JOULUN VIESTI

Tumman tähtitaivaan kirkas välke, 

öisen pimeyden kuulas pehmeys,

lumiviitta hartioilla kuusten tuoksuvaisten, 

oma perhe ympärillä herkistyvän.

Oisko siinä tämän joulun hento viesti,

häivähdys hyvän tahdon sanomasta,

mi balsamia sieluun yksinäiseen valaa,

lämpöisin siivin vaalii, hoivaa, parantaa?

Kiitokset sulle, joulun perhe pyhä,

sä hartaan mielen,

enkelvartioittes myötä,

tähänkin jouluuni tuot - yhä.

PEUKKU

USA sai uuden presidentin. Mitäpä siihen voi sanoa? Ei muuta kuin sen, että odotamme uuden presidentin asettuvan uomiinsa ja aloittavan tasaantuneen ja vastuullisen asemansa mukaisen hallitsemisen.

Pelotti kyllä, ennakkoon, mitä sitä kieltämään. Nyt on vain pakko uskoa, että vastuun istuessa hartioilla typerät jututkin unohtuvat ja maailma saa vielä hämmästyä. Peukku sille!

VIHDOINKIN

Neljä vuotta.

Raastavaa, epätoivon täyttämää...

Mutta mitä on nyt tämä hiljaisuus?

Ei kaipausta, ei ahdistusta, ei hätää?

Ja sydänkin on täysin levollinen?

Se ei riehu, ei tärise, ei huuda tuskaansa. 

Äkillinen oivallus, välähdys.

Huima ja odottamaton mielen lävistys.

Kuin sivallus.

Olen päässyt irti!

Olen vapaa!

Vihdoinkin.

VEREN JÄHMEÄ TUNKU

Ei synny mitään.
Ei kipinöi, ei välähdä.
Kynän kuumeinen juoksu on hiljentynyt
ja muste pullosta kuivunut.

Veren jähmeä tunku vain suonia polttaa,
pakottaa, puristaa ja velloo...

LUODUT TOISILLEEN

Näen sinut ihmisvilinässä.

Sinut, vain sinut.

Juoksen syliisi, epäröimättä,

ja unohdan kaiken muun ympärilläni,

sillä tämä on aina ollut minun paikkani.

Ei haittaa,

vaikka muulloin olet toisen.

Minulle riittää sylisi.

Se, mikä aina on ollut minun.

Luodut toisillemme.

OLTIIN SEILISSÄ

Seilin rantaa

Anivarhain keskiviikkoaamuna, vartin yli kuusi starttasi Hausjärven Liikenteen bussi Riksun Vanhalta linja-autoasemalta. Taivas oli pilvetön, maisemat jo kesäisen vehreyden saaneita. Lopen S-marketin sekä Forssan Autokeitaan pihalta noukittiin loput matkustajista ja niinpä bussi olikin sitten lähes täyteen buukattu. Turusta kyytiin nousi vuolassanainen oppaamme Magnus. Hän esitteli kaupunkia sen läpi ajaessamme. Turussahan on yli 180 000 asukasta, joista noin 24 000 on opiskelijoita (18 000 Turun Yliopistossa ja 6 000 Åbo Akademissa).

Naantalin kirkko

Yli 18 000:n asukkaan Naantalin rannassa jaloiteltiin ja kuultiin seikkaperäinen selostus ympäristöstä.

Hämmärönsalmen vaijerilossi kuljetti meidät turkoosina läikehtivän veden yli Aaslan saaren Hanka-satamaan, josta nousimme Seilin saarelle vievään yhteysalukseen, M/s Österniin. Bussin jätimme rantaan odottamaan.

Seili on noin puolitoista kilometriä leveä ja parisen kilometriä pitkä saari, jossa nykyisin ei ole yhtään ympärivuotista asukasta, vain opiskelijat ja tutkijat viipyvät siellä

Sairaalanjohtajan talo (Engelin suunnittelema)

joitakin kuukausia vuodesta. Rakennuksiahan siellä on, sillä jo ennestään saarella sijaitsevan maatilan lisäksi sinne rakennettiin pappila (pappi ja lukkari ovat olleet tässäkin kirkossa aina), 
asuin- ja talousrakennuksia sekä sairaala, jonka johtajalle lankesi kunnia saada ensimmäisten joukossa kaksikerroksinen asuinrakennuksensa (tämä johtaja on haudattu kirkon lattian alle, mutta mielisairaiden hautausmaa on kirkon takana ja leprapotilaita lienee haudattu kirkon sivulla olevalle alueelle). Spitaalisten asuinsijat on purettu ja niiden tilalla kasvaa puita. Rannassa kohoaa pieni kellotapuli, jonka kaksi kelloa vietiin turvaan Ruotsiin Isonvihan aikana, mutta palautettiin sittemmin rauhan tultua paikoilleen. Kirkkopihalle on pystytetty myös risti muistoksi kaikille 663:lle Seilissä kuolleelle spitaaliselle.

Sairaala

Vuonna 1619 antoi Ruotsin kuningas Kustaa II Aadolf käskyn perustaa saarelle spitaalihospitaalin, koska siellä oli suojaisa ankkuripaikka sekä hautausmaaksi sopiva hiekkaharju. Spitaalipotilaiden asuttamalle pääsaaren itäpuolella sijaitsevalle erillissaarelle siirrettiin myös vuonna 1624 Turun Pyhän Yrjänän hospitaalin pikkuinen puukirkko, jonka tilalle valmistui vielä nykyisinkin muutaman kerran kesässä käytössä oleva uusi kirkko vuonna 1733 merimiesten rakentamana ja siksi sen sanotaankin muistuttavan ylösalaisin olevaa laivaa.

  

Puukirkko

Kirkko on ns. ristikirkko, jonka takaosassa, kuoriaitaa vastaavan aidan takana oli alue spitaaleille omine sisäänkäynteineen ja alttareineen. Sairaiden oli kannettava mukanaan harmaan kaapunsa vyössä kilisevää kelloa, jotta heidän tulonsa huomattaisiin. Spitaaliahan pidettiin syntisten tautina, Jumalan rangaistuksena. Maalauksen saarnastuoliin kuin myös saarnastuolitauluun on tehnyt henkilö nimeltä C. J. von Holthusen. Agent-nimisen prikin, kirkkolaivan on rakentanut Åke Sandvall, alttarivaatteen on Toini Nyströmin suunnitelman mukaan ommellut ja kirkolle lahjoittanut Sylvi Kekkonen vuonna 1957. Alttaritaulussa kamppailee kolme merimiestä merihädässä. Sen on maalannut Helge Stén (vuonna 1948-49).

Viimeinen Seilin spitaalipotilas kuoli vuonna 1785. Mielisairaala oli toiminnassa kuitenkin vuoteen 1962, viimeiset 70 vuotta naismielisairaalana.

Muihin rakennuksiin kuin kirkkoon ei ollut pääsyä, mutta opas kertoi esim. mielisairaalan olosuhteista, jotka eivät todellakaan tuntuneet kovinkaan inhimillisiltä.

M/s Östern

Laivan saapuessa Nauvon reissulta Seilin rantaan paluumatkaamme varten, sen etuvisiirin noustessa kiiri ilmoille kummallinen mölisevä ääni. Naureskelimme, että onpa se ruostunut, kun kuulostaa ihan siltä kuin siellä ölisisi sonnilauma. No, sellainenhan siellä ölisikin, sillä laivan uumenista purkautui rannalle kaksi traktoria, joiden perässä olevissa häkeissä käyskenteli levottomasti karjaa, joka oli tulossa viettämään kesää saarelle.

Ravintola Pohjakulma

Rymättylän Poikon kylässä, Ravintola Pohjakulmassa nautimme runsaan aterian 
ja paluumatka kului kylläisen nuokkumisen merkeissä. 

Matka oli kaiken kaikkiaan mukava, seura kerrassaan erinomainen, aurinko helotti kesäisen kuumana ja kotisuihku sipaisi loppusilauksen ihanalle retkipäivälle.

Ja niin, tuo ilmaus ”seilissä oleminen” on tullut juuri tuolta saarelta. Siellä nimittäin kruununtilalliset saivat valmistaa pirtua, jota annettiin ja myytiin potilaillekin…

P.S. Kirkosta lähtiessämme viritimme ilmoille vielä Suvivirren, virren, jonka laulamista olen vuosikaudet janonnut näin kevätlukukauden lopulla. Haikein ja ikävöivin mielin.  

ENSIMMÄINEN KESÄ

Ensimmäinen kesä,

jolloin en voi vastata mökin kutsuun,

vaikka se huutaa sydämeni näännyksiin,

ja sen räystäät kierittävät

raastavan kaipauksen kyyneleitä.

Ensimmäinen kesä,

jolloin aalto nuolee rantahiekkaa

yhä uudelleen ja uudelleen

jälkiäni etsien – turhaan.

Ensimmäinen kesä,

jolloin pöllö kyselee ymmällään kallioitten takana,

kiikku liikahtelee hiljaisen tuulen lemmittävänä

ja koivut kurottavat nuppujaan

kohti kuoppaisen tien mutkia

odottaen, kaivaten, kummastellen.

Turhaan.

Sydämeni käpristyy ikävästä.

MILTÄ SIIS TUNTUU?

Opettaja Katri Rauanjoki kertoo kirjassaan, miltä tuntuu keskivaikea masennus.  Minä kerroin Saviruukku tulvii -kirjassani, miltä tuntuu vaikea masennus - ja niillä on eroa (suinkaan vähättelemättä hänen tunteitaan, huh), vaikka molemmissa tietysti hyvin paljon samoja tuntemuksia, vaikeassa vain syvempiä ja pahempia - olinhan täysin arvoton. Unettomuus, riittämättömyys, kiire, päivien täydellinen mahdottomuus.

Olisipa silloin minun aikoinani tiedetty masennuksesta ja burn outista se, mitä nyt tiedetään, niin ei olisi ehkä tarvinnut vajota niin syvälle, vaan olisin päässyt ahdingosta helpommalla, vaikkapa vain senhetkisestä ympäristöstä irrottautumalla (ts. joku olisi älynnyt raahata minut pois, vastusteluistani huolimatta, kun minullahan oli vaikka mitä pakollista)... Mutta silloin olin kai ympäristön mielestä vain jokin ihmeen aikaansaamaton, teeskentelevä nahjus, kun en päässyt vuoteesta kolmeen kuukauteen.

Todellinen ihme siinä on se, että kun pystyin vihdoin kirjoittamaan, se veti minut takaisin elävien maailmaan ja pelasti mummin lapsenlapsille. Tuloksena tähän mennessä seitsemän kirjaa (joista kaksi runoteosta sekä yksi yhteinen appiukon kanssa hänen talvisodan kokemuksistaan, R.I.P. ja sydän).Hymiö heart ). 

Hymiö like

HERKÄLLE ELÄMÄN KUNNIOITTAJALLE EI OLE TILAA RAKKAUDEN MAJATALOSSA?

Eräässä ryhmässä pohdittiin maailmaa ja sen käytäntöjä. Eräs jäsenistä tarkasteli asioita monelta kantilta ja se herätti kipeitä vinkaisuja muutamilta osallistujilta. Kirjoittaja ei nimittäin kyennyt sopeuttamaan sanojaan suussa sulaviksi, vaan kertoi totuuden selvin sanoin, tosin (melkein) kaikkia osapuolia kunnioittaen, mutta sekin oli pahasta.

 Mitä minuun tulee, niin osaan kirjoittaa vain mitä itse tiedän ja koen, ja se jää tosi kapeaksi näkökulmaksi. Lennän tunteilla, en tiedolla enkä järjellä. Olen koko ikäni elänyt ns. rakkaudella koko maailmaa kohtaan, mutta muuan vuosi sitten huomasin, että sehän toimikin hyvin vain siitä syystä, että minulla itselläni oli kaikki hyvin. Nyt, vihdoinkin herättyäni maailman oikeaan pahuuteen, koetan taistella pois katkeruudesta, (jota aina ennen muka ihmettelin!) ja jokin totuuden torvi voisi liipata sitä kynnystä (muillekin) matalammaksi. 

Että tähän ikään pääsin pelkällä rakastamisella, on itsellenikin suuri ihmetys. Kuinka moni meistä pääseekään sillä loppuun asti, kokematta sitä suurinta menetystä - kaikkein lähimmän rakkauden osoittautumista pelkäksi manipulaatioksi ja uneksi?! Ja oikeudenmukaisuuden kulkemista terveemmän ja vahvemman "oikeuden" kautta? 

En tosin ole yksin tässä asiassa, mutta jotkut toiset osaavat puolustautua alusta asti. Minussa vain oli yksi todella aivan hirvittävä ja tuomittava puoli (alistumisen ohella) - en nimittäin salaillut tunteitani enkä puolustautunut, sen sijaan puolustin kaikkia muita, myös kaltoin kohtelijoitani! Ja se koitui tappiokseni. Herkälle elämän kunnioittajalle ei tunnu olevan tilaa rakkauden majatalossa.

ROTJAKKEET

Mummi katsoo ulos. On ihana auringonpaiste. Mieli karkaa rakkaan rannan seutuville. Kohta siellä pääsee haravoimaan. Niin, pääsisi, ellei elämän pakko olisi väkertänyt toisin... Sydämestä kouraisee. Herra, miksi? Mitä pahaa tein?

Kädet kiertyvät mummin ympärille. Vaaleasta ruskehtavaksi kukertuva pää painuu mummin rintaan. Mummi silittää hellästi sitä kukertavaa. Rotjake, mummin oma, ihanin päällä maan. Toinen rotjake kiertää käsivartensa toiselta puolelta. "Mummi on paras." Oi, rakkaani, teidän vuoksenne jaksan vielä hetken...

Kolmistaan mummin sängyssä nukutun hikisen yön jälkeen mummi valmistaa aamiaisen, vie sen makkariin ja avaa telkkarin. Pöpperöiset päät napottavat kohta istuallaan ja tuijottavat lasten ohjelmaa. Vuoteelle ihan muuten vain rötkähtänyt mummi tuntee käsivarret kaulallaan ja suukottelut kaikkialla, myös niissä ihanissa pehmeissä lutjakkeissa käsivarsissaan. "Mummi, sä oot niin ihana! Tuot meille aamupalan sänkyyn aina. Me ollaan täällä prinsessoja".

Ja mummi, kuningatar, vaikenee. Mitalilla on monta puolta. Ilman mieron tietä ei olisi tätäkään.

.

JA MITÄ SE IES HYVEJÄÄ?

Kun maailma sulkeutuu, kuten se yleensä tekee yksinäiselle,
niin mitä vaihtoehtoja sinulla on?
Nukkua, tai yrittää ainakin, katsoa telkkaria, vilkaista ulos ikkunasta?

Miksi kukaan edes ihmettelee, kun joku ikääntyneempi vähän väliä lentää eetteriin? Elämällä on aina tarkoitus, mutta kun se/tämä kerta on koettu ja sillä kertaa täydentynyt, niin eikö kantsis mennä jo odottamaan sitä uutta reissua?
Miksi jäädä odottamaan tyhjääkin tyhjempää?
Noo, positiivisethan aina positiivisoivat, mutta kantaako se rajan yli?

Kaipa nekin lukemattomat opintoreissut joskus muutaman vuosituhannen päästä on opittu. Van mitä sitten? Ja miksi ihmeessä?
Tarvitseeko tässä edes olla mikään pessimisti?

Ehkä joku taas palaa, kun muistaa elämän tarkoituksen.

SIIS? Ja se on??? Ja mitä se ies hyvejää?

P.S. Ja kaikki eivät edes pysty näistä tunnoista kertomaan.
He vain häviävät kartalta, sulautuvat maailmankaikkeuteen.

EHKÄ VIELÄ JOSKUS MINÄKIN?

“Olen taistellut selviytymisestä syntymästä saakka. Olen siepannut leivän ystävältäni. Haluan elää. Sumukaveri kertoo, että joku vie sinut pois tästä kauheudesta, jos… Ja minä jos…

Luminen, tuiskuava räyhe iskee kasvoihini, kun kahlaan ällöttävän sotkun läpi avonaiseen porttiin. Lämmin kosketus kavahduttaa minut seinille. Rauhallinen juttelu uskalluttaa ottamaan lusikan käteeni, lämmin neste valuu kurkkuuni. Kiltti käsi vie minut nukkumaan, peittelee. Olenko kuollut? Olenko taivaassa?

Aamulla sama käsi antaa lautasen eteeni. Hänen sanojaan en ymmärrä, mutta äänensävy on rauhoittava. Se on kuulemma jotain puuroa, mi on jotain öksyistä sekoitusta, mutta jota toiset lusikoivat nauraen, nauttien... Myöhemmin hän vie minut toisten lasten luokse. He ottavat minut leikkiin mukaan ja oloni helpottuu, se ikään kuin saa rauhan. Tuntuu kuin he rakastaisivat minua, minua, muualta tullutta! Näkevät sielun sisältäni. Ehkä vielä joskus minäkin.”

SILTI SE JOSKUS VIELÄ

Se hyökkää vielä välillä - ahdistus.

Juuri kun olet riemuinnut,

miten osaat olla jo yksinkin,

miten osaat jo taivaltaa ilman kanssakulkijaa,

istahtaa ilman seinien kaatumista

ja nukahtaa ilman toisen hengitystä,

pysyä kokonaisena

tarvitsematta sielusi riekaleitten kaapijaa

ojien pientareilta tai niiden pohjamudista.

Juuri kun olet iloinnut,

miten uskallat uskoa taas

tähtikirkkaan yön säteilevään sykkeeseen,

huomiseen aamunkoittoon ja auringon nousuun.

Silti se joskus vielä hyökkää.

SINÄ OLIT MINUN

Sinä otit minut syliisi,

sinä kannoit minua,

sinä lastasit kotiimme kaiken, mitä tarvitsimme.

Sinä lupasit pitää minusta ja meistä kaikista huolta,

koko perheestämme.

Olit aarteeni,

olit kaikkeni,

olit timanttini maailman soissa.

Sinä olit minun.

VALINTA

Minä valitsin kaupungin,
valitsin lapseni hetken päähän
ja lapsenlapseni tunnin hiuksille.
Ihanan järveni luovutin ikuisuuksien rannoille.

Nyt asun täällä,
kaukana järveni aalloista,
kaukana elämänikäni kaikuraunioilta.

Asun elämäni raunioilla.

HYVÄÄ UUTTA VUOTTA!

Niin hiljaa menneen vuoden silmä sulkeutuu;

se hetken värjyy, vapisee, ja vihdoin vapautuu -

ja vuosivanhus siirtyy joukkoon muisteloiden.

Ei kuulu tuulen huima henkäily,

ei vuoda taivas,

ei liehu tantereiden yllä revontulten raisu viehkeily.

On toisin räiskyvaloin se kansi kirjavoitu

ja uusi vuosi siten päiviimme sinetöity.