HILJAISET SILLAT

Moneen vuoteen en ole pystynyt kuuntelemaan näitä ihanuuksia, säveliä menneisyydestä. Nyt, neljän ja puolen vuoden jälkeen tiivistin itseni kokonaisuudeksi ja kokeilin Hiljaisia siltoja.

Suljin silmäni, nousin jaloilleni ja tanssin. Hiljaa, pehmein askelin, jokaista askelta syleillen, rakastaen. Oli helpompi ajatella, että rakkaani oli juuri siellä tähtitarhoissa, tanssi kanssani ja piteli hellästi sylissään.

Enkä itkenyt. Menin vain peiton alle.

MARJA

Kun tässä näihin elämää suurempiin asioihin syventyy, niin väkiselläkin pysähtyy viimeistään tähän juttuun. Minusta nimittäin ei olisi enää tuohon, mitä Marja jaksaa; uskon, että luovuttaisin ja tekisin kaikkeni, että pääsisin pilvilinnoihini mitä pikimmiten.

Vaikka sitkeästi elämän reunoilla olen viime vuosikymmenet rimpuillutkin, niin ei rohkeuteni eikä voimanikaan moiseen yltäisi. Ei enää. Marjan elämisenjanon ja -pakon on oltava jotenkin ylimaallinen, merkitsevä. Ihailtava. Ja sanomaa kantava.

Niinpä omat mitättömät katkeruuteni ja minua satuttaneet lähimmäiseni juoksutan suorin jaloin sinne keltaiseen likasankoon, laskiämpäriin. Räpiköitkööt siellä, vaikka eiväthän ne koskaan edes tule käsittämään, miksi!

Jaksamista, Marja! Jaksamista, koska sana tsemppiä vähäsen jo kulahtaa kieleen.

INHIMILLINEN TEKIJÄ

Katsoin, kuuntelin ja myötäelin telkkariohjelmaa katsellessani. Kyyneleitä en enää vieritellyt, koska menneisyyden päälle olen kasvattanut arven, mi uppoaa ajan myötä kellarin pommisuojan viemäreihin.

Tuo kaikki nimittäin kuului elämääni pari vuosikymmentä sitten. Olen kertonut siitä viimeisimmässä kirjassani. Silloin ei vielä tiedetty, että moinen sairaus voisi olla oikeasti olemassa. Luultiin vain, että olin tullut hulluksi, mielisairaaksi, vajakiksi. Ei ymmärretty, että sielu, sydän ja mieli olivat vain väsyneet, uupuneet ja pirstoutuneet elämisen kuorman alle.

On hyvä, että näistä nyt jo sentään puhutaan avoimesti. Ja niin... minä selvisin kirjoittamalla. Samaa terapiaa käytän yhä.

VOI LUOJA, ÄLÄ VAIN OTA MINUA VIELÄ POIS!

Ihmeellistä. Se nimittäin, kun katsoo tavallisia perheitä. Kumpikin puoliskoista kun saa viettää aikaa omien ystäviensä kanssa, nauraa suu auki, halata, olla kaveri jopa toisenkin sukupuolen kanssa. Ja kuskata yhdessä, vuorotellen, lapsiaan, seistä kentän laidalla kannustamassa.

Ihmetyttää, onko tämä todellista elämää. Voiko olla, koska en minä sitä tunnista. Vieraita saa tietysti kätellä, mutta nauraminen ja hulluttelu, halaaminenkin – nou nou nou, mahdotonta!

Noin ennen. Nyt osaan vain ihmetellä ja ihastella uutta elämää, johon silmäni ovat auenneet ja suunnaton huojennus on astunut sieluuni. Siis näinkin voi elää? Vapauttakin on olemassa? Ja se on kuulemma ihan normaalia!

Oi Luoja, älä vain ota minua vielä pois! Rakkaus, sopeutuminen ja hyväksyminen. Kiitos.

KOSKA NIIN ON KIRJOITETTU?

Minä puhun nyt Sinulle.

Sinulle, Herra.

Anteeksi hurjuuteni.

Olen joutunut pohtimaan, vallitseeko Sinun maailmassasi todellakin laki ja oikeus.

Olen joutunut pohtimaan, onko mielestäsi oikein, että kierous ja ahneus saavat rauhassa kelliä patjoillaan.

Ilman minkäänlaisia vaateita?

Ilman tekojensa korjaamisia?

Koska ne osaavat etsiä ne kuuluisat porsaat?

Ja reiät?

Ja koska ne taitavat manipuloinnit, pelottelut, uhkailut?

Eiväthän ne ymmärrä, että joku saattaa suostua myönnytyksiin ainoastaan rinnassaan räjähtelevän tuskan takia.

Eivät ne ymmärrä sitäkään, että toinen voi luovuttaa silkasta ällistyksestä, ihmetyksestä, että joku pystyy todellakin olemaan niin äärettömän röyhkeä.

Eivätkä ne ymmärrä, miksi kukaan koskaan alistuisi niin ilmeiseen ylikävelyyn olematta täysi nolla.

Kuitenkin joku vain voi.

Ilmeisesti juuri se nolla.

Se joku voi antaa periksi pelkästään lastensa takia.

Se joku voi rakastaa vuosikymmeniä - totella, palvella, unohtaa särkevät haavansa ja sulkea silmänsä myrskyiltä, tuulten vihuripäiltä, roudan raapaisuilta.

Se joku voi luottaa siihen, että ihminen viisastuu - ehkä jo huomenna, ensi viikolla, seuraavana vuonna tai jonain tulevana vuosikymmenenä.

Se joku voi välittää toisesta ihmisestä enemmän kuin itsestään.

Se joku voi täyttää tämän elämänsä suunnitelmaa.

Ja siksikö se oikeus jää tapahtumatta, Herra?

Tässä elämässä?

Koska niin on kirjoitettu?