Pikkuinen puu tärisi ja huojui. Se koetti väistellä ylhäältä
putoavia raskaita pisaroita.
– Äiti, miksi sinä itket? se ihmetteli. – Minun pitää kaiken
aikaa väistellä kyyneleitäsi, koska niiden paino satuttaa.
– Kultaseni, en se minä ole, taivas se vain. Se suree
talvikuukausien mennyttä valkoista taikaa, hohtavia hankia, tähtikirkkaita
öitä, kuun kumotusta ja öisten varjojen puikkelehtimista lumisissa metsissä.
– Mikä se sellainen taika on? pikkuinen ihmetteli. – Olenko
minä koskaan kohdannut sitä?
– Olet, pienoiseni, viime talvena koit sinäkin sen. Olit
silloin vielä niin pieni, ettet pysty muistamaan sitä. Jouluna meilläkin oli
lunta lähes minun alimpiin oksiini saakka, mutta lintujen mukana kiertävän
huhun mukaan tuolla jossakin sitä on ollut niin paljon, että sinä olisit voinut
nukkua täysin sen vaipan suojissa.
– Mikä se joulu on?
Puuäiti ravisteli sateen kuljettamia taivaan kyyneleitä
oksiltaan. – Joulu on valon juhla, toivon ja hyvän tahdon yleinen olotila,
ihmeiden aika. Silloin vanhakin nuortuu kuin lapsi leikkimään, avaruus laulaa,
taivas sytyttää ikkunoilleen sädehtiviä valoja ja kuu piirtää kuvioitaan
hankien kimallematoille. Se on ihanaa aikaa. Puuäiti huokaisi haikeana.
– Mutta äiti, milloin se joulu sitten tulee?
– Kaikesta päätellen se tulee muutaman yön päästä.
Kaksijalkaiset ovat kierrelleet ympärillämme valitsemassa meistä parhaimpia, ja
ne, onnelliset, pääsevät ilon ja lämmön keskipisteiksi. Ne saavat oksilleen
kaikenlaisia koristeita, niiden latvoihin ripustetaan kimalteleva tähti, niiden
ympärillä tanssitaan ja lauletaan, ja niiden jalkojen juureen kerätään
paketteja, joita ihmiset jakelevat toisilleen. Oi, se olisi unelmien täyttymys!
Kuusiäiti kurotti oksaansa ja silitti hellästi pikkuistaan.
– Äiti, voisinkohan minäkin joskus päästä sellaiseen
paikkaan?
– Voit, kultaseni, kunhan kasvat ja pysyttelet suorana,
kasvatat tuuhean oksiston ja imet itseesi tarpeeksi ravintoa ja pysyt yhtä
suloisen vihreänä kuin nytkin.
Pikku kuusi suoristi hentoa varttaan ja imaisi juurillaan
kelpo siemauksen kosteasta maaperästä. Se sulki silmänsä ja haaveili tulevista
vuosista, jolloin se kasvaisi, tuuheutuisi ja saavuttaisi juhlakelpoisuuden.
Äkkiä se räväytti kaikki neulasensa haralleen. – Äiti, saadaankohan me sitä
lunta enää milloinkaan nähdä?
Äiti hymähti. – Kyllä saadaan, ei siihen enää kovinkaan
pitkää aikaa mene.
– Auttaako, jos toivoo oikein, oikein kovasti?
– Voithan tuota kokeilla, äiti hymyili oksiaan värisyttäen.
– Sulje mielesi kaikelta muulta ja kuvittele näkeväsi ilmassa valkopukuisten keijujen
tanssin.
Pikkuinen kuusi keskittyi ajattelemaan. Ja äkkiä se muisti.
Se muisti, miten jonkin aikaa sitten jotain ihmeellistä oli kerääntynyt sen
oksille ja miten kaikkialla sen ympärillä oli välkkynyt ja hohtanut, niin että
se oli tuntenut itsensä tosi puhtaaksi. Nyt se tiesi, mitä toivoisi. Ja ihan
kohta se näki mielensä silmillä iloisesti tanssahtelevia valkoisia lumikeijuja,
jotka hiljalleen laskeutuivat sen hartioille ja jäivät siihen. Ne kasvattivat
pikkupuun ympärille lämpöisen vaipan eikä vesa tuntenut enää sadepisaroita.
