Näytetään tekstit, joissa on tunniste joulu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste joulu. Näytä kaikki tekstit

torstai 24. joulukuuta 2020

PIKKIRIIKKINEN LASIENKELI

Pikkiriikkinen lasienkeli lamppuni alla lenteli,

kohti lähellään kulkevaa kurkotti ja siivellään hiuksiin huiteli

sekä kuiskutti hennolla äänellään:

- Hyvää Joulua, rakas ystävä, älä ajoista vaikeista välitä,

vaan ota kiinni hetkestä tästä ja iloitse tunteesta lämpimästä,

minkä Joulu ja Joulun Henki tuo.

Ota kiittäen vastaan, mitä Elämä antaa,

sillä kyllä se aina antamansa kantaa,

äläkä murehdi tulevista suotta,

vaan toivo kaikille Hyvää Uutta Vuotta!


maanantai 23. joulukuuta 2019

HYVÄÄ JOULUA! 😍

Hiippalakki vilahti,
koht’ ovikello kilahti.
Pukki työntyi eteiseen
höpisten siin’ itsekseen:
”Taitaa olla mummi vaan
kaipaamassa omiaan.
Pistänpä sill’ suukkosen
kera tuhdin halauksen.”

Mummi riemust’ kiljaisi,
yllättäväst’ eleest’ riemuitsi,
vaan silloin pukki häippäsi
sulkien oven tiiviisti.

Nyt mummi hiukan hämillään
ikkunan pieleen kipittää,
tuijottaa iltaan hämärään
jokseenkin päästä pyörällään.

maanantai 24. joulukuuta 2018

SYDÄMENI TÄHTI

Keskellä säkenöiväin tähtivöitten
kimmeltää kirkkaimpana Joulun tähti.
Se tähti, mikä kerran sydämestäin sinne lähti.

Nyt pyydän - tule takaisin!
Suo valos, lämpös, rakkautesi
hohtaa ja hehkua taas minussakin!

On hanki valkoinen ja puhdas, hohtava,
mutt’ samalla niin viileä, kylmyyttä hohkava.
Jos sinne pesän kaivertaisin,
kai osan lämmöstä minäkin takaisin saisin?

Oi, mikä hahmo tuolla taapertaa?
Ei yllään vaippoja, ei viittaa mahtavaa.
Vain hohde kultainen sisältään väreilee
ja puhtaan säteen aura kutreillaan kimaltelee.

En hangen viileätä pesää tarvitse,
minua lämmittää jo katse pienokaisen.
Kun sylissäni, sydämessäin Häntä kannan,
en muuta kaipaile -
tähteni jatkossakin taivaalla loistaa annan.

lauantai 15. joulukuuta 2018

SAAREN KARTANON JOULUMAASSA



Haukotus. Vilkaisu kelloon – 6:43. Herätyskilkatusta odotellessani kutsun You Tubesta Taipaleen Reijon ja vajoan kuunnellessani pehmoiseen, puoliutuiseen olotilaan. Kun herätyksen hälyääni sotkee Elämänaaltojen keinunnan, nousen valmistautumaan päivään.

Yhdeksältä starttaa bussi täynnä virkeitä ikäihmisiä ja vajaan tunnin ajelun jälkeen pysäköimme Saaren Kartanon Joulumaahan. Kukkameri hulvahtaa silmiin, puutarhakirkossa penkkirivistö oottaa sanankuulijoita ja eläinpuistossa, tai paremminkin Joulumetsässä, pyörähtelee häkeissään niin pieniä kuin vähän suurempiakin kanssavaeltajia.


Siellä sun täällä kierreltyämme sisar osoittaa etäämpänä näkyvää pyöreätä kaivoa ja virnistää: ”Kato, jos rahat loppuvat, niin tuolta saa lisää!”. Hän osoittaa toivomuskaivoa ja tipauttaa sinne kolikon muiden kiiltelevien kolikoiden joukkoon. Naurahdan, tällä kertaa ihan maltillisesti ja jopa aikuisen ihmisen oloisesti, vaikka hulluttelu on meillä sisaruksilla niin ytimissä ja sisäkaluissa, että ei se yleensä katso tilaa eikä hetkeä, koska iskee. Lapset pieninä ollessaan protestoivat, etteivät he kehtaa lähteä meidän mukana kauppoihinkaan, kun saavat hävetä meitä hillittömien naurukohtausten yllättäessä. Aiheen ei tarvitse olla mitenkään erikoinen, hupi löytyy kyllä vaikka kuinka mitättömältä vaikuttavasta asiasta. 
Ohitan kaivon, mutta palaan hetken kuluttua takaisin, sähkötän sydämelläni toiveen eetteriin hiljaa ja pudotan oman kolikkoni.

Lusikkalinnaan käy jatkuva pikkubussien virta. Siellä ruokailevat varatut ryhmät, henkilökunta ja opiskelijat. Saamme lautasellemme joulupuuron ja vielä kahvit pipareineen jälkiruoaksi. Kanelisokerilla kuorrutettu riisipuuro maistuu monien herkuttomien vuosien jälkeen muistoilta, niiltä ihanilta, lasten ja lastenlasten seurassa nautituilta. Perheeltä.

Joulutorilta ostan purkillisen Päärynähilloa ja Kesämuistoa (mansikkaa, viinimarjaa, vadelmaa...), valmistus Ritva Pajun, Järvenpää. Sisareni saa minut lisäämään ostoksiini vielä Paholaisen hillopurkin, jossa on sisältönä mm. paprikaa, chiliä ym. väkevää maustetta sekä Omena konjakki-Chutney –purkin (chiliä, omenaa, paprikaa, inkivääriä...). Valmistajaa ei näy purkin kyljessä, joten se jää nyt tuntemattomaksi. Noilla herkuilla joulusta ei tulle ainakaan maun puolesta väritön.

Perilläoloaikaa on vaivaiset kolme tuntia, joten paljon jää näkemättä, mm. ulkona kiemurteleva Tonttupolku, mutta sen olen nähnyt jo, joskus aikaisempina vuosina. 
Kun bussi lähtee, vajoan tyytyväisenä penkkiini, sillä enempää kävelemistä en ehkä olisi tämänhetkisillä koivilla jaksanutkaan.




lauantai 23. joulukuuta 2017

SATUJOULU

Malttamattomat kädet repäisevät oven auki. Kiireiset tepsutukset, kärsimätöntä töminää. Mummiiii, mummiiii!

Mummi pistää uunin suuluukun kiinni, kääntyy. Tortut ovat vielä vaaleanruskeita, joten… Kaksi ennen niin pellavapäätä, mutta toinen nyt jo vähän rusehtunut, toinen iloisia punaisia raitoja hiuksissaan kukertaen ryntää mummin kimppuun ja halaa, halaa, rutistaa. Mummin sydän kierähtää puoli kierrosta ja hän osaa vaan painaa nämä maailman rakkaimmat otukset jouluiseen esiliinaansa, josta Peppi muinoin epäili, ettei mummilla olisi pikkuhousuja siellä alla… Väärä luulo, mutta pisti kuitenkin mummin laittamaan alushameen ihonväristen pikkareidensa suojaksi…

Äiti, iskä, eno ja ukki työntyvät sisään samassa ovenavauksessa. Mummi rientää heitä vastaan, halaa, supisee tervetulot. Se kun sattuu niin herkkään elimeen tuo lasten kohtaaminen. Ukille hän muiskauttaa vain, tämähän kun on lähes joka päivä siinä käden ulottuvilla. Onneksi, muutenhan maailma olisikin tosi nyrjällään eikä millään olisi väliä eikä tarkoitusta.

Tortut hyppäävät ruskettunein poskin uunista jääden odottamaan jälkiruokakahvia, sillä se Peppinjan toiveruoka, jauhelihakastike ja pottumuusi kun olisi syötävä ensin. Ja hartaasti se lapioidaankin. Mummi, sun muusis on parasta ikinä, huokaa Pinja ja mummi myhäilee, lähettää ohimennen kiitokset salaiselle reseptilleen.

Ulkona on jo hämärää, mutta lumi kutsuu, houkuttaa kieriskelyyn, vaikka puhelimenkin salaperäiset säikeet junnaavat, vetävät ja kiristävät. Iloiset huudot täyttävät pihamaan, joka kohta on myllätty perin pohjin, möyritty ja sukellettu.

Punaposkin iltapalalle, ja kun uni yllättää, nukkuvat aikuiset lapset omissa entisissä huoneissaan, Peppi nykyisessä itsenäisyydessään takkahuoneessa ja Pinja ukin ja mummin keskessä. Ehdottomasti siinä, vaikka mummi vähän välillä huokuukin.

lauantai 24. joulukuuta 2016

JOULUN VIESTI

Tumman tähtitaivaan kirkas välke, 
öisen pimeyden kuulas pehmeys,
lumiviitta hartioilla kuusten tuoksuvaisten, 
oma perhe ympärillä herkistyvän.

Oisko siinä tämän joulun hento viesti,
häivähdys hyvän tahdon sanomasta,
mi balsamia sieluun yksinäiseen valaa,
lämpöisin siivin vaalii, hoivaa, parantaa?

Kiitokset sulle, joulun perhe pyhä,
sä hartaan mielen,
enkelvartioittes myötä,
tähänkin jouluuni tuot - yhä.


keskiviikko 23. joulukuuta 2015

VALKOINEN TAIKA

Pikkuinen puu tärisi ja huojui. Se koetti väistellä ylhäältä putoavia raskaita pisaroita.

– Äiti, miksi sinä itket? se ihmetteli. – Minun pitää kaiken aikaa väistellä kyyneleitäsi, koska niiden paino satuttaa.
– Kultaseni, en se minä ole, taivas se vain. Se suree talvikuukausien mennyttä valkoista taikaa, hohtavia hankia, tähtikirkkaita öitä, kuun kumotusta ja öisten varjojen puikkelehtimista lumisissa metsissä.

– Mikä se sellainen taika on? pikkuinen ihmetteli. – Olenko minä koskaan kohdannut sitä?
– Olet, pienoiseni, viime talvena koit sinäkin sen. Olit silloin vielä niin pieni, ettet pysty muistamaan sitä. Jouluna meilläkin oli lunta lähes minun alimpiin oksiini saakka, mutta lintujen mukana kiertävän huhun mukaan tuolla jossakin sitä on ollut niin paljon, että sinä olisit voinut nukkua täysin sen vaipan suojissa.

– Mikä se joulu on?
Puuäiti ravisteli sateen kuljettamia taivaan kyyneleitä oksiltaan. – Joulu on valon juhla, toivon ja hyvän tahdon yleinen olotila, ihmeiden aika. Silloin vanhakin nuortuu kuin lapsi leikkimään, avaruus laulaa, taivas sytyttää ikkunoilleen sädehtiviä valoja ja kuu piirtää kuvioitaan hankien kimallematoille. Se on ihanaa aikaa. Puuäiti huokaisi haikeana.

– Mutta äiti, milloin se joulu sitten tulee?
– Kaikesta päätellen se tulee muutaman yön päästä. Kaksijalkaiset ovat kierrelleet ympärillämme valitsemassa meistä parhaimpia, ja ne, onnelliset, pääsevät ilon ja lämmön keskipisteiksi. Ne saavat oksilleen kaikenlaisia koristeita, niiden latvoihin ripustetaan kimalteleva tähti, niiden ympärillä tanssitaan ja lauletaan, ja niiden jalkojen juureen kerätään paketteja, joita ihmiset jakelevat toisilleen. Oi, se olisi unelmien täyttymys! Kuusiäiti kurotti oksaansa ja silitti hellästi pikkuistaan.

– Äiti, voisinkohan minäkin joskus päästä sellaiseen paikkaan?
– Voit, kultaseni, kunhan kasvat ja pysyttelet suorana, kasvatat tuuhean oksiston ja imet itseesi tarpeeksi ravintoa ja pysyt yhtä suloisen vihreänä kuin nytkin.

Pikku kuusi suoristi hentoa varttaan ja imaisi juurillaan kelpo siemauksen kosteasta maaperästä. Se sulki silmänsä ja haaveili tulevista vuosista, jolloin se kasvaisi, tuuheutuisi ja saavuttaisi juhlakelpoisuuden. Äkkiä se räväytti kaikki neulasensa haralleen. – Äiti, saadaankohan me sitä lunta enää milloinkaan nähdä?

Äiti hymähti. – Kyllä saadaan, ei siihen enää kovinkaan pitkää aikaa mene.
– Auttaako, jos toivoo oikein, oikein kovasti?
– Voithan tuota kokeilla, äiti hymyili oksiaan värisyttäen. – Sulje mielesi kaikelta muulta ja kuvittele näkeväsi ilmassa valkopukuisten keijujen tanssin.

Pikkuinen kuusi keskittyi ajattelemaan. Ja äkkiä se muisti. Se muisti, miten jonkin aikaa sitten jotain ihmeellistä oli kerääntynyt sen oksille ja miten kaikkialla sen ympärillä oli välkkynyt ja hohtanut, niin että se oli tuntenut itsensä tosi puhtaaksi. Nyt se tiesi, mitä toivoisi. Ja ihan kohta se näki mielensä silmillä iloisesti tanssahtelevia valkoisia lumikeijuja, jotka hiljalleen laskeutuivat sen hartioille ja jäivät siihen. Ne kasvattivat pikkupuun ympärille lämpöisen vaipan eikä vesa tuntenut enää sadepisaroita. 

torstai 26. joulukuuta 2013

MUMMILIPPU HELSINKIIN

Mummi seisoo aseman lippuluukulla ja pyytää mummilippua Helsinkiin. Kaksi suurta lahjakassia hypähtelee malttamattomina kauempana, enon koettaessa hallita niiden suista tungeksivaa pakettivyöryä. Virkailija naurahtaa ja tuumii sitten, että onpas mummilla kaunis kaulakoru, niin hyvän värinenkin

Ja onhan se, niin kaunis, että Peppinjoista kumpikin sieppaa sen vuorollaan suuhunsa koulun joulujuhlan jälkeisellä lounaalla ja imeskelee sitä niin hartaasti, että isä uskoo kauhistuneena sen kadonneen toiseen pikkusuuhun korun käännyttyä imeskelyn tuoksinassa nurinpäin...

Jouluateria ei sitten uppoakaan samalla hartaudella,
vaikka Peppinja sellaisen välttämättä tahtookin. 
Se on tavallista seisovan pöydän lounasta lähes kymppiä kalliimpi (sekä huomattavasti sisällöltään vähäisempi) ja lisäksi sen menyy on yllättäen lapsille sama kuin aikuisillekin. 
Kuinkahan moni lapsi silliä, suolalohta tai rosollia mahtaa kotonakaan syödä? Tai laatikoita?
No, onneksi jälkiruoan kohdalla ravintolakoulussa joustetaan sen verran, että lapset saavat kaksi herkullista jäätelöpalloa, kun normaalit vaihtoehdot olisivat olleet kahvi tai tee joulutortun kera.

Metron ovella erotessa halitaan. 
Pinjuska ryntää vielä rutistamaan mummia,
koska halasin vahingossa Peppiä,
vaikka mummiahan minun piti, hän nauraa vallattomasti. 
Ja rutistaa niin, että mummin luutkin rutisevat. Lähes.

Hitunen Hannele-kälyn tonttujoukoista
Joulu on nyt ohi, mutta uudenvuodenpäivänä mummi saa vieraita. Ja pääsee taas HopLopiin. Ja herkuttelemaan sen yhteydessä olevaan Kotipizzaan... 
Niin, eikös se pitsa olekin juhlaruokaa? Mummin, enon ja lastenlasten yhdessäolojuhlaa se ainakin kirkastaa. 
Sitä paitsi siinä sivussa poiketaan varmaan
Ja Pipin ja Akin luona - niin, jos ne suvaitsevat näyttäytyä. Tosin Pippi ei mahdu pakenemaan enää lieden alle, mutta saunassa on vielä tilaa...
Tuonne kiukaan alle kun mahtuisi...

maanantai 16. joulukuuta 2013

JOULUTORIA JA SAITURIA

Tampere 14.12.2013.

"Scrooge oli tavattoman saita mies, maineensa veroinen kitupiikki. Synniksi saakka ahnas itarus, joka puristi, tiristi, kovisti, hamusi ja haali!"

Tuollainen mieshän pitää nähdä omin silmin ja häntä lähdemmekin katsomaan oikein joukolla, Tampereella kuuluu vaikuttavan. Senioriryhmämme bussi pysähtyy Vanhan kirkon edessä olevalle parkkipaikalle ja kiiruhdamme viereiselle joulutorille toivoen, ettei kukkaro ainakaan kauheasti ennättäisi vajaassa tunnissa laihtua. 

Joulutorin portti

Kojua on kojun vieressä, ja herkkua niissä kovin monenlaista, mooneenlaaista - villasukista mm. laukkuihin, juustoihin ja paahdettuihin kastanjoihin asti. Osumme paikalle juuri kun tiernapoikien esitys alkaa ja pysähdymme kuuntelemaan, vaikka pikkupakkanen tuntuukin ryömivän salakavalasti vaatteiden alle; epätavalliseen lauhaan tuudittautuneesta pakkasen puraisut tuntuvat kovin äkäisiltä, vaikkei asteita montaa olekaan. Huomaan miettiväni, mitähän kylmä tekee laulajien kurkuille ja äänihuulille. Reippaasti he kyllä suoriutuvat urakastaan.

Mummon Kammarin tiernapojat
Joulupukkikin kierteli alueella ja poseerasi kameralle pyytämättä
Kiikutamme piparkakkutalon varovasti bussiin talteen (talo on ainoa, jonka houkutusta kukkaron nyörit eivät pysty vastustamaan), ja kun teatteritalon ovet avautuvat, pääsemme nauttimaan ylälämpiön Saiturin joulu -menusta. Periaatteesta en vähällä kajoa salaattiin ollenkaan, sillä närkästyneenä huomaan juustoleivästä käytetyn sanaa leipäjuusto, mikä on täysin väärä sana; leipäjuustohan on sellainen juusto, jota laitetaan leivän päälle... Ainakin meidän kainuulaisten mielestä. Katkaravutkin siinä häiriköivät, mutta valppaana tyttönä vältän ne, sillä tottahan minä nyt salaattia otan, juustoleipäväärennöksestä huolimatta.

Tampereen teatteri (Joulutorin suoja-aita etualalla)
Sitten kohti Charles Dickens' in Saiturin joulua. Ja aah, miten herkullinen Ilkka Heiskanen herra Scroogena onkaan! 

tiistai 25. joulukuuta 2012

PIENEN LINTUSEN IKÄVÄ

Kaiuttimessa rouskuttaa poni porkkanoita, hirnahtaa välillä hoitajansa sylissä. Pupu ei puhu, ei pukahda; se on juuri nukahtanut emäntänsä helliviin käsiin ja aikuiset saavat määräyksen puhua hiljaa, etteivät häiritsisi pienen unta.

Joulupukki on kuulemma päässyt käväisemään Kainuunkin maisemissa, pakkasesta huolimatta. Hänen kanssaan on juteltu, sylissään istuttu ja laulettu. Pakettien salaperäiset kätköt paljastettu. Mummin ja enon kanssa ei kauaa tuhlata aikaa kuulumisiin, sillä hommia on paljon ja ilta ehtii...

Vieraan kaupungin pihoilla lepattavat lumilyhdyt. Mummin sydämessä lepattaa pienen lintusen ikävä kotiin.

On joulu. Erilainen. Kuitenkin perinteinen, osittain, sillä jonnekin tuonne tummaviittaiseen yöhön syttyy juuri uusi tähti. Mummin sydämessä se sammui, sieltä se sinne lähti. Joulun Tähti.

perjantai 21. joulukuuta 2012

21.12.2012 MUKA IHMEELLINEN YHDISTELMÄ

21.12.2012... Muka ihmeellinen yhdistelmä...

Yhtä ihmeellisiä yhdistelmiä ovat myös ne päivät, jolloin synnyin, aloitin kouluni, pääsin ylioppilaaksi, menin kihloihin, solmin avioliiton, valmistuin ammattiini, sain lapseni, lapsenlapseni, menetin isäni, veljeni, äitini, siskoni, jouduin mieron tielle, jonka jälkeisen ensimmäisen joulun odotus kaivaa, kalvaa ja rassaa... Kuolettaa... Ihan sama, miten se menee ja kuluu. Missävain...

Ja seuraava ihmeellinen ja ikimuistettava yhdistelmäpäivä lienee se, jolloin se tulevaisuuteni vihoviimeinen tuomio rapsahtaa tietoisuuteeni tai se lopullinen, odotettu sfääreihin siirtyminen.

Mikä muu muka merkitsisi mitään? Kun Elämä heilahtaa, se on Ihme. Ihmeellinen yhdistelmä kaikesta. Ei sitä voi ennustaa eikä kalentereista etukäteen lukea.


keskiviikko 19. joulukuuta 2012

JOULU, MINUN JOULUNI

Joulu, minun jouluni... 

Kuusi kasvakoon vapaasti metsässään, 
tontut hiippoineen kurkkikoot nurkistaan, 
pukki turkissaan mellastakoon tunturissaan 
ynnä tip tapit kontatkoot lumisia polkujaan. 

Kunhan vain sydämeni, 
se laajennettu, 
antaisi minun rauhoittua, 
sallisi ymmärrykseni nauttia hiljaisuudesta, 
vähäeleisyydestä 
sekä rauhasta. 

Tietoisuudesta, 
että kaikki on tässä - 
vain ajatuksen päässä.



torstai 29. marraskuuta 2012

MITÄPÄ SE HYVEJÄÄ

Päiväkirjamerkintä viime kesältä:

"Ihana siskoserkkutapaaminen mökkimaisemissa. Halattiin, itkettiin ja naurettiin. Muisteltiin menneitä, ikävöitiin verhon taakse poistuneita. Anivarhain seuraavana aamuna kiiruhdin takaisin kotiin, Peppinjan luo.

- Mummi, sä oot niin ihanannäköinen, kun sä oot niin pullea, ihasteli Pinja eilen. Olin juuri vetäissyt päälleni hellemekon, jonka summanmutikassa olin siepannut kaupasta kärryihin. Uskottavahan se on kun lapsi niin sanoo. Olen ihanannäköinen... Ainakin lapsen silmissä.

Myös molemmille tytöille oli ostettu kesämekot, itse valitut, peilin edessä sovitetut ynnä niihin sopivat kengät. Kelpaa niissä koulut ja esikoulut aloittaa.

Runoviikko jäi tällä kertaa pienemmälle huomiolle pikkuvieraiden vuoksi, vain kerran karkasin runokaraokea kuuntelemaan. Mieli paloi omia runoja lausumaan, mutta kaenuulaenen mitäpäsehyvejää voitti. Jälleen kerran. Ei minusta ole omaa itseäni esille tuomaan."

Muistoissani / sydämessäni elän yhä entisessä kodissani, siksi tämä päiväkirjan selailu. Joulu tulee olemaan vaikea...

tiistai 28. joulukuuta 2010

YHTÄ ODOTUSTA KAIKKI TÄÄ?

Jouluksi lapsenlapset eivät tulleet, eivät edes joulupäivän iltana, kuten suunnitelmissa oli. Nuorempi sairastui vesirokkoon, jonka vanhempi oli vastikään kunnialla kärsinyt.

Kuusi välkytteli ikkunan takana, lahjapaketit lymysivät mummin työhuoneen pöydän alla, kinkut, rosollit ja laatikot vartoivat jääkaapissa. Mummin ja ukin sydämissä kohisi avaruus.

Onneksi poika tuli, pitkästä aikaa! Hänen kanssaan hytisimme hautausmaakierroksen Suomussalmen kalmiston lumisten kumpujen keskellä, sytytimme kynttilöitä, toivotimme rakkaillemme Siellä Jossakin Hyvää Joulua. Kärvistelimme, pakkanen paukkui. Ja sitten sukulaisiin syömään ja anopin luo yöksi.

Nyt odotamme jälleen. Elämme toivossa, ettei erään sukulaisen sairastama vatsatauti ollut tarttunutkaan meihin ja lapset voisivat saapua. Toivossa on hyvä elää. Toivottavasti... Pojalla olisi lähtö jo takaisinpäin ja häntä harmittaa, jos häneltä menee ohi lasten kasvojen näkeminen näiden availlessa pakettejaan.

Että mitäkö saimme joululahjaksi? Saimme robotti-imurin, jonka jäljessä nyt yhdessä kuljemme, jolle asettelemme virtapiirejä, jolle huomauttelemme, mitkä kohdat jäi käymättä ja jota kehumme, kun se onnesta lurittaen osaa itsenäisesti hakeutua pesäänsä uudelleen latautumaan.

Sen kyydissä varmaankin matkaa moni mollamaija vielä joskus...

keskiviikko 23. joulukuuta 2009

ALLA LUMIVAIPAN PEHMOISEN


Alla lumivaipan pehmoisen
käy vipinäinen hoppu hiirosten.

On tulimmainen kiire
jouluherkkuin kypsien
taas kätköpaikat merkitä
ja
sitten joulun kynnyksellä
ne talteen käväistä.

Ei sillä väliä,
onko maku hapan taikka makea,
kunhan tunne lämmin, hellä
tykkäämisestä vain on sakea
ja
sitähän ei tarvinne
- ainakaan hiirosten, suurperheisten -
kovinkaan kaukaa hakea...


LUETUIMMAT