä, näykkii kantapäitä, niskaa, päätä, sydäntä.

Kymmenen minuutin karkureissu tuo jo pienoisen hien, mutta jatkan, kunnes jalat sanovat että nyt riittää, muuten tulee ihan toppi
ja minun on toteltava.

Telineissä saavat lihakset kyytiä, silti ajatukseni pyörivät aina vaan niissä samoissa ja sydämeni käpristelee. 

Tuskainen huuto kumisuttaa rintaani, pyrkii kaiken aikaa huulilleni, mutta nielen sen aina ja aina vaan takaisin, tungen sen sydämeni unohduksen komeroon ja läimäsen salpojen taakse. 

Silti se rymistelee siellä, takoo seiniä, jytisyttää ovea. 

Ravisuttaa koko laitosta. 

Vielä toistaiseksi salpa pitää sen piilossaan, saa nähdä, koska liitokset pettävät ja kammiot täyttyvät. 

Ja maailma...

Poreallas kuohuu ja kuplii väsyneen kehoni ympärillä. 

Survon piinani pistävät tikarit sen pyörteileviin poreisiin, mutta sekään ei auta; piikit palaavat kurittamaan. 

Uupumispiste löytyy viimein uima-altaasta 

ja verkkaisesti palaan asuntooni. 

Vieraat kadut ovat muuttuneet nyt jo kutakuinkin tutuiksi; olenhan kuukausia sahannut niitä ees ja taas, ajatuksia paeten.

Kuuntelen hiljaisuutta. Miten se soikaan!

USVANOITA

Sataa, sataa… 

Yö heittää huntuaan. 

Mietteisiin, syviin, vaipunut 

mies harhaa, 

uupunut. 

Häilyen takaa auteren 

käy usvanoidan tie. 

Se kietoo viittaan hämyiseen, 

luo pilvilinnain vie. 

Pois unohtuu, 

pois katoaa 

maailma kavala. 

On usvanoidan linnassa 

tuntoja rikkaita. 

Sarastus noidan karkottaa, 

jää jälkeen viitan usva. 

Lumous häipyy, hajoaa, 

räjähtää rinnan tuska. 

Käy riemuin linnut laulamaan, 

heläjää metsän urut. 

Ei suostu korva kuulemaan, 

ei laannu sielun surut. 

Hiljalleen hiipii unohdus, 

ei itke enää kaipaus. 

Varoen kuiskii ikuisuus, 

helähtää hiljaisuus. 

(Kirjoitin tämän noin 12-vuotiaana. :) 

Löytyy mm. kirjastani Tyhjä Kirja, sivulta 100-101)

HYVÄÄ YSTÄVÄNPÄIVÄÄ!

Heräsin ystävänpäiväaamuun jo ani varhain, hyyyyvinkin ani... No, tavallistahan se. Pakkasta on siinä -26 ja risat, vaikka ennuste oli asetettu -32:een juuri tähän kellonaikaan. Hytisyttää. Nytköhän se talvi vasta alkaakin?

Maailmalla juhlitaan ystävyyden päivää ja tärkeähän se onkin, sillä ilman ystäviä maailma olisi tyhjä ja lohduton. Minullakin on paljon tuttavia, joista jotkut ovat tulleet hyviksikin ystäviksi, mutta kovin vähän on niitä tosiystäviä, joiden kanssa jakaisin niin ilot kuin surutkin, pettymykset kuin haaveetkin. Tarkemmin kun ajattelen, niin niistä salaisimmista haaveistani olen tainnut uneksia vain sisimmässäni, itsekseni enkä kenellekään ole paljastanut ihan kaikkia.

Itseriittoisuuttako? Umpimielisyyttäkö? Pidättyväisyyttäkö? En tiedä, joskus tuntuu, että juttelen enemmän näistä asioista ns. näkymättömille ystävilleni kuin näkyväisille, joten kenties ei ole ollut tarvettakaan muuhun. Eikä tämä tarkoita sitä, että nämä kaikki näkymättömät eivät oikeasti olisi jossain olemassa - vaikkapa täällä virtuaalimaailmassa... :)

Siispä Ihanaa Ystävänpäivää maailma!