MUMMILIPPU HELSINKIIN

Mummi seisoo aseman lippuluukulla ja pyytää mummilippua Helsinkiin. Kaksi suurta lahjakassia hypähtelee malttamattomina kauempana, enon koettaessa hallita niiden suista tungeksivaa pakettivyöryä. Virkailija naurahtaa ja tuumii sitten, että onpas mummilla kaunis kaulakoru, niin hyvän värinenkin. 

Ja onhan se, niin kaunis, että Peppinjoista kumpikin sieppaa sen vuorollaan suuhunsa koulun joulujuhlan jälkeisellä lounaalla ja imeskelee sitä niin hartaasti, että isä uskoo kauhistuneena sen kadonneen toiseen pikkusuuhun korun käännyttyä imeskelyn tuoksinassa nurinpäin...

Jouluateria ei sitten uppoakaan samalla hartaudella,

vaikka Peppinja sellaisen välttämättä tahtookin. 

Se on tavallista seisovan pöydän lounasta lähes kymppiä kalliimpi (sekä huomattavasti sisällöltään vähäisempi) ja lisäksi sen menyy on yllättäen lapsille sama kuin aikuisillekin. 

Kuinkahan moni lapsi silliä, suolalohta tai rosollia mahtaa kotonakaan syödä? Tai laatikoita?

No, onneksi jälkiruoan kohdalla ravintolakoulussa joustetaan sen verran, että lapset saavat kaksi herkullista jäätelöpalloa, kun normaalit vaihtoehdot olisivat olleet kahvi tai tee joulutortun kera.

Metron ovella erotessa halitaan. 

Pinjuska ryntää vielä rutistamaan mummia,

koska halasin vahingossa Peppiä,

vaikka mummiahan minun piti, hän nauraa vallattomasti. 

Ja rutistaa niin, että mummin luutkin rutisevat. Lähes.

Hitunen Hannele-kälyn tonttujoukoista

Joulu on nyt ohi, mutta uudenvuodenpäivänä mummi saa vieraita. Ja pääsee taas HopLopiin. Ja herkuttelemaan sen yhteydessä olevaan Kotipizzaan... 

Niin, eikös se pitsa olekin juhlaruokaa? Mummin, enon ja lastenlasten yhdessäolojuhlaa se ainakin kirkastaa. 

Sitä paitsi siinä sivussa poiketaan varmaan

Hong Kongissakin... 

Ja Pipin ja Akin luona - niin, jos ne suvaitsevat näyttäytyä. Tosin Pippi ei mahdu pakenemaan enää lieden alle, mutta saunassa on vielä tilaa...

Tuonne kiukaan alle kun mahtuisi...

JOULUTORIA JA SAITURIA

Tampere 14.12.2013.

"Scrooge oli tavattoman saita mies, maineensa veroinen kitupiikki. Synniksi saakka ahnas itarus, joka puristi, tiristi, kovisti, hamusi ja haali!"

Tuollainen mieshän pitää nähdä omin silmin ja häntä lähdemmekin katsomaan oikein joukolla, Tampereella kuuluu vaikuttavan. Senioriryhmämme bussi pysähtyy Vanhan kirkon edessä olevalle parkkipaikalle ja kiiruhdamme viereiselle joulutorille toivoen, ettei kukkaro ainakaan kauheasti ennättäisi vajaassa tunnissa laihtua. 

Joulutorin portti

Kojua on kojun vieressä, ja herkkua niissä kovin monenlaista, mooneenlaaista - villasukista mm. laukkuihin, juustoihin ja paahdettuihin kastanjoihin asti. Osumme paikalle juuri kun tiernapoikien esitys alkaa ja pysähdymme kuuntelemaan, vaikka pikkupakkanen tuntuukin ryömivän salakavalasti vaatteiden alle; epätavalliseen lauhaan tuudittautuneesta pakkasen puraisut tuntuvat kovin äkäisiltä, vaikkei asteita montaa olekaan. Huomaan miettiväni, mitähän kylmä tekee laulajien kurkuille ja äänihuulille. Reippaasti he kyllä suoriutuvat urakastaan.

Mummon Kammarin tiernapojat

Joulupukkikin kierteli alueella ja poseerasi kameralle pyytämättä

Kiikutamme piparkakkutalon varovasti bussiin talteen (talo on ainoa, jonka houkutusta kukkaron nyörit eivät pysty vastustamaan), ja kun teatteritalon ovet avautuvat, pääsemme nauttimaan ylälämpiön Saiturin joulu -menusta. Periaatteesta en vähällä kajoa salaattiin ollenkaan, sillä närkästyneenä huomaan juustoleivästä käytetyn sanaa leipäjuusto, mikä on täysin väärä sana; leipäjuustohan on sellainen juusto, jota laitetaan leivän päälle... Ainakin meidän kainuulaisten mielestä. Katkaravutkin siinä häiriköivät, mutta valppaana tyttönä vältän ne, sillä tottahan minä nyt salaattia otan, juustoleipäväärennöksestä huolimatta.

Tampereen teatteri (Joulutorin suoja-aita etualalla)

Sitten kohti Charles Dickens' in Saiturin joulua. Ja aah, miten herkullinen Ilkka Heiskanen herra Scroogena onkaan! 

TASAISTA TIHHUUTUSTA

Itsenäisyyspäivän vastaanotto alkaa. Veteraanit saapuvat kättelemään, kurkkuani kuristaa ja pakenen keittiöön tekemään voileipiä. Kuuntelen ja katselen salaa, liikutus vapisuttaa (mieleeni hiipii ajatuksia, miltä näistä veteraaneista mahtaakaan tuntua nyky-Suomessa, samalla ikävöin isääni). Pian saan kuitenkin työni tehtyä ja siirryn sohvannurkkaan katselemaan.

Vesa-Matti Loiri Eino Leinoineen tihuuttaa jälleen; tutut sanat tunkevat suoraan sydämeeni saaden sen soimaan ja värähtelemään. Soile Isokoski Suojelusenkeleineen palauttaa hetken pikku oppilaani muistotilaisuudesta, jolloin kyseinen laulu ryöpsäytti loputtoman tulvan. Mietin, missä se suojelusenkeli silloin oli, kun siihen tilanteeseen päädyttiin, oliko hän hetkeksi vilkaissut muualle vai oliko suloisen lapsukaisen päivien määrä tullut täyteen niin aikaisin...
Finlandia-hymni suuren kuoron esittämänä ja viimein Maamme-laulu tuhatpäisen joukon laulamana pitävät kasvoni tasaisen märkinä. Minkäs sille voin, herkistyn  helposti kyyneliin asti enkä koskaan selviä kuivin silmin erinäisistä lauluista (joiden joukkoon kuuluu mm. Veteraanin iltahuuto).

Mahtoi olla väkevä tunne saada osallistua sellaiseen tilaisuuteen. Hienoimmat itsenäisyysjuhlat, mitkä koskaan ennen olen nähnyt - mahtava sali, ihana ohjelma niin tuttujen suomalaisten kirjailijoiden tekstein kuin tunnepitoisten laulujen kantavin aalloinkin sekä sujuva esiintymisten vaihtuminen ilman välissä toikkaroivaa juontajaa. Kiitos, presidenttiparimme! 

Ja Tambere, tietenkin.