PIENEN LINTUSEN IKÄVÄ

Kaiuttimessa rouskuttaa poni porkkanoita, hirnahtaa välillä hoitajansa sylissä. Pupu ei puhu, ei pukahda; se on juuri nukahtanut emäntänsä helliviin käsiin ja aikuiset saavat määräyksen puhua hiljaa, etteivät häiritsisi pienen unta.

Joulupukki on kuulemma päässyt käväisemään Kainuunkin maisemissa, pakkasesta huolimatta. Hänen kanssaan on juteltu, sylissään istuttu ja laulettu. Pakettien salaperäiset kätköt paljastettu. Mummin ja enon kanssa ei kauaa tuhlata aikaa kuulumisiin, sillä hommia on paljon ja ilta ehtii...

Vieraan kaupungin pihoilla lepattavat lumilyhdyt. Mummin sydämessä lepattaa pienen lintusen ikävä kotiin.

On joulu. Erilainen. Kuitenkin perinteinen, osittain, sillä jonnekin tuonne tummaviittaiseen yöhön syttyy juuri uusi tähti. Mummin sydämessä se sammui, sieltä se sinne lähti. Joulun Tähti.

21.12.2012 MUKA IHMEELLINEN YHDISTELMÄ

21.12.2012... Muka ihmeellinen yhdistelmä...

Yhtä ihmeellisiä yhdistelmiä ovat myös ne päivät, jolloin synnyin, aloitin kouluni, pääsin ylioppilaaksi, menin kihloihin, solmin avioliiton, valmistuin ammattiini, sain lapseni, lapsenlapseni, menetin isäni, veljeni, äitini, siskoni, jouduin mieron tielle, jonka jälkeisen ensimmäisen joulun odotus kaivaa, kalvaa ja rassaa... Kuolettaa... Ihan sama, miten se menee ja kuluu. Missävain...

Ja seuraava ihmeellinen ja ikimuistettava yhdistelmäpäivä lienee se, jolloin se tulevaisuuteni vihoviimeinen tuomio rapsahtaa tietoisuuteeni tai se lopullinen, odotettu sfääreihin siirtyminen.

Mikä muu muka merkitsisi mitään? Kun Elämä heilahtaa, se on Ihme. Ihmeellinen yhdistelmä kaikesta. Ei sitä voi ennustaa eikä kalentereista etukäteen lukea.

JOULU, MINUN JOULUNI

Joulu, minun jouluni... 

Kuusi kasvakoon vapaasti metsässään, 

tontut hiippoineen kurkkikoot nurkistaan, 

pukki turkissaan mellastakoon tunturissaan 

ynnä tip tapit kontatkoot lumisia polkujaan. 

Kunhan vain sydämeni, 

se laajennettu, 

antaisi minun rauhoittua, 

sallisi ymmärrykseni nauttia hiljaisuudesta, 

vähäeleisyydestä 

sekä rauhasta. 

Tietoisuudesta, 

että kaikki on tässä - 

vain ajatuksen päässä.

OLEN IHAN AIKUINEN?

Meinasin jo lopettaa koko tämän tyhjän jauhamisen, mutta on teitä ihania ihmisiä, jotka kyselette, olenko ottanut vain kutsutut lukijat. En toki; jos joku saa lukea, niin kaikki saavat, tuo bloggerin ilmaisu ontuu. Harmissani suljin vain väliaikaisesti.

Ja myönnän, että ihan hulluja välillä puhun. Vaikka olen ihan aikuinen. Kai?

HEIKOMPI AJELISI JO PILVIRATTAILLA

Minulla on häirikkö. Hän ei ole kirjautunut lukijaksi, mutta tarkkailee huolella kaikkia blogini liikkeitä, arvostelee ja pistelee, kun välillä laitan kirjoituksiani piiloon. Ja kun vähän aikaa pidin mainoksia... No, nekin poistin. Rakkaita runojani (itse synnytettyjä, siis kuin lapsia minulle) piilotin myös, kun niistäkin löytyi mollattavaa, pilkattavaa... jne, loputtomiin. Hävyttömistä kommenteista en kehtaa edes mainita.

Mutta pakkohan minun niitä tekstejä on väliin piilottaa, kun huomaan kirjoittaneeni kovin harhailevin ajatuksin ja hairahtuneeni niin kömmähdyksiin kuin ihan suoranaisiin töppäyksiinkin. Enhän kuitenkaan halua satuttaa ketään kirjoituksillani, tämähän on vain kynänteroittamispaikka, kuten olen kertonut, joten tahattomia ne kaikki lipsahdukset ovat. Ja ihmekös tuo, että harhailen, sillä olen ollut tänä syksynä sellaisessa myllytyksessä, että heikompi ajelisi jo pilvirattailla. Minulla oli onneksi tukijoukot kannattelemassa ja pitämässä päätä mustien vesien yläpuolella. Ja on yhä; ilman heitä en ilmeisestikään tässä nyt keikkuisi ja ryhtyisi vihdoinkin pitämään puoliani. 

Kuulehan, hyvä häirikkö! Puhun nyt sinulle. Julkisesti, koska yksityiset viestini eivät saavuta silmiäsi eivätkä tajuntaasi ja tämän kuitenkin tarkistat. Koetan sanoa tämän kohteliaasti, sillä toivon todellakin, että lopetat! Niin kommentoimisen kuin tekstieni lukemisenkin, kerran ne tuntuvat häiritsevän sinua. Pakkoko on tihrustaa sivujani, elleivät ne tottele mieleisiäsi sovinnaisia sääntöjä? Jokin tarkoitus meidän kaikkien elämällä on, mutta ei kai sinun elämäsi tarkoitus liene pahoittaa mieltäni jatkuvasti? Eikä minun joutua sietämään sellaista? 

Jos sinulla on paha olo, niin puhu lähimmillesi - kai sulla joku rakaskin löytyy - jospa heistä joku pystyy auttamaan. Ja hätätilanteessa, vaikka en kuulukaan heidän joukkoonsa, niin voin kyllä "kuunnella" (= lukea), mikäli haluat oikeasti keskustella! Mutta tämä häiriköinti ei tunnu oikealta tässä elämänvaiheessa; en pääse lopullisesti mustien vesien ääriltä, kun voimat hupenevat näiden herjojen ohittamiseen. 
(Ja jo pelkästään näiden jyrkkien sanojen tuottaminen imaisee tehokkaasti tämän päivän jaksamiset...)

Ymmärrän tämän kaiken niin, että haluat jostain syystä (?) saada minut lopettamaan kirjoittelun, mutta ainakaan kenenkään häiritsijän vuoksi en sitä tee; lopetan sitten kun en enää teroita kyniäni. Sillä kirjoittaminen on minulle samaa kuin hengittäminen. Käsitätkö? Anna edes se paljon mainostettu joulurauha! Kiitos. 

ENNEN IKUISIA NURMIKENTTIÄ

Olen miettinyt. Omaishoitajuutta.
Samalla sekä raskasta että rakasta asiaa.

Itse en haluaisi joutua toisten hoidettavaksi, tarkoitan tällä vuoteeseen käänneltäväksi. Kukapa tahtoisikaan? Jäädä ikään kuin kukaksi nurmikolle, kukkapenkkiin, toisten kasteltavaksi... Vaikka eihän kaikki hoidettavat suinkaan muuta tarvitse kuin asioittensa hoitajaa, hiukan väärin taas taisin asettaa sanani. :(

Silti niin moni meistä joutuu jompaan kumpaan asemaan, joko hoidettavan tai hoitajan. Joku hyvinkin varhain, toinen taas hamassa elämänillassa vasta. Sillä eihän rakasta läheistään voi jättää avuttomaksi, niinhän se on. Ja se tuttu ja turvallinen siinä lähellä on varmasti paras ratkaisu.

Ennen vanhempieni siirtymistä ikuisille nurmikentille minä, nuorena, ihanteet korkealla, haaveilin ottavani ajan koittaessa heidät ja appivanhempani hoitooni, hankkivani niin suuren asunnon, että kaikki siihen mahtuisimme. Oikeastaan uneksin talosta, jossa jokaisella sukumme perheellä olisi oma asuntonsa, mutta yhteiset oleskelutilat. Kaikki hoitaisivat kaikkia.

Elämä päätti kuitenkin toisin, minua kuulematta; se teki minut voimattomaksi, muutamiksi vuosiksi jopa kykenemättömäksi huolehtimaan edes itsestäni ja niin se tie meni.

Nyt taas kun ajattelen edesmenneitä vanhempiani, antaisin mitä tahansa voidakseni nähdä heidät jälleen, muutenkin kuin salatuin silmin. Voidakseni silittää silkinohutta poskea ja harmaantuneita haivenia, tarjota auttavaa kättä sekä ujuttaa tiukasti suljettujen huulten välistä edes sen tilkkasen verran ravintoa. Olla omaishoitaja...

No, minä nyt olen vain minä... Haaveilija, unelmoija.

Tosin kamaliakin välistä sanon ja kirjoittelen.

Nimittäin ensinhän kirjoitin aika railakkain sanoin tästäkin asiasta, mutta sitten tokenin. Ei siten saa puhua niin monille kipeästä ja ajankohtaisesta asiasta, satuttaa jo ennestäänkin haavoitettuja. Anteeksi.

Kun tämä elämä moukaroi piikitetyin astaloin, tekee mieli välillä purskauttaa tuskan tunteita vähemmäksi rei´itettyjen sielunriekaleiden läpi avaruuksiin. Mutta sitten muistan, että minähän valitsin tieni jo ennen syntymääni, joten tässä vain koko ajan niitän sitä, mitä olen kylvänyt. Siispä minua ei tarvitse eikä kannata kenenkään hoitaa. En ole ansainnut sitä.

Enkä siksi siis tahdokaan sitä.

Omaishoitajuushan on oikeasti rakkaudenteko. 

EIHÄN NOIN SOVI SANOA...

Ihanaa, tunteikasta miehen ajatusten vuodattamista!

Tuollainen miehen tulee ollakin; tunteva, huomioonottava, hellivä, kupruileva, välittävä.

Uskon sinnikkäästi, että jossakin, taivaitten takana, minuakin odottaa vielä joku. Joku, joka ottaa syliin, suukottaa pahat pois, hukuttaa hellyyteen... Joku, joka jossain kenties vartoaa, itsekään sitä vielä tiedostamatta, kärsivällisesti, muut unohtaen? Sillä minun rakkaani näkee väentungoksessa vain minut, ei ketään muuta. Sellaiselle omistautuisin, sellaisen paitoja pesisin, sellaiselle olisin joka päivä ja yö se, joka pitääkin olla.

Tästä tulikin runo. Melkein. Sillä eihän noin sovi sanoa. Oikeasti. Suomessa. Ainakaan yli kuuskymppisen...

MUMMI VIKISEE?

Mummin uuden asunnon ikkunan alla on mäki. Ihana, kutsuva, luminen. Vaatteet valkoisina, posket punaisina, kiistelyn tuimat kyyneleet poskilla palataan sisälle, jossa mummi puhaltaa kivun kuprut pois, suukottaa... ja nauru palaa pienille kasvoille.

Saunan löylyt pehmentävät, tuovat väsymyksen kuplivat hetket ja iltasadun jälkeen uni valtaa maailman.

Aamulla mummi kuulee äidille tarkoitetun huokauksen: - En saanut nukkua kun mummi kuorsasi.

Mummi pyörähtää renkaisin silmin keittiöön...

- No ainakin sinä vikisit, kuuluu tuomio ja mummi vaikenee.  

Hänhän oli vikissyt?

MITÄPÄ SE HYVEJÄÄ

Päiväkirjamerkintä viime kesältä:

"Ihana siskoserkkutapaaminen mökkimaisemissa. Halattiin, itkettiin ja naurettiin. Muisteltiin menneitä, ikävöitiin verhon taakse poistuneita. Anivarhain seuraavana aamuna kiiruhdin takaisin kotiin, Peppinjan luo.

- Mummi, sä oot niin ihanannäköinen, kun sä oot niin pullea, ihasteli Pinja eilen. Olin juuri vetäissyt päälleni hellemekon, jonka summanmutikassa olin siepannut kaupasta kärryihin. Uskottavahan se on kun lapsi niin sanoo. Olen ihanannäköinen... Ainakin lapsen silmissä.

Myös molemmille tytöille oli ostettu kesämekot, itse valitut, peilin edessä sovitetut ynnä niihin sopivat kengät. Kelpaa niissä koulut ja esikoulut aloittaa.

Runoviikko jäi tällä kertaa pienemmälle huomiolle pikkuvieraiden vuoksi, vain kerran karkasin runokaraokea kuuntelemaan. Mieli paloi omia runoja lausumaan, mutta kaenuulaenen mitäpäsehyvejää voitti. Jälleen kerran. Ei minusta ole omaa itseäni esille tuomaan."

Muistoissani / sydämessäni elän yhä entisessä kodissani, siksi tämä päiväkirjan selailu. Joulu tulee olemaan vaikea...

MITEN OLISINKAAN!

Selailin vanhoja runojani. Tämä kosketti, riipaisi vieläkin. Kamalasti. 

Ensimmäiselle, hartaasti odotetulle lapselleni tähtiin kirjoittamani. 

Sinä näytit plussaa 
ja Sinä lupasit tulla... 

Sinä olit jo silloin lapseni, 
minun kalleimpani,
rakkaimpani...

Sitten peruit...

Ja kyyneleeni putosivat.
Ne etsivät tietä.
Eivät ne löytäneet,
eivät ne osanneet...

Miksi, lapseni, miksi?

Miten olisinkaan rakastanut sinua!
Miten olisinkaan raivannut esteet tieltäsi!

Miten olisinkaan!

SYDÄMENI ITKU ON LOHDUTON JA LOPUTON

Niin kuin aurinko lämmittää maan

ja herättää sen uuteen versoon.

Niin kuin raikas kesätuulonen,

joka puhaltaa halki metsien, peltojen ja soiden.

Sellainen Kainuu on minulle ollut.

Rakas, kaunis, luotettava ja välittävä.

Omistaan huolta kantava.

Puhdas.

Sen asujainten valloittava ystävällisyys,

välittömyys ja rehellisyys

on kantanut minua

sinivalkoisin siivin läpi vuosien.

Lämmittänyt, rohkaissut, innoittanut.

Miksi siis tämä loputon mielipaha ei kaikkoa?

Miksi pettymys kalvaa

ja kovertaa reikiä sydämeeni?

Salliakseen tuulten huuhdella

ja puhdistaa sen sopukat tyhjiksi rakkaudesta?

Muuttaakseen ihanan tunteen kalseudeksi,

säälimättömyydeksi, vahingoniloksi?

Samanlaiseksi kuin hekin silloin olivat?

Välinpitämättömiä.

Lähimmäisestään piittaamattomia.

Kauan sinua Kainuu rakastin.

Kauan jaksoin puolustella sinua

pahansuopia panetteluja vastaan,

jotka kuiskivat

kateudestasi, kaunaisuudestasi,

luoksepääsemättömyydestäsi.

Enää en puolustele.

Enää en väittele.

Enää en ymmärrä.

Roihahtiko paloni viimeisen kerran?

Sammuiko tuli pesästä?

Jos kävi niin…

Silloin minun Kainuuni välinpitämättömyys sammutti sen.

Silloin sydämeni itku on lohduton ja loputon.

SYDÄN HULVEHTII

Mummi lukee nyt iltasadun, äidin on saatava tämä työ valmiiksi. Pinjuska rientää hakemaan kirjaa. Patun ja Tatun outo unikirja.
- Lue mummi tämä hassusti.

Peppi hokee: - Äiti lukee, äiti lukee, äiti...
Jää äidin vuoteelle nyökkimään, mutta Pinja ja mummi kepsahtavat Pinjan huoneen lattialle ja aloittavat. Patu ja Tatu muuntuvat Pötyksi ja Töpyksi yms. ja kikatus kihertelee.

Äkkiä huomataan, miten Peppi nyyhkii äidin vuoteella. Mummi kiiruhtaa vierelle.
- Mummi lukee nyt sinulle. Sopiiko?
Lapsi nyökkää ja Sata dalmatialaista rynnistää verkko- ja tärykalvoille. Pinja hiipii vaivihkaa lisäkuulolle. Tarina on pitkä, joten loput kuitataan katselemalla kuvat, ja koska lapset ovat nähneet vastaavan elokuvan, he selostavat tietämättömälle mummille tapahtumien kulun.

Aamulla mummi herää hikisenä. Pinja on ryöminyt liki, niin että paidat kostuvat. Kun äiti huikkaa ovelta hiljaisen nousukehotuksen, mummi piirtää Pinskun nenään nuppulan, kirjoittaa selkään nimen.
- Arvaatko, mitä kirjoitin? - ja kutittaa kainaloista.
Hykerrys ja rutistus. Peppi saa omat halauksensa ja päivä käynnistyy.
Sydän hulvehtii.

KUNNOSSA KAIKEN IKÄÄ

Uuden paikkakunnan kuntosali. Liityin eilen ja olihan minun ihan pakko tänään käydä vilkaisemassa. Outoja välineitä, mutta kaikkialla ihania ihmisiä, jotka näkevät vaivaa opastaa. Trainerin opastusta en saa, koska on lauantai, mutta päätän, että kohtaan hankalat puolet nyt ja kysyn, jahka trainer osuu paikalle.

Olen onnen tyttö; enkeli kulkee kanssani ja saa ihmiset hymyilemään, olemaan ystävällisiä, uhraamaan aikaansa. Kun epäröiden kyselen jotain "masuvälinettä", riski nelikymppinen (ehkä) mies esittelee mulle koko pienen salin välineet, näyttää henkilökohtaisesti, miten kussakin käyttäydytään. Lopuksi sanoo, että tästä talosta tulee suurimmalle osalle toinen koti, että ikähaarukka vaihtelee kahdestakympistä seitsemäänkymmeneen viiteen, joten kunnossa kaiken ikää; sen (seitenkymppisen) ikäisen ei tarvitse enää näyttää muille, riittää kun tekee sen minkä tuntee kykenevänsä!

Ja son mot. Olen melkein se seitenvitonen, hiiiuuukan ennakoituna tosin... Mutta KIITOS sinulle, "nuori mies"...

MOI!

Pikku eskarilainen tipsuttaa pikkareissaan nukkuhuoneesta vaatenyytti kainalossaan - eno ja mummi ovat tulleet hakemaan. Muut lapset jäävät vielä päikkäreilleen. Vilkutus kaukaa ja saatuaan häthätää paidan vetäistyksi hän kipittää suoraan syliin. "Mummi!" kuuluu vaimennettu huudahdus. Seuraavan halauksen saa eno.

Koululainen löytyy iltapäiväkerhosta, paras ystävä liimautuu häneen, seuraa mukana, kiipeää aidalle, jossa halailee saatettavaansa... Mummi enon ja Pinjuskan kanssa jatkaa matkaa järkkymättömästi.

Kotona Pinja sukeltaa pelimaailmaan, Peppi avaa telkkarin, viihdyttää vieraita. Mummi ja eno seuraavat hänen kavereinaan jännittäviä lastenohjelmia, nuokahtelevat kaupungin hulinan ja elämän yllättävien vaatimusten uuvuttamina...

Lähtiessä Pinja tulee syleilemään, Peppi käy julistamassa lyhyesti MOI (koululaista ei kuulemma saa pussata!) ja häipyy. Mummi työntyy kuitenkin rutistamaan, pisaroiden. On edessä vaikea tie...

KAINUU?

Kainuu? Kainuulainen? 

Mikä? Kuka? Missä? Milloin?

Minä en enää ole. 

Mikään? Kukaan? Missään? Milloinkaan? 

Tai... olen kai, jotenkin, jotakin, jossakin... 

Ainakin kainuulainen lienen loppuun saakka, sitä ei minulta kukaan pysty riistämään, ei kukaan pois sydämestäni pyyhkimään. 

Mutta Elämä... Niin, se nakkasi minut pois rakkaasta Kainuustani, minun Kainuustani. Lähellä kuitenkin nyt lapset, lapsenlapset, sisko ja sydämeni sisko. Se riittää?

Sydän vain on yksin ja äänetön, sillä sen syke jäi Kainuuseen, samoin piskuinen mökkini. 

Mutta enkelit kantavat...

KADOTUKSEN OVETON HÄKKI

Vuosikymmenten tili -

tyhjä sydän,

suljettu mieli,

pettymyksen tukala taakka

hartioilla,

ahdistus surullisten kiharoiden alla.

Kadotuksen oveton häkki.

© Sylvi Huttu

UNTA?

Säkkituoli kahahtaa. Kaksi kikattelevaa valkopäätä painautuu sen uumeniin. Tönäisy, toinen, ja mummi istahtaa keskeen. Pienet päät hakeutuvat mummin olkapäille. Katseet terävöityvät, mummin silmät sumentaa jokin harso.

Pokemon.

Mummi kavahtaa hereille. Unta? Saavuttamatonta?

HYLKIÖ, RAUNIO, ZOMBI

"Aamulla Una käy apteekissa, pakkaa vähän vaatetta kassiin, ajaa asemalle autollaan ja soittaa Hurmalle, kysyy, hakeeko tämä sen pois, jos se jää aseman parkkiin. Junaa odottaessaan hän katselee parkkipaikalle pakahtunein mielin ja jähmettynein kasvoin. Hän näkee miehensä ajavan hitaasti ohi,

tarkistaen, missä auto on.

Unan sydän sykkii hitaasti kantapäissä, aivot eivät ajattele, silmät eivät näe, hän on vain -

hylkiö, raunio, pelkkä zombi.

Sisar on asemalla vastassa. Hänen ilmeensä on äärettömän huolestunut ja he ajavat hänen kotiinsa hiljaisuuden vallitessa. Perillä hän tarkistaa Unan päälaen.

- Siellä on avohaavoja. Sinun on mentävä lääkäriin! Ties mitä tulehduksia noihin tulee ja aivotärähdyskin lienee sellaisen tällin jälkeen.

Mutta eihän Una minnekään vieraassa paikassa osaa! Ja jos menisikin, niin lääkäri ilmoittaisi poliisille

ja huitaisijan eläke ja koko tulevaisuus olisi vaarassa.

Sisar pudistaa päätään ja rupeaa desinfioimaan haavoja.

Kun Una kertoo tästä ratkaisustaan Hurmalle puhelimessa, se kiittelee siitä - on kiitollinen pelastumisestaan, vähät välittää vaimonsa voinnista! Mutta milloinpa tuo olisi välittänytkään?

Myöhemmin Una tarvitsee kampaajaa. Tämä kauhistelee jälkiä päälaessa eikä suostu laittamaan siihen mitään aineita.

Kun Hurman sisar myöhemmin soittaa Unan siskolle, hän väittää Unan itse aiheuttaneen haavat päälaelleen!

Mikä julmuus noissa sisaruksissa on piillytkään!"

(Una)

SAAT LÄHTEÄ TÄSTÄ TALOSTA

"Kotona Una purkaa kasseja makuuhuoneessa Hurman istuessa olohuoneen sohvalla.

- Saat lähteä tästä talosta. Jos sinä et lähde, niin minä lähden. Pelkään, mitä sulle teen vielä, jos jäät.

Selvä, tietysti Una lähtee, onhan hän eläkkeellä ja Hurma vielä muutaman kuukauden töissä.

Kun kerran käsketään, niin miksi jäädä? Ei Una uskaltaisikaan.

- Saanko olla huomiseen, niin että voin hakea apteekista lääkkeet? hän kysyy ja saa armollisesti luvan.

- Älä vain lähde omalla autolla tuossa mielentilassa, Hurma lisää.

Oho, se on kuitenkin vielä huolissaan mielentilastani! välähtää Unan mielessä, muttei sano mitään,

eikä hän toki autolla lähtisikään, sillä nyt on päästävä mahdollisimman kauas.

Mieleenkään ei tule mennä lääkäriin, sillä jos hän menisi ja tämä näkisi haavat päälaella sekä lähes koko selän peittävän mustelman, hänen velvollisuutensa olisi kai ilmoittaa poliisille ja silloin Hurman eläkkeelle pääsy virassa ollen tyssäisi siihen.

Ei Una mitenkään voisi tehdä niin lopullisesti pahoin rakkaalle ihmiselle, olkoonpa tämä nyt sitten vaikka

kuinka hänen pahoinpitelijänsä."

(Una)

MAHTAVA LÄHTÖ

"Aamulla kokoillaan tavaroita vaisuina. Una saa puhelimensakin takaisin.

Hurman sisko ajaa toista autoa ja avokki toista. Una istuu takapenkillä. Avokki huomauttaa hänelle, että kyllä hän on kuullut, miten tämä puhuu miehelleen välillä. Totta kai hän on kuullut, kun Unan sietokyky ylittyy ja hän haluaa purkaa vankilan seiniä ohuemmiksi, joskus.

"Voi jospa tietäisit kaikki ne pahoinpitelyt, joita tämä halon heiluttaja on tehnyt - lattialle sängystä potkimiset, mökin portaita sateeseen potkimisen ja niin monet muutkin jutut", hän parahtaa mielessään, mutta piilottaa sanat, kertoo sen sijaan pärjäävänsä aivan hyvin ilman avokin psykologisointiakin. Se on tietenkin väärin kommentoitu, ja kaikki siis todellakin on Unan syytä?

Hurman sisko keittää maitopottua ja Una koettaa lusikoida sitä jonkin verran. Kurkussa on kuitenkin este eikä mikään nielaudu. Kotiin lähtiessä sisko halaa ja kertoo, että heille saa tulla, jos tästä nyt avioero tulee. Ilmeisesti se tulee, onhan Hurma sen jo heille kertonut. Avokki ei sano mitään, katsoo vaan huoneen perältä loukkaantuneen näköisenä. Voi miten mahtava lähtö onkaan!

Pihalla Hurma sanoo, ettei ota Unaa kyytiin. Silloin tämä saa vihdoinkin ryhtiä, hieman.

- Otat, koska et antanut minun tulla omalla autollani, hän toteaa ja istahtaa takapenkille."

(Una)

IHAN ASIASTAKO?

"Ambulanssia ei siis tilata eikä poliisia. Mitä ne lapsetkin sanoisivat, jos Una tekisi kuten pitäisi, saattaisi pahantekijän vastuuseen? Veisi heiltä isän pois, sallisi häpeän lankeavan heidänkin ylleen…

Ei, mahdotonta!

Hän siirtyy sisälle, istuu huumaantuneena nojatuolissa ja antaa ajan ryöpytä ylitseen; ei pysty vielä sulattamaan raakaa todellisuutta. Toiset eivät puhu asiasta, Hurman siskohan oli sisällä, joten vain avokki näki kaiken eikä hänkään mainitse sitä. Vaikuttaa siltä kuin kaikki olisi Unan syytä!

Ihan asiastako hän sai siis halosta päähänsä?

Ne sulkeutuvat vinttihuoneeseen kolmisin. Una istuu yksin alhaalla ja päättää sitten, että hänelläkin on oikeuksia. Vähäisiä, mutta joitakin sentään. Niinpä hän nousee portaat ja avaa vinttihuoneen oven.

Keskustelu lakkaa ja Hurma on ihan sennäköinen, että on kertonut juuri siskolleen ja tämän avokille,

miten se on jättämässä Unan, koska sitä odottaa ihanampi syli, kiehtova työkaveri, jonka luota oli jo monet kerrat palannut Unan viereen, teeskennellen, tähän katsomatta, kuvitellen, ettei Una tietäisi…

No, Una sieppaa viinilöntin ja palaa alas. Puhukoot ja suunnitelkoot nyt, entiseen ei ole paluuta. Kaikki on romahtanut, sillä onko rakkautta se, että toisen pahoinpitelee noin julmasti?

Hän ei saa kuitenkaan kurkustaan mitään alas ja menee nukkumaan.

Hurmahenki kömpii viereen myöhemmin.

Avokki lojuu olohuoneen sängyllä puoleen yöhön, pitää vahtia."

(Una)

MAHDOTON OIVALLUS

"Avokki puuhastelee kuistilla ja ynähtää jotakin.

Kun ovi avautuu, Una ei suinkaan saa puhelintaan takaisin - se on takavarikoitu, sen sijaan hän saa mielettömän raivon vallassa riehuvan Hurman kimppuunsa, mutta hyökkäykset kilpistyvät juuri niiden ainaistulijoiden, kolhoosiväen, ansiosta. He muodostavat muurin heidän väliinsä.

Una ei ymmärrä, mikä tässä nyt olisi sellaista, mi ei sovi joukkoon.

Mikä oikeasti on väärin? Mitä niin hirvittävää hän on tehnyt, että siitä pitää rangaista näin hurjalla tavalla?

Tyhjennetty anispullo sinkoutuu Unan päähän - onneksi se on muovia – solvaukset ja tuhon enteet lentelevät, täyttävät koko asuinhuoneen ja kietoutuvat hänen ympärilleen. Hän ei pysty puhumaan; miehen raivo mykistää, halvaannuttaa kielen ja mielen ja hän on pehmeää, sulaa laavaa istahtaessaan vapisevin jäsenin läheiseen nojatuoliin.

Nyt tarvitaan vahvistusta! Hän ottaa mukinsa ja siirtyy portaille. Siellä on viinilöntti, ja hän kumartuu tiruuttamaan siitä loroa...

Äkkiä hän makaa maassa selällään, huumaantuneena, avokin ääni korvissaan: - Hurma, ei noin tehdä!

Hän avaa silmänsä. - Tilataanko ambulanssi? avokki kysyy.

Una nousee varovasti istumaan, katsoo huitaisijaa ja näkee sen vasemmassa kädessä pyöreän halon ja oikeassa viinilöntin.

Mahdoton oivallus ryöhältää hänen mieleensä. Ei voi olla totta – hänen miehensä, rakastettunsa, oli lyönyt häntä halolla päähän!

Una pudistaa päätään. Mielessä risteilevät käsityskyvyn ylittävät ajatukset...

Ei, huitaisijan tulevaisuus vaarantuu.

Jospa tästäkin jotenkin selvitään?"

(Una)

KELLE SINÄ SOITAT?

"Kesäpaikan sauna tupruaa. Aurinko säteilee taivaan sinessä ja lämmin tuulonen pyyhkäisee aika ajoin lempeästi kiikussa keinahtelevien ylitse. Una istuu Hurman käsi hartioillaan, nojaa siihen. On rauhaisaa niin, ja tyyntä.

Voimistuva hurina havahduttaa heidät unelmistaan ja kohta tuttu auto hurahtaa pihaan.

- Eikö nuokaan perkeleet pysy yhtään yötä poissa? kuuluu viereltä.

Ei auta, on noustava ja seurusteltava.

Seuraava päiväkin on aurinkoinen, tuuleton. Una katselee ulos ja miettii työstämäänsä runokirjaa, jonka julkaisemisesta pitäisi saada puhua jonkun kanssa, kun näitä läsnä olevia ei kiinnosta. Niinpä hän sieppaa sangon ja suuntaa lammelle.

Aikomustakaan ei ole marjastaa, sillä hän haluaa vain metsän rauhaan, kuuntelemaan puiden huminaa ja lintujen laulua. Hän läpsähtää kannolle istumaan, sillä jalkaan koskee. Äkkiä hän hoksaa haluavansa kuulla runojen miespuoliselta arvostelijalta, mitä mieltä tämä on niistä. Niinpä hän soittaa, nauraa ja höpöttää, tapansa mukaan.

Äkkiä takaa kuuluu karjaisu. - Kelle sinä soitat?

Una hätääntyy, muistossa heiluu päästä kantaminen ja huoneen poikki nakkaaminen.

- Siskolle, on pakko väittää, sillä vieraille miehille ei puhuta!

Kohta hän lentää selälleen paksun juuren päälle, puhelin ryöstetään kädestä, samoin pikku eväsminttupullo, ja ryöstäjä pinkaisee karkuun.

Una kohottautuu, tunnustelee... Onneksi luita ei kai rikkoontunut - säntää sitten perään, sillä puhelinsalaisuuden tulisi olla pyhä, vaikkei sillä koskaan ennenkään ole ollut Hurmalle merkitystä.

Ryöstäjä on kuitenkin saanut etumatkaa ja sulkeutunut lukkojen taakse. "

(Una)

PEGASOS PUTOSI

Taivas repesi, 

Pegasos putosi - 

siivet katkesi. 

Ken korjaisi siivet Pegasoksen? 

Ken auttaisi liitoon uuteen sen? 

Ken parsisi taivaankannen? 

ISOHOO

Tänään muuten tsekkasin uuden liikuntakeskuksen, ISOHOOn. 

Siinä aiemmassa, LadyLinessä oli kyllä mukavaa, iloista ja hyrsyävää juuri sen samanikäisen porukan takia, joka siellä yhtä aikaa kokoontui, mutta tämä uusi on ihan pikkuisen lähempänä kotia. 

"Tärinäkonetta" IsoHoossa ei ole, vielä ainakaan ja sitä jäänen kaipaamaan LadyLinestä eniten. 

Se kun antoi laiskana päivänä liikettä ihan nuin vain nupikseen, riitti kun jaksoi seistä ja pidellä "kaiteista" kiinni.

No, tänään ei ollut laiska päivä, sillä juoksumaton ja kuntosalin kautta hakeuduin jumppasaliin, jossa Marjut, toinen liikuntakeskuksen yrittäjäpariskunnasta (suomussalmelaisia muuten molemmat) veti puolen tunnin voimaharjoitteluohjelman ja se viimeisteli sopivan liikuntapläjäykseni tälle päivälle. Huomenna testaan Warm Yogan ja perjantaina Humppajumpan.

KAENUULAESTA RUUVVINKEKSIJÄPORUKKOA?

Ihmeellisen epätodellinen tunne valtasi aamulla mielen. Olinkohan vahingossa jotenkin kvantannut talven yli, koska vaikutti siltä kuin olisin parhaillaan lukemassa mahtavaa aprillipilaa paikallisesta lehdestä.

Kainuuko muka köyhä, minun pieni rakas Kainuuni? Mitästä tyhjää! Ei se mikkää köyhä eikä kippeä ou, ei Kajjaani ainakaan, turhaan ne jotkut vanhusten ja lastenkin puolesta taistelevat tuppuroivat, näköjään, sillä jos kerran toiselta puolen moalimoa kannattaa tilata hyvänhintainen taideteos muutenkin ison tappelun takana olleeseen kylpylämonumenttiin, niin kyllä maar ne vanhuksetkin sun muut puutteenalaiset tarpeensa saavat runsain mitoin tyydytettyä. Vammitä? Muutenhan tässeioo mittää järkeä.

Eikö Kainuun kannatakaan tukea paikallisia ideoijia, ei sijoittaa kainuulaiseen taiteeseen, ei luottaa siihen, että maasta se pienikin ponnistaa? Voi itku!

Huippua tässä on vielä sekin, ettei niitä toisia ehdotuksia kukaan päässyt näkemäänkään, eivät niin kaupunkilaiset kuin eivät myöskään toiset ehdotuksensa jättäneet. No, nyt niitä kaikkia voi kuitenkin käydä vilkaisemassa kaupungintalon alakerran arkistossa.

Mut Kainuhun kansa, ah arpasi lyö, sillä kohtahan meillä on mahdollisuus pylläyttää nykyiset raadit ja heidän joukoissaan piilottelevat ruudinkeksijäneropatit ihan vaikka mihin pellepajaan takaisin, tai vaikkapa juuri sinne, missä se ruuti alun perin keksittiinkin.

En minä ilkeä tahdo olla, mutta niin usein olen surrut tämän Kainuuni retuuttamista toisesta älynväläyksestä toiseen, etten millään pysty pitämään sisälläni tätä epätoivon tunnetta, mielessäni pyöriviä loppumattomia kysymyksiä. Sillä vaikka muka parannuksia kuulemma tapahtuu koko ajan ja kaikkialla, niin miksi sitten pienet, vähäväkiset ihmiset kärsivät?

PÄRSÄMÖN SÄRKILLÄ

Särkkä järven ja lammen välissä

Neljältä jo valveilla. Voi hitsi, miten jaksan kävellä? Edessä odottaa noin kymmenen kilometrin erämaavaellus, joka suuntautuu vähän viimesyksyisestä Martinselkosen reissusta etelämpänä sijaitseville Pärsämön särkille. Kaikki muut patikoijat ovat nuorempia; minä vanha, vanhempi, vanhin? Pakko saada vielä ripaus unta, silti aamu tuntuu vetäisevän melkein heti kesäpaikan keittiöön (mitä uutta tässä valvomisessa muka?), eväät kasaan, kaakaot ja kahvit termospulloon. 

Aurinko suloilee. Särkkäsora väistyy sivummalle, onneksi löytyy polku, ettei heti takapuolen tuntumaa tarvitse rinteeseen ottaa. Aika hiljaista, minne linnut ovat kadonneet? Oi, tuolla oikeanpuoleisen järvimutkan aalloilla joutsenpari kyhnää kylki kyljessä. Elämänikuiset kumppanit. Jossakin mielen kaukaisimmassa loukossa särähtää haikeuden tumma sävel... Särkän vasemmanpuoleinen lampi on hiljaa, huokuu syksyn lepoa, virittäytyy ottamaan vastaan talven riisinheittoa.

Miesten äänet. Ne tavoittavat meidät, auto on siis viety päätepaikalle. Ja syysruska levittäytyy. Maassa, puissa. Vihreä koivu, vieressä punertava, keltainen, ihan punainen. Jestas.

Suo on ihana moninaisuudessaan; punaista, keltaista, ruskeaa. 

Karpaloita, hirven jälkiä, 

karhun raaputuksia, rikkoontuneita pitkospuita. 

Kotkanpesä, suojeltu

Kotkanpesä huimassa ylhäisyydessään saa kielenkantamme vaimenemaan, tosin eihän me luonnon keskellä paljonkaan jutella, puoliääneen huomautamme jostakin, pääasiahan on tuo ihmeiden luonto, jota olemme tulleet tarkastelemaan.

Särkänmaja

Matkan ainoan autiotuvan pihalla hyökkää vastaamme suurikokoinen metsästyskoira. Räksyttää, kiertää ympärillämme. Ei puraise kuitenkaan. Tuvassa majaileva asukas rientää hätiin, raahaa koiran sisälle. Sytytämme nuotion, kiehautamme kunnon nokipannukahvit, nuotiokahvit, savukahvit. Rakkaalla lapsella on monta nimeä.

Tuvan kaivo

Makkaroiden vuoro, kahvit on jo juotu

Kahvitauon jälkeen jatkamme, autoille on enää vain ripaus. Koira hyökkää jäljillemme, eivät ne jaksaneetkaan pitää sitä kytkettynä. Entä jos se katoaisi naapurimaan tummiin tiheikköihin? Polkuhan noudattelee vyöhykkeen rajaviivaa. Jos oikealle puolelle haksahtaisi, olisiko se loukkaus? Olisi kai. Kieli keskelle suuta siis.

No, levoton seuralaisemme räksyttää aikansa, kiertää eteemme, ei napsaise kuitenkaan ketään ja palaa sitten. Me pääsemme autoillemme, ajamme pois, laitamme tiskit ja muut tilpehöörit viikonloppujälkeiseen unohdukseen ja palaamme reissulla mukana olleiden sukulaisten namipäivällisen kautta kotiin. Unta ei odotella. Kiitos, ystävät!

Tutustuin hirvikärpäseenkin :)

EI MEITÄ IHMINEN NYT EROTTAA VOIS...

Ei meitä ihminen nyt erottaa vois, tämä päivä... Oi, miten romanttista... Rakasta, ihanaa.

Olipa romanttista tai ei, niin tunteet ne ovat jotka jylläävät. Jos et ole naapurin tuttu, lähikapakan versio tai läheisyyden kalteuttama, niin mitä ajattelet rakkaudesta?

Oletko sitä mieltä, että rakkaus tulee, kun sitä houkutellaan vai onko se pelkkää seksiä vaan? Vai oletko yhden naisen/miehen vain? Onko rakkaus läheisyyttä, toisen huomioimista, tunnustelemista, sisälle päästämistä? Meneekö raaka seksi siitä yli? Tallaako se jalkoihin pehmeän sylin, korvaan kuiskatun tunnustuksen, hipeilyn, silittelyn, joka parantaa? Antaa ja sallii, vaikka toinen ei jaksa?

Mutta MIKÄ on rakkautta? Onko se liian lähelle tulemista? Sisälle päästämistä? Antautumista? Lepäämistä? Olemista?

Oothan tässä vielä huomenna...

Erilainen postaus välillä. Osaa se vanhakin. Ihmetellä.

HM... NE ENTISET HYVÄT AJAT?

Syyskuun ensimmäinen, ennen muinoin koulunaloituspäivä. 

Oi, miten kauan siitä onkaan! Huoh.

Sain käydä muuten kuunteluoppilaanakin sitä edeltävänä vuotena muutaman päivän ajan. Sain viitata, vastata ja lukeakin tunnilla opettajan lainaamasta aapisesta. Minähän osasin, olinhan oppinut lukemaan jo ikuisuuksia sitten. (Kainuun Sanomista opettelin ihan ite. Se oli ensimmäinen aapiseni.) Aah, miten mahtava tunne se olikaan! Olin ISO!

Kouluhan alkoi niinä entisinä hyvinä aikoina syyskuun ensimmäisenä, lauantaisinkin oli oppitunteja, asuttiin asuntolassa heti ekapäivästä lähtien (mikä ikävä kotiin!!!). Yks lomapäivä oli kuukaudessa, kuukausiloma nimeltään siis ja yleensä se oli maanantai. Myös jonkinlaista pehmyttä laskua kai jossain määrin lie ollut sekin, että ekaluokalla olivat maanantait vapaat. Sitä vain en muista, olivatko ne koko lukuvuoden vai vain syyslukukauden...

Nykyisen syysloman paikalla oli potunnostoloma ja joululomaa kesti kokonaista kolme viikkoa, mikä pisti äidin joskus haikailemaan loman loppumista, sillä kolme kolmen vuoden sisään syntynyttä epeliä taisi olla aikamoinen keitos pirtin ja yhden kamarin mökissä. 

Eikä älytty ees nikotella; niin vain oli. 

USVANOITA

Sataa, sataa… 

Yö heittää huntuaan. 

Mietteisiin, syviin, vaipunut 

mies harhaa, 

uupunut. 

Häilyen takaa auteren 

käy usvanoidan tie. 

Se kietoo viittaan hämyiseen, 

luo pilvilinnain vie. 

Pois unohtuu, 

pois katoaa 

maailma kavala. 

On usvanoidan linnassa 

tuntoja rikkaita. 

Sarastus noidan karkottaa, 

jää jälkeen viitan usva. 

Lumous häipyy, hajoaa, 

räjähtää rinnan tuska. 

Käy riemuin linnut laulamaan, 

heläjää metsän urut. 

Ei suostu korva kuulemaan, 

ei laannu sielun surut. 

Hiljalleen hiipii unohdus, 

ei itke enää kaipaus. 

Varoen kuiskii ikuisuus, 

helähtää hiljaisuus. 

(Kirjoitin tämän noin 12-vuotiaana. :) 

Löytyy mm. kirjastani Tyhjä Kirja, sivulta 100-101)

TÄÄ PÄIVÄ MEIDÄT YHDISTÄÄ...

Hääpäivä. Neljäskymmenes toinen... Monta, monta vuotta, joista suuri osa on hukkunut tapahtumien vyöryyn. Mutta elämä on tarkoitettu elettäväksi eikä niiltä koukeroilta eikä mutkilta kukaan säästy. Kasvamiseenhan se kaikki kuuluu...

Pääosin kuitenkin hyviä vuosia on lipunut ja myrskynnyt elämänvirrassamme. Kiitos!

IKUISUUKSISTA IKUISUUKSIIN

Jos sataisi tulta ja tulikipunoita, 

jos taivas syöksisi kiviään, 

en antaisi lieskojen viedä sinua. 

En sinua, 

en yksin ainakaan. 

Ne ottakoot mukaansa 

meidät molemmat. 

Ne viekööt meidät 

erämaiden rosoisimpiin kivikoihin. 

Ne nakatkoot meidät 

kurjimmista kurjimpiin ryteikköihin 

- mihin tahansa - 

kunhan saan olla luonasi. 

Kunhan vain saan viettää kanssasi 

maailmankaikkeuden jokaisen viipyvän tuokion, 

sen äärettömät, mittaamattomat hetket. 

Ikuisuuksista ikuisuuksiin... 

HOURE

Kello on kaksi. Öinen hämäryys verhoaa maailman, pääni humisee, se on täynnä sanoja joita en pääse kirjoittamaan parhaimpaan luomisaikaani eli kahden ja kuuden välillä aamuyöstä. Pyörin vuoteellani, kirjaimet täyttävät pääni... Menenkö sekaisin?

Sitten kai hourin jo. Odotan unta, lillun pehmeästi unen ja valveen välimaastossa. Hämärästi kuulen, miten joku astelee hiljaa huoneeseen, erotan varovaiset askeleet selvästi, ne ottavat pehmeän kaiun lattiasta. Se Joku seisahtuu vuoteeni viereen, katselee hetken, sitten paljaat sääreni peitellään huolellisesti. Peitto painaa, tulee kuuma, hiki ja potkin jalkani taas vapaiksi. 

(Hän se ainakaan ei ollut, tarkistin aamulla...)

PIEN ON TUOSSA MATKALAINEN...

Oi mikä tärkeä päivä tänään perheessämme onkaan! Pepille nimittäin aukeaa tänään opin ohdakkeisen tien ensimmäinen, salaperäinen ja ikimuistoinen portti. Oihhhh...

Melkein muistan tuon suloisen päivän itsekin... Miten tunsinkaan silloin astuvani suorastaan pyhälle paikalle, kauan kaivatulle, malttamattomasti odotetulle, olkoonkin se vain pienen syrjäkylän kaksiopettajaisen koulun piha, jonka vastakkaisilla puolilla koulu ja asuntola tarkkailivat toisiaan. Ja sinne asuntolaanhan sen pienen seitsenvuotiaan tyttösen oli muiden lailla asetuttava, olipa koti-ikävä kuinka suuri tahansa...

Peppinjan toinen osapuoli, Pinja, aloittaa eskarinsa varmaan lähes yhtä suurin odotuksin kuin siskonsa aloittaa koulun. Hänellä se jatkuu kuitenkin entisessä tutussa päiväkodissa, joten ihan niin suurta mullistusta ei päivien kulussa tapahtune.

Sydäntäni huuhtoo liikutuksen ja haikeuden värisevä tuuli.
Olkoon kaikkien näiden pienten matkalaisten polku turvallinen ja valoa täynnä!

Pieni matkalainen

säv. trad, san. K. Raitio, sov. J. N. Lahtinen/L. Kangas

Pien on tuossa matkalainen,

kirjat, taulut laukussaan;

silmä kirkas, hohtavainen,

viel´ on puna poskillaan.

Minne minne käypi tiesi,

pieni, reipas matkamiesi?

”Kouluhun!”, sä vastaat mulle

toivon hymy huulillas´.

Käyös siis, ja Herra sulle

olkoon siellä oppaanas’.

Ahkeruuteen aikas’ käytä,

isän, äidin toiveet täytä!

Säännön tiedän taatun vakaan:

rukoile ja työtä tee!

Tiedot, taidot, sen mä takaan

siten sulle aukenee,

tunnossasi rauha säilyy,

puhtautta silmäs’ päilyy.

Ja kun kerran koulustasi astut elon taistohon,

kunto sull´ on povessasi,

voimakas käsvartes´ on,

taitosi myös käytät varmaan

kunniaksi maasi armaan.