HILJAISET SILLAT

Moneen vuoteen en ole pystynyt kuuntelemaan näitä ihanuuksia, säveliä menneisyydestä. Nyt, neljän ja puolen vuoden jälkeen tiivistin itseni kokonaisuudeksi ja kokeilin Hiljaisia siltoja.

Suljin silmäni, nousin jaloilleni ja tanssin. Hiljaa, pehmein askelin, jokaista askelta syleillen, rakastaen. Oli helpompi ajatella, että rakkaani oli juuri siellä tähtitarhoissa, tanssi kanssani ja piteli hellästi sylissään.

Enkä itkenyt. Menin vain peiton alle.

MARJA

Kun tässä näihin elämää suurempiin asioihin syventyy, niin väkiselläkin pysähtyy viimeistään tähän juttuun. Minusta nimittäin ei olisi enää tuohon, mitä Marja jaksaa; uskon, että luovuttaisin ja tekisin kaikkeni, että pääsisin pilvilinnoihini mitä pikimmiten.

Vaikka sitkeästi elämän reunoilla olen viime vuosikymmenet rimpuillutkin, niin ei rohkeuteni eikä voimanikaan moiseen yltäisi. Ei enää. Marjan elämisenjanon ja -pakon on oltava jotenkin ylimaallinen, merkitsevä. Ihailtava. Ja sanomaa kantava.

Niinpä omat mitättömät katkeruuteni ja minua satuttaneet lähimmäiseni juoksutan suorin jaloin sinne keltaiseen likasankoon, laskiämpäriin. Räpiköitkööt siellä, vaikka eiväthän ne koskaan edes tule käsittämään, miksi!

Jaksamista, Marja! Jaksamista, koska sana tsemppiä vähäsen jo kulahtaa kieleen.

INHIMILLINEN TEKIJÄ

Katsoin, kuuntelin ja myötäelin telkkariohjelmaa katsellessani. Kyyneleitä en enää vieritellyt, koska menneisyyden päälle olen kasvattanut arven, mi uppoaa ajan myötä kellarin pommisuojan viemäreihin.

Tuo kaikki nimittäin kuului elämääni pari vuosikymmentä sitten. Olen kertonut siitä viimeisimmässä kirjassani. Silloin ei vielä tiedetty, että moinen sairaus voisi olla oikeasti olemassa. Luultiin vain, että olin tullut hulluksi, mielisairaaksi, vajakiksi. Ei ymmärretty, että sielu, sydän ja mieli olivat vain väsyneet, uupuneet ja pirstoutuneet elämisen kuorman alle.

On hyvä, että näistä nyt jo sentään puhutaan avoimesti. Ja niin... minä selvisin kirjoittamalla. Samaa terapiaa käytän yhä.