tiistai 25. joulukuuta 2012

PIENEN LINTUSEN IKÄVÄ

Kaiuttimessa rouskuttaa poni porkkanoita, hirnahtaa välillä hoitajansa sylissä. Pupu ei puhu, ei pukahda; se on juuri nukahtanut emäntänsä helliviin käsiin ja aikuiset saavat määräyksen puhua hiljaa, etteivät häiritsisi pienen unta.

Joulupukki on kuulemma päässyt käväisemään Kainuunkin maisemissa, pakkasesta huolimatta. Hänen kanssaan on juteltu, sylissään istuttu ja laulettu. Pakettien salaperäiset kätköt paljastettu. Mummin ja enon kanssa ei kauaa tuhlata aikaa kuulumisiin, sillä hommia on paljon ja ilta ehtii...

Vieraan kaupungin pihoilla lepattavat lumilyhdyt. Mummin sydämessä lepattaa pienen lintusen ikävä kotiin.

On joulu. Erilainen. Kuitenkin perinteinen, osittain, sillä jonnekin tuonne tummaviittaiseen yöhön syttyy juuri uusi tähti. Mummin sydämessä se sammui, sieltä se sinne lähti. Joulun Tähti.

perjantai 21. joulukuuta 2012

21.12.2012

21.12.2012... Muka ihmeellinen yhdistelmä...

Yhtä ihmeellisiä yhdistelmiä ovat myös ne päivät, jolloin synnyin, aloitin kouluni, pääsin ylioppilaaksi, menin kihloihin, solmin avioliiton, valmistuin ammattiini, sain lapseni, lapsenlapseni, menetin isäni, veljeni, äitini, siskoni, jouduin mieron tielle, jonka jälkeisen ensimmäisen joulun odotus kaivaa, kalvaa ja rassaa... Kuolettaa... Ihan sama, miten se menee ja kuluu. Missävain...

Ja seuraava ihmeellinen ja ikimuistettava yhdistelmäpäivä lienee se, jolloin se tulevaisuuteni vihoviimeinen tuomio rapsahtaa tietoisuuteeni tai se lopullinen, odotettu sfääreihin siirtyminen.

Mikä muu muka merkitsisi mitään? Kun Elämä heilahtaa, se on Ihme. Ihmeellinen yhdistelmä kaikesta. Ei sitä voi ennustaa eikä kalentereista etukäteen lukea.


keskiviikko 19. joulukuuta 2012

JOULU, MINUN JOULUNI

Joulu, minun jouluni... 

Kuusi kasvakoon vapaasti metsässään, 
tontut hiippoineen kurkkikoot nurkistaan, 
pukki turkissaan mellastakoon tunturissaan 
ynnä tip tapit kontatkoot lumisia polkujaan. 

Kunhan vain sydämeni, 
se laajennettu, 
antaisi minun rauhoittua, 
sallisi ymmärrykseni nauttia hiljaisuudesta, 
vähäeleisyydestä 
sekä rauhasta. 

Tietoisuudesta, 
että kaikki on tässä - 
vain ajatuksen päässä.



lauantai 15. joulukuuta 2012

OLEN IHAN AIKUINEN?

Meinasin jo lopettaa koko tämän tyhjän jauhamisen, mutta on teitä ihania ihmisiä, jotka kyselette, olenko ottanut vain kutsutut lukijat. En toki; jos joku saa lukea, niin kaikki saavat, tuo bloggerin ilmaisu ontuu. Harmissani suljin vain väliaikaisesti.

Ja myönnän, että ihan hulluja välillä puhun. Vaikka olen ihan aikuinen. Kai?


torstai 13. joulukuuta 2012

HEIKOMPI AJELISI JO PILVIRATTAILLA

Minulla on häirikkö. Hän ei ole kirjautunut lukijaksi, mutta tarkkailee huolella kaikkia blogini liikkeitä, arvostelee ja pistelee kun välillä laitan kirjoituksiani piiloon. Ja kun vähän aikaa pidin mainoksia... No, nekin poistin. Rakkaita runojani (itse synnytettyjä, siis kuin lapsia minulle) piilotin myös, kun niistäkin löytyi mollattavaa, pilkattavaa... jne, loputtomiin. Hävyttömistä kommenteista en kehtaa edes mainita.

Mutta pakkohan minun niitä tekstejä on väliin piilottaa, kun huomaan kirjoittaneeni kovin harhailevin ajatuksin ja hairahtuneeni niin kömmähdyksiin kuin ihan suoranaisiin töppäyksiinkin. Enhän kuitenkaan halua satuttaa ketään kirjoituksillani, tämähän on vain kynänteroittamispaikka, kuten olen kertonut, joten tahattomia ne kaikki lipsahdukset ovat. Ja ihmekös tuo, että harhailen, sillä olen ollut tänä syksynä sellaisessa myllytyksessä, että heikompi ajelisi jo pilvirattailla. Minulla oli onneksi tukijoukot kannattelemassa ja pitämässä päätä mustien vesien yläpuolella. Ja on yhä; ilman heitä en ilmeisestikään tässä nyt keikkuisi ja ryhtyisi vihdoinkin pitämään puoliani. 

Kuulehan, hyvä häirikkö! Puhun nyt sinulle. Julkisesti, koska yksityiset viestini eivät saavuta silmiäsi eivätkä tajuntaasi ja tämän kuitenkin tarkistat. Koetan sanoa tämän kohteliaasti, sillä toivon todellakin, että lopetat! Niin kommentoimisen kuin tekstieni lukemisenkin, kerran ne tuntuvat häiritsevän sinua. Pakkoko on tihrustaa sivujani, elleivät ne tottele mieleisiäsi sovinnaisia sääntöjä? Jokin tarkoitus meidän kaikkien elämällä on, mutta ei kai sinun elämäsi tarkoitus liene pahoittaa mieltäni jatkuvasti? Eikä minun joutua sietämään sellaista? 

Jos sinulla on paha olo, niin puhu lähimmillesi - kai sulla joku rakaskin löytyy - jospa heistä joku pystyy auttamaan. Ja hätätilanteessa, vaikka en kuulukaan heidän joukkoonsa, niin voin kyllä "kuunnella" (= lukea), mikäli haluat oikeasti keskustella! Mutta tämä häiriköinti ei tunnu oikealta tässä elämänvaiheessa; en pääse lopullisesti mustien vesien ääriltä, kun voimat hupenevat näiden herjojen ohittamiseen. 
(Ja jo pelkästään näiden jyrkkien sanojen tuottaminen imaisee tehokkaasti tämän päivän jaksamiset...)

Ymmärrän tämän kaiken niin, että haluat jostain syystä (?) saada minut lopettamaan kirjoittelun, mutta ainakaan kenenkään häiritsijän vuoksi en sitä tee; lopetan sitten kun en enää teroita kyniäni. Sillä kirjoittaminen on minulle samaa kuin hengittäminen. Käsitätkö? Anna edes se paljon mainostettu joulurauha! Kiitos. 

tiistai 11. joulukuuta 2012

ENNEN IKUISIA NURMIKENTTIÄ

Olen miettinyt. Omaishoitajuutta.
Samalla sekä raskasta että rakasta asiaa.

Itse en haluaisi joutua toisten hoidettavaksi, tarkoitan tällä vuoteeseen käänneltäväksi. Kukapa tahtoisikaan? Jäädä ikään kuin kukaksi nurmikolle, kukkapenkkiin, toisten kasteltavaksi... Vaikka eihän kaikki hoidettavat suinkaan muuta tarvitse kuin asioittensa hoitajaa, hiukan väärin taas taisin asettaa sanani. :(

Silti niin moni meistä joutuu jompaan kumpaan asemaan, joko hoidettavan tai hoitajan. Joku hyvinkin varhain, toinen taas hamassa elämänillassa vasta. Sillä eihän rakasta läheistään voi jättää avuttomaksi, niinhän se on. Ja se tuttu ja turvallinen siinä lähellä on varmasti paras ratkaisu.

Ennen vanhempieni siirtymistä ikuisille nurmikentille minä, nuorena, ihanteet korkealla, haaveilin ottavani ajan koittaessa heidät ja appivanhempani hoitooni, hankkivani niin suuren asunnon, että kaikki siihen mahtuisimme. Oikeastaan uneksin talosta, jossa jokaisella sukumme perheellä olisi oma asuntonsa, mutta yhteiset oleskelutilat. Kaikki hoitaisivat kaikkia.

Elämä päätti kuitenkin toisin, minua kuulematta; se teki minut voimattomaksi, muutamiksi vuosiksi jopa kykenemättömäksi huolehtimaan edes itsestäni ja niin se tie meni.

Nyt taas kun ajattelen edesmenneitä vanhempiani, antaisin mitä tahansa voidakseni nähdä heidät jälleen, muutenkin kuin salatuin silmin. Voidakseni silittää silkinohutta poskea ja harmaantuneita haivenia, tarjota auttavaa kättä sekä ujuttaa tiukasti suljettujen huulten välistä edes sen tilkkasen verran ravintoa. Olla omaishoitaja...

No, minä nyt olen vain minä... Haaveilija, unelmoija.
Tosin kamaliakin välistä sanon ja kirjoittelen.
Nimittäin ensinhän kirjoitin aika railakkain sanoin tästäkin asiasta, mutta sitten tokenin. Ei siten saa puhua niin monille kipeästä ja ajankohtaisesta asiasta, satuttaa jo ennestäänkin haavoitettuja. Anteeksi.

Kun tämä elämä moukaroi piikitetyin astaloin, tekee mieli välillä purskauttaa tuskan tunteita vähemmäksi rei´itettyjen sielunriekaleiden läpi avaruuksiin. Mutta sitten muistan, että minähän valitsin tieni jo ennen syntymääni, joten tässä vain koko ajan niitän sitä, mitä olen kylvänyt. Siispä minua ei tarvitse eikä kannata kenenkään hoitaa. En ole ansainnut sitä.
Enkä siksi siis tahdokaan sitä.

Omaishoitajuushan on oikeasti rakkaudenteko. 

lauantai 8. joulukuuta 2012

EIHÄN NOIN SOVI SANOA...

Ihanaa, tunteikasta miehen ajatusten vuodattamista!

Tuollainen miehen tulee ollakin; tunteva, huomioonottava, hellivä, kupruileva, välittävä.

Uskon sinnikkäästi, että jossakin, taivaitten takana, minua odottaa vielä Joku, joka ottaa syliin, suukottaa pahat pois, hukuttaa hellyyteen... Onko hän se, joka nakkasi luotaan vai hän, joka jossain kenties vartoaa, itsekään sitä vielä tiedostamatta, kärsivällisesti, muut unohtaen? Sillä minun rakkaani näkee väentungoksessa vain minut, ei ketään muuta. Sellaiselle omistautuisin, sellaisen paitoja pesisin, sellaiselle olisin joka päivä ja yö se, joka pitääkin olla.

Tästä tulikin runo. Melkein. Sillä eihän noin sovi sanoa. Oikeasti. Suomessa. Ainakaan yli kuuskymppisen...


perjantai 7. joulukuuta 2012

MUMMI VIKISEE?

Mummin uuden asunnon ikkunan alla on mäki. Ihana, kutsuva, luminen. Vaatteet valkoisina, posket punaisina, kiistelyn tuimat kyyneleet poskilla palataan sisälle, jossa mummi puhaltaa kivun kuprut pois, suukottaa... ja nauru palaa pienille kasvoille.

Saunan löylyt pehmentävät, tuovat väsymyksen kuplivat hetket ja iltasadun jälkeen uni valtaa maailman.

Aamulla mummi kuulee äidille tarkoitetun huokauksen: - En saanut nukkua kun mummi kuorsasi.

Mummi pyörähtää renkaisin silmin keittiöön...

- No ainakin sinä vikisit, kuuluu tuomio ja mummi vaikenee.  

Hänhän oli vikissyt?

torstai 29. marraskuuta 2012

MITÄPÄ SE HYVEJÄÄ

Päiväkirjamerkintä viime kesältä:

"Ihana siskoserkkutapaaminen mökkimaisemissa. Halattiin, itkettiin ja naurettiin. Muisteltiin menneitä, ikävöitiin verhon taakse poistuneita. Anivarhain seuraavana aamuna kiiruhdin takaisin kotiin, Peppinjan luo.

- Mummi, sä oot niin ihanannäköinen, kun sä oot niin pullea, ihasteli Pinja eilen. Olin juuri vetäissyt päälleni hellemekon, jonka summanmutikassa olin siepannut kaupasta kärryihin. Uskottavahan se on kun lapsi niin sanoo. Olen ihanannäköinen... Ainakin lapsen silmissä.

Myös molemmille tytöille oli ostettu kesämekot, itse valitut, peilin edessä sovitetut ynnä niihin sopivat kengät. Kelpaa niissä koulut ja esikoulut aloittaa.

Runoviikko jäi tällä kertaa pienemmälle huomiolle pikkuvieraiden vuoksi, vain kerran karkasin runokaraokea kuuntelemaan. Mieli paloi omia runoja lausumaan, mutta kaenuulaenen mitäpäsehyvejää voitti. Jälleen kerran. Ei minusta ole omaa itseäni esille tuomaan."

Muistoissani / sydämessäni elän yhä entisessä kodissani, siksi tämä päiväkirjan selailu. Joulu tulee olemaan vaikea...

lauantai 24. marraskuuta 2012

MITEN OLISINKAAN!

Selailin vanhoja runojani. Tämä kosketti, riipaisi vieläkin. Kamalasti. 
Ensimmäiselle, hartaasti odotetulle lapselleni tähtiin kirjoittamani. 

Sinä näytit plussaa 
ja Sinä lupasit tulla... 

Sinä olit jo silloin lapseni, 
minun kalleimpani,
rakkaimpani...

Sitten peruit...

Ja kyyneleeni putosivat.
Ne etsivät tietä.
Eivät ne löytäneet,
eivät ne osanneet...

Miksi, lapseni, miksi?

Miten olisinkaan rakastanut sinua!
Miten olisinkaan raivannut esteet tieltäsi!

Miten olisinkaan!


perjantai 23. marraskuuta 2012

SYDÄMENI ITKU ON LOHDUTON JA LOPUTON

Niin kuin aurinko lämmittää maan
ja herättää sen uuteen versoon.
Niin kuin raikas kesätuulonen,
joka puhaltaa halki metsien, peltojen ja soiden.
Sellainen Kainuu on minulle ollut.
Rakas, kaunis, luotettava ja välittävä.
Omistaan huolta kantava.
Puhdas.

Sen asujainten valloittava ystävällisyys,
välittömyys ja rehellisyys
on kantanut minua
sinivalkoisin siivin läpi vuosien.
Lämmittänyt, rohkaissut, innoittanut.

Miksi siis tämä loputon mielipaha ei kaikkoa?
Miksi pettymys kalvaa
ja kovertaa reikiä sydämeeni?

Salliakseen tuulten huuhdella
ja puhdistaa sen sopukat tyhjiksi rakkaudesta?
Muuttaakseen ihanan tunteen kalseudeksi,
säälimättömyydeksi, vahingoniloksi?
Samanlaiseksi kuin hekin silloin olivat?
Välinpitämättömiä.
Lähimmäisestään piittaamattomia.

Kauan sinua Kainuu rakastin.
Kauan jaksoin puolustella sinua
pahansuopia panetteluja vastaan,
jotka kuiskivat
kateudestasi, kaunaisuudestasi,
luoksepääsemättömyydestäsi.

Enää en puolustele.
Enää en väittele.
Enää en ymmärrä.

Roihahtiko paloni viimeisen kerran?
Sammuiko tuli pesästä?
Jos kävi niin…

Silloin minun Kainuuni välinpitämättömyys sammutti sen.
Silloin sydämeni itku on lohduton ja loputon.




tiistai 20. marraskuuta 2012

SYDÄN HULVEHTII

Mummi lukee nyt iltasadun, äidin on saatava tämä työ valmiiksi. Pinjuska rientää hakemaan kirjaa. Patun ja Tatun outo unikirja.
- Lue mummi tämä hassusti.

Peppi hokee: - Äiti lukee, äiti lukee, äiti...
Jää äidin vuoteelle nyökkimään, mutta Pinja ja mummi kepsahtavat Pinjan huoneen lattialle ja aloittavat. Patu ja Tatu muuntuvat Pötyksi ja Töpyksi yms. ja kikatus kihertelee.

Äkkiä huomataan, miten Peppi nyyhkii äidin vuoteella. Mummi kiiruhtaa vierelle.
- Mummi lukee nyt sinulle. Sopiiko?
Lapsi nyökkää ja Sata dalmatialaista rynnistää verkko- ja tärykalvoille. Pinja hiipii vaivihkaa lisäkuulolle. Tarina on pitkä, joten loput kuitataan katselemalla kuvat, ja koska lapset ovat nähneet vastaavan elokuvan, he selostavat tietämättömälle mummille tapahtumien kulun.

Aamulla mummi herää hikisenä. Pinja on ryöminyt liki, niin että paidat kostuvat. Kun äiti huikkaa ovelta hiljaisen nousukehotuksen, mummi piirtää Pinskun nenään nuppulan, kirjoittaa selkään nimen.
- Arvaatko, mitä kirjoitin? - ja kutittaa kainaloista.
Hykerrys ja rutistus. Peppi saa omat halauksensa ja päivä käynnistyy.
Sydän hulvehtii.




lauantai 10. marraskuuta 2012

KUNNOSSA KAIKEN IKÄÄ

Uuden paikkakunnan kuntosali. Liityin eilen ja olihan minun ihan pakko tänään käydä vilkaisemassa. Outoja välineitä, mutta kaikkialla ihania ihmisiä, jotka näkevät vaivaa opastaa. Trainerin opastusta en saa, koska on lauantai, mutta päätän, että kohtaan hankalat puolet nyt ja kysyn, jahka trainer osuu paikalle.

Olen onnen tyttö; enkeli kulkee kanssani ja saa ihmiset hymyilemään, olemaan ystävällisiä, uhraamaan aikaansa. Kun epäröiden kyselen jotain "masuvälinettä", riski nelikymppinen (ehkä) mies esittelee mulle koko pienen salin välineet, näyttää henkilökohtaisesti, miten kussakin käyttäydytään. Lopuksi sanoo, että tästä talosta tulee suurimmalle osalle toinen koti, että ikähaarukka vaihtelee kahdestakympistä seitsemäänkymmeneen viiteen, joten kunnossa kaiken ikää; sen (seitenkymppisen) ikäisen ei tarvitse enää näyttää muille, riittää kun tekee sen minkä tuntee kykenevänsä!

Ja son mot. Olen melkein se seitenvitonen, hiiiuuukan ennakoituna tosin... Mutta KIITOS sinulle, "nuori mies"...

maanantai 5. marraskuuta 2012

MOI!

Pikku eskarilainen tipsuttaa pikkareissaan nukkuhuoneesta vaatenyytti kainalossaan - eno ja mummi ovat tulleet hakemaan. Muut lapset jäävät vielä päikkäreilleen. Vilkutus kaukaa ja saatuaan häthätää paidan vetäistyksi hän kipittää suoraan syliin. "Mummi!" kuuluu vaimennettu huudahdus. Seuraavan halauksen saa eno.

Koululainen löytyy iltapäiväkerhosta, paras ystävä liimautuu häneen, seuraa mukana, kiipeää aidalle, jossa halailee saatettavaansa... Mummi enon ja Pinjuskan kanssa jatkaa matkaa järkkymättömästi.

Kotona Pinja sukeltaa pelimaailmaan, Peppi avaa telkkarin, viihdyttää vieraita. Mummi ja eno seuraavat hänen kavereinaan jännittäviä lastenohjelmia, nuokahtelevat kaupungin hulinan ja elämän yllättävien vaatimusten uuvuttamina...

Lähtiessä Pinja tulee syleilemään, Peppi käy julistamassa lyhyesti MOI (koululaista ei kuulemma saa pussata!) ja häipyy. Mummi työntyy kuitenkin rutistamaan, pisaroiden. On edessä vaikea tie...

lauantai 13. lokakuuta 2012

KAINUU?

Kainuu? Kainuulainen? 
Mikä? Kuka? Missä? Milloin?

Minä en enää ole. 
Mikään? Kukaan? Missään? Milloinkaan? 

Tai... olen kai, jotenkin, jotakin, jossakin... 
Ainakin kainuulainen lienen loppuun saakka, sitä ei minulta kukaan pysty riistämään, ei kukaan pois sydämestäni pyyhkimään. 

Mutta Elämä... Niin, se nakkasi minut pois rakkaasta Kainuustani, minun Kainuustani. Lähellä kuitenkin nyt lapset, lapsenlapset, sisko ja sydämeni sisko. Se riittää?

Sydän vain on yksin ja äänetön, sillä sen syke jäi Kainuuseen, samoin piskuinen mökkini. 

Mutta enkelit kantavat...


tiistai 9. lokakuuta 2012

KADOTUKSEN OVETON HÄKKI

Vuosikymmenten tili -
tyhjä sydän,
suljettu mieli,
pettymyksen tukala taakka
hartioilla,
ahdistus surullisten kiharoiden alla.

Kadotuksen oveton häkki.

© Sylvi Huttu

lauantai 29. syyskuuta 2012

UNTA?

Säkkituoli kahahtaa. Kaksi kikattelevaa valkopäätä painautuu sen uumeniin. Tönäisy, toinen, ja mummi istahtaa keskeen. Pienet päät hakeutuvat mummin olkapäille. Katseet terävöityvät, mummin silmät sumentaa jokin harso.

Pokemon.

Mummi kavahtaa hereille. Unta? Saavuttamatonta?


torstai 20. syyskuuta 2012

PEGASOS PUTOSI

Taivas repesi, 
Pegasos putosi - 

Ken korjaisi siivet Pegasoksen? 
Ken auttaisi liitoon uuteen sen? 
Ken parsisi taivaankannen? 


keskiviikko 19. syyskuuta 2012

ISOHOO

Tänään muuten tsekkasin uuden liikuntakeskuksen, ISOHOOn. 
Siinä aiemmassa, LadyLinessä oli kyllä mukavaa, iloista ja hyrsyävää juuri sen samanikäisen porukan takia, joka siellä yhtä aikaa kokoontui, mutta tämä uusi on ihan pikkuisen lähempänä kotia. 
"Tärinäkonetta" IsoHoossa ei ole, vielä ainakaan ja sitä jäänen kaipaamaan LadyLinestä eniten. 
Se kun antoi laiskana päivänä liikettä ihan nuin vain nupikseen, riitti kun jaksoi seistä ja pidellä "kaiteista" kiinni.

No, tänään ei ollut laiska päivä, sillä juoksumaton ja kuntosalin kautta hakeuduin jumppasaliin, jossa Marjut, toinen liikuntakeskuksen yrittäjäpariskunnasta (suomussalmelaisia muuten molemmat) veti puolen tunnin voimaharjoitteluohjelman ja se viimeisteli sopivan liikuntapläjäykseni tälle päivälle. Huomenna testaan Warm Yogan ja perjantaina Humppajumpan.


keskiviikko 12. syyskuuta 2012

KAENUULAESTA RUUVVINKEKSIJÄPORUKKOA?

Ihmeellisen epätodellinen tunne valtasi aamulla mielen. Olinkohan vahingossa jotenkin kvantannut talven yli, koska vaikutti siltä kuin olisin parhaillaan lukemassa mahtavaa aprillipilaa paikallisesta lehdestä.

Kainuuko muka köyhä, minun pieni rakas Kainuuni? Mitästä tyhjää! Ei se mikkää köyhä eikä kippeä ou, ei Kajjaani ainakaan, turhaan ne jotkut vanhusten ja lastenkin puolesta taistelevat tuppuroivat, näköjään, sillä jos kerran toiselta puolen moalimoa kannattaa tilata hyvänhintainen taideteos muutenkin ison tappelun takana olleeseen kylpylämonumenttiin, niin kyllä maar ne vanhuksetkin sun muut puutteenalaiset tarpeensa saavat runsain mitoin tyydytettyä. Vammitä? Muutenhan tässeioo mittää järkeä.

Eikö Kainuun kannatakaan tukea paikallisia ideoijia, ei sijoittaa kainuulaiseen taiteeseen, ei luottaa siihen, että maasta se pienikin ponnistaa? Voi itku!

Huippua tässä on vielä sekin, ettei niitä toisia ehdotuksia kukaan päässyt näkemäänkään, eivät niin kaupunkilaiset kuin eivät myöskään toiset ehdotuksensa jättäneet. No, nyt niitä kaikkia voi kuitenkin käydä vilkaisemassa kaupungintalon alakerran arkistossa.

Mut Kainuhun kansa, ah arpasi lyö, sillä kohtahan meillä on mahdollisuus pylläyttää nykyiset raadit ja heidän joukoissaan piilottelevat ruudinkeksijäneropatit ihan vaikka mihin pellepajaan takaisin, tai vaikkapa juuri sinne, missä se ruuti alun perin keksittiinkin.

En minä ilkeä tahdo olla, mutta niin usein olen surrut tämän Kainuuni retuuttamista toisesta älynväläyksestä toiseen, etten millään pysty pitämään sisälläni tätä epätoivon tunnetta, mielessäni pyöriviä loppumattomia kysymyksiä. Sillä vaikka muka parannuksia kuulemma tapahtuu koko ajan ja kaikkialla, niin miksi sitten pienet, vähäväkiset ihmiset kärsivät?

maanantai 10. syyskuuta 2012

PÄRSÄMÖN SÄRKILLÄ

Särkkä järven ja lammen välissä
Neljältä jo valveilla. Voi hitsi, miten jaksan kävellä? Edessä odottaa noin kymmenen kilometrin erämaavaellus, joka suuntautuu vähän viimesyksyisestä Martinselkosen reissusta etelämpänä sijaitseville Pärsämön särkille. Kaikki muut patikoijat ovat nuorempia; minä vanha, vanhempi, vanhin? Pakko saada vielä ripaus unta, silti aamu tuntuu vetäisevän melkein heti kesäpaikan keittiöön (mitä uutta tässä valvomisessa muka?), eväät kasaan, kaakaot ja kahvit termospulloon. 

Aurinko suloilee. Särkkäsora väistyy sivummalle, onneksi löytyy polku, ettei heti takapuolen tuntumaa tarvitse rinteeseen ottaa. Aika hiljaista, minne linnut ovat kadonneet? Oi, tuolla oikeanpuoleisen järvimutkan aalloilla joutsenpari kyhnää kylki kyljessä. Elämänikuiset kumppanit. Jossakin mielen kaukaisimmassa loukossa särähtää haikeuden tumma sävel... Särkän vasemmanpuoleinen lampi on hiljaa, huokuu syksyn lepoa, virittäytyy ottamaan vastaan talven riisinheittoa.


Miesten äänet. Ne tavoittavat meidät, auto on siis viety päätepaikalle. Ja syysruska levittäytyy. Maassa, puissa. Vihreä koivu, vieressä punertava, keltainen, ihan punainen. Jestas.



Suo on ihana moninaisuudessaan; punaista, keltaista, ruskeaa. 
Karpaloita, hirven jälkiä, 
karhun raaputuksia, rikkoontuneita pitkospuita. 


Kotkanpesä, suojeltu
Kotkanpesä huimassa ylhäisyydessään saa kielenkantamme vaimenemaan, tosin eihän me luonnon keskellä paljonkaan jutella, puoliääneen huomautamme jostakin, pääasiahan on tuo ihmeiden luonto, jota olemme tulleet tarkastelemaan.


Särkänmaja
Matkan ainoan autiotuvan pihalla hyökkää vastaamme suurikokoinen metsästyskoira. Räksyttää, kiertää ympärillämme. Ei puraise kuitenkaan. Tuvassa majaileva asukas rientää hätiin, raahaa koiran sisälle. Sytytämme nuotion, kiehautamme kunnon nokipannukahvit, nuotiokahvit, savukahvit. Rakkaalla lapsella on monta nimeä.


Tuvan kaivo
Makkaroiden vuoro, kahvit on jo juotu

Kahvitauon jälkeen jatkamme, autoille on enää vain ripaus. Koira hyökkää jäljillemme, eivät ne jaksaneetkaan pitää sitä kytkettynä. Entä jos se katoaisi naapurimaan tummiin tiheikköihin? Polkuhan noudattelee vyöhykkeen rajaviivaa. Jos oikealle puolelle haksahtaisi, olisiko se loukkaus? Olisi kai. Kieli keskelle suuta siis.

No, levoton seuralaisemme räksyttää aikansa, kiertää eteemme, ei napsaise kuitenkaan ketään ja palaa sitten. Me pääsemme autoillemme, ajamme pois, laitamme tiskit ja muut tilpehöörit viikonloppujälkeiseen unohdukseen ja palaamme reissulla mukana olleiden sukulaisten namipäivällisen kautta kotiin. Unta ei odotella. Kiitos, ystävät!

Tutustuin hirvikärpäseenkin :)

sunnuntai 2. syyskuuta 2012

EI MEITÄ IHMINEN NYT EROTTAA VOIS...

Ei meitä ihminen nyt erottaa vois, tämä päivä... Oi, miten romanttista... Rakasta, ihanaa.

Olipa romanttista tai ei, niin tunteet ne ovat jotka jylläävät. Jos et ole naapurin tuttu, lähikapakan versio tai läheisyyden kalteuttama, niin mitä ajattelet rakkaudesta?

Oletko sitä mieltä, että rakkaus tulee, kun sitä houkutellaan vai onko se pelkkää seksiä vaan? Vai oletko yhden naisen/miehen vain? Onko rakkaus läheisyyttä, toisen huomioimista, tunnustelemista, sisälle päästämistä? Meneekö raaka seksi siitä yli? Tallaako se jalkoihin pehmeän sylin, korvaan kuiskatun tunnustuksen, hipeilyn, silittelyn, joka parantaa? Antaa ja sallii, vaikka toinen ei jaksa?

Mutta MIKÄ on rakkautta? Onko se liian lähelle tulemista? Sisälle päästämistä? Antautumista? Lepäämistä? Olemista?

Oothan tässä vielä huomenna...

Erilainen postaus välillä. Osaa se vanhakin. Ihmetellä.


lauantai 1. syyskuuta 2012

HM... NE ENTISET HYVÄT AJAT?

Syyskuun ensimmäinen, ennen muinoin koulunaloituspäivä. 
Oi, miten kauan siitä onkaan! Huoh.

Sain käydä muuten kuunteluoppilaanakin sitä edeltävänä vuotena muutaman päivän ajan. Sain viitata, vastata ja lukeakin tunnilla opettajan lainaamasta aapisesta. Minähän osasin, olinhan oppinut lukemaan jo ikuisuuksia sitten. (Kainuun Sanomista opettelin ihan ite. Se oli ensimmäinen aapiseni.) Aah, miten mahtava tunne se olikaan! Olin ISO!

Kouluhan alkoi niinä entisinä hyvinä aikoina syyskuun ensimmäisenä, lauantaisinkin oli oppitunteja, asuttiin asuntolassa heti ekapäivästä lähtien (mikä ikävä kotiin!!!). Yks lomapäivä oli kuukaudessa, kuukausiloma nimeltään siis ja yleensä se oli maanantai. Myös jonkinlaista pehmyttä laskua kai jossain määrin lie ollut sekin, että ekaluokalla olivat maanantait vapaat. Sitä vain en muista, olivatko ne koko lukuvuoden vai vain syyslukukauden...

Nykyisen syysloman paikalla oli potunnostoloma ja joululomaa kesti kokonaista kolme viikkoa, mikä pisti äidin joskus haikailemaan loman loppumista, sillä kolme kolmen vuoden sisään syntynyttä epeliä taisi olla aikamoinen keitos pirtin ja yhden kamarin mökissä. 

Eikä älytty ees nikotella; niin vain oli. 

perjantai 24. elokuuta 2012

USVANOITA

Sataa, sataa… 
Yö heittää huntuaan. 
Mietteisiin, syviin, vaipunut 
mies harhaa, 
uupunut. 

Häilyen takaa auteren 
käy usvanoidan tie. 
Se kietoo viittaan hämyiseen, 
luo pilvilinnain vie. 

Pois unohtuu, 
pois katoaa 
maailma kavala. 
On usvanoidan linnassa 
tuntoja rikkaita. 

Sarastus noidan karkottaa, 
jää jälkeen viitan usva. 
Lumous häipyy, hajoaa, 
räjähtää rinnan tuska. 

Käy riemuin linnut laulamaan, 
heläjää metsän urut. 
Ei suostu korva kuulemaan, 
ei laannu sielun surut. 

Hiljalleen hiipii unohdus, 
ei itke enää kaipaus. 
Varoen kuiskii ikuisuus, 
helähtää hiljaisuus. 


(Kirjoitin tämän noin 12-vuotiaana. :) 
Löytyy mm. kirjastani Tyhjä Kirja, sivulta 100-101)


keskiviikko 22. elokuuta 2012

TÄÄ PÄIVÄ MEIDÄT YHDISTÄÄ...

Hääpäivä. Neljäskymmenes toinen... Monta, monta vuotta, joista suuri osa on hukkunut tapahtumien vyöryyn. Mutta elämä on tarkoitettu elettäväksi eikä niiltä koukeroilta eikä mutkilta kukaan säästy. Kasvamiseenhan se kaikki kuuluu...

Pääosin kuitenkin hyviä vuosia on lipunut ja myrskynnyt elämänvirrassamme. Kiitos!


IKUISUUKSISTA IKUISUUKSIIN

Jos sataisi tulta ja tulikipunoita, 
jos taivas syöksisi kiviään, 
en antaisi lieskojen viedä sinua. 
En sinua, 
en yksin ainakaan. 

Ne ottakoot mukaansa 
meidät molemmat. 
Ne viekööt meidät 
erämaiden rosoisimpiin kivikoihin. 
Ne nakatkoot meidät 
kurjimmista kurjimpiin ryteikköihin 
- mihin tahansa - 
kunhan saan olla luonasi. 

Kunhan vain saan viettää kanssasi 
maailmankaikkeuden jokaisen viipyvän tuokion, 
sen äärettömät, mittaamattomat hetket. 

Ikuisuuksista ikuisuuksiin... 




tiistai 21. elokuuta 2012

HOURE

Kello on kaksi. Öinen hämäryys verhoaa maailman, pääni humisee, se on täynnä sanoja joita en pääse kirjoittamaan parhaimpaan luomisaikaani eli kahden ja kuuden välillä aamuyöstä. Pyörin vuoteellani, kirjaimet täyttävät pääni... Menenkö sekaisin?

Sitten kai hourin jo. Odotan unta, lillun pehmeästi unen ja valveen välimaastossa. Hämärästi kuulen, miten joku astelee hiljaa huoneeseen, erotan varovaiset askeleet selvästi, ne ottavat pehmeän kaiun lattiasta. Se Joku seisahtuu vuoteeni viereen, katselee hetken, sitten paljaat sääreni peitellään huolellisesti. Peitto painaa, tulee kuuma, hiki ja potkin jalkani taas vapaiksi. 

(Hän se ainakaan ei ollut, tarkistin aamulla...)

tiistai 14. elokuuta 2012

PIEN ON TUOSSA MATKALAINEN...

Oi mikä tärkeä päivä tänään perheessämme onkaan! Pepille nimittäin aukeaa tänään opin ohdakkeisen tien ensimmäinen, salaperäinen ja ikimuistoinen portti. Oihhhh...

Melkein muistan tuon suloisen päivän itsekin... Miten tunsinkaan silloin astuvani suorastaan pyhälle paikalle, kauan kaivatulle, malttamattomasti odotetulle, olkoonkin se vain pienen syrjäkylän kaksiopettajaisen koulun piha, jonka vastakkaisilla puolilla koulu ja asuntola tarkkailivat toisiaan. Ja sinne asuntolaanhan sen pienen seitsenvuotiaan tyttösen oli muiden lailla asetuttava, olipa koti-ikävä kuinka suuri tahansa...

Peppinjan toinen osapuoli, Pinja, aloittaa eskarinsa varmaan lähes yhtä suurin odotuksin kuin siskonsa aloittaa koulun. Hänellä se jatkuu kuitenkin entisessä tutussa päiväkodissa, joten ihan niin suurta mullistusta ei päivien kuluessa tapahtune.

Sydäntäni huuhtoo liikutuksen ja haikeuden värisevä tuuli.
Olkoon kaikkien näiden pienten matkalaisten polku turvallinen ja valoa täynnä!


säv. trad, san. K. Raitio, sov. J. N. Lahtinen/L. Kangas

Pien on tuossa matkalainen,
kirjat, taulut laukussaan;
silmä kirkas, hohtavainen,
viel´ on puna poskillaan.
Minne minne käypi tiesi,
pieni, reipas matkamiesi?

”Kouluhun!”, sä vastaat mulle
toivon hymy huulillas´.
Käyös siis, ja Herra sulle
olkoon siellä oppaanas’.
Ahkeruuteen aikas’ käytä,
isän, äidin toiveet täytä!

Säännön tiedän taatun vakaan:
rukoile ja työtä tee!
Tiedot, taidot, sen mä takaan
siten sulle aukenee,
tunnossasi rauha säilyy,
puhtautta silmäs’ päilyy.

Ja kun kerran koulustasi astut elon taistohon,
kunto sull´ on povessasi,
voimakas käsvartes´ on,
taitosi myös käytät varmaan
kunniaksi maasi armaan.



lauantai 11. elokuuta 2012

NE OLYMPIALAISET...

Viimeinen aamu uskomattoman vauhdikkaalla leirillä porskahtaa käyntiin. Ne Olympialaiset... Joukkueet muotoutuvat. Meille, siis Hänelle ja minulle, osuvat "jostakin kumman syystä" Peppi ja Pinja, siis Peppinja ynnä muutamia muita lapsia. Lapset valitsevat joukkueemme nimeksi Kärrynpyörän...

Ensiksi otellaan tikanheittotaidoista. Lapset heittävät heikommalla kädellään, aikuiset selin jalkojensa välistä maassa olevaan tauluun. Ei lupaavalta näytä... Seuraavaksi hypellään parin kanssa k e v y e s t i  iso pallo vatsojen välissä (pallo ei saa tippua maahan), tähdätään rengasta haaviin (toinen heittää, toinen pyydystää), vieritetään/nakataan erimuotoisia palloja maassa laiskottelevan hulavanteen sisälle (ja tässä toiset hikoilevat päänsä riekaleille!), tasapainopolkuillaan (saa ottaa tukea kaverista), yritetään nakata hernepussia sankoon takaperin olan yli (toinen jälleen heittää ja toinen sieppaa määrätystä tilasta poistumatta), pantomiimitellään ja viimeiseksi lenkitellään 400 metriä urheilukentän ympäri (oma arvioitu aika tärkein).

Kärrynpyörä voittaa pallonkuljetuksen. WAUU! Ja koko ottelusta saamme pronssimitalin. (Joukkueita oli neljä...)

Peppi tulee levottomana vastaan kun lopetamme pakkaamisen. Kysyy, tuleva koululainen:- Onko oikein, että me Pinjan kans otettiin jo alkupalat? Ja mitäpä se minä? Noo, minähän, MINÄ siis, ikuisena käytösoppaana värisen, hetken vain ja uskoudun sitten, ettei se oikein sopisi, koska yhdessähän pitää mennä. Pelkään nimittäin, mitähän he ovat mahtaneetkaan touhuta...

No, turha pelko, Peppinja on valinnut sopivan pöydän ja he napottavat nätisti meitä odottaen. Pepillä jotain porkkanaraastetta lautasellaan, Pinjalla mahtava kasa muikkuja ja graavilohta... Sulan käytösoppaani ulkopuolelle ja ihastelen, miten isoja he ovatkaan, ja omatoimisia. Pinja kertoo Pepin pahoittaneen reaktioinnistani mielensä ja pyydän anteeksi. Milloin oikein lakkaan olemasta se opettaja?

Paluumatkalla poiketaan ostamaan Pinjalle mieluinen synttärilahja, legofriends tai jokin sellainen uusi virtaus... (tasapuolisuuden nimissä Peppikin saa valita oman muutenvainlahjansa, jonkin taikalaatikon), ja kotiin päästyä Pinja käärii lahjansa, jonka me piilotamme. :)

Oli ihana loma, jalat muistuttavat siitä vielä pitkään, mutta KIITOS Vierumäen Urheiluopistolle ja ERITYISKIITOS niin pienille kuin isoillekin seuralaisillemme!

torstai 9. elokuuta 2012

HIKIKÖ

Kiire. Puoli tuntia aikaa aamupalalle, sitten urheiluhallille Kinballia pelaamaan. Myöhästyn pari minuuttia ja toiset joutuvat odottamaan. Pelissä minä tietenkin nappaan pallon väärään aikaan, olen sininen ja vihreää huudettiin... Iso poika iskee pallon menemään ja se osuu Pinjan päähän. Tyttö kaatuu, keikahtaa kuin keila ja minä huomautan pojalle, että siitä paikasta mistä pallo on saatu kiinni, pitää jatkaa. Pinja tuhertaa itkua, ukki ottaa hänet syliin ja poika pyytää anteeksi. Minä sieppaan lapsen käsivarsilleni ja siirryn syrjään. Myöhemmin Pinja uskoutuu minulle, kertoo, että hän yrittää saada siitä pojasta ystävän... Nyyh.

Sitten sulkapalloa... Eihän tarvitse enempää kertoa? Paitsi että liukastun ja koipeen sattuu...

Hiki. Koko ajan on mahtava helle, ja vaikka unohdimme Helsinkiin kaikki takkimme, se ei haittaa yhtään, yks kevyt villatakki on minulla matkalaukussa ja Hänellä verkkatakki, mutta pärjäämme niillä ihan mainiosti. Jos joskus tarvitsemme.

Valokuvasuunnistuksessa pikkuinen Pinjuska on aika haka, moni aikuinen auttaa häntä ja me vissiin jo vähän lepsuilemme. Tällä kertaa lounaalla on monta lasten herkkuruokaa: lohikeittoa, makaronilaatikkoa, uunimakkaraa... Miksi samana päivänä kaikki? Muutenhan tässä Country clubilla on vain aikuisten ruokia, lapset on unohdettu. Miksi meidät on sitten laitettu tähän saliin? Siinä Wanhassa salissa oli ihanat ruoat ja jälkiruoatkin. Tulopäivänä nimittäin pääsimme sitäkin maistamaan. Aikuisille toki oli herkullista, kalaakin monessa eri muodossa joka päivä, mutta lapsille hyvin vähän. No, tänään lapset syövät lohikeittoa iiiiiisot lautaselliset, ja kun tarjoan makaronilaatikkoa, se ei änähdäkään.

Ja iltapäivällä... Mummin jalat pettävät trampoliinissa kolmannella hypyllä ja hän leiskahtaa edessä odottavaan mattoon. Jalat ovat höttöä. Ei tätä kauaa jaksa. Mutta ehkä jos olisi jokapäiväistä, jaksaisikin?

Mutta sitten saamme uida vapaasti, ilman diktaattoreita. Kellun, uin, poreilen, otan hartiasuihkuja. Lapset ovat vesipetoja. Pinjasta varsinkin näkyy välillä vain vilahdus, sukelluslasit vaalean hiuspehkon alla ja jalat, kun renkaat pitää poimia pohjasta. Peppi haluaa uida mummin kanssa isommassa altaassa, vaaleanpunaiset lasit vilahtavat ja hänkin sukeltelee. Mummi on varpaillaan... Huolehtii.

Sään suhteen tähän asti uskomaton tuuri: hellettä, hellettä ja hellettä, vain kerran yöllä ukkostaa ja yöllä sataa. Nyt jyrisee jo päivälläkin, alkoi heti lentopallopeliharjoitusten jälkeen.

Jalat valittavat.

keskiviikko 8. elokuuta 2012

HEITIN HEIHHäSTä

Nukutti. Raskaasti. En herännyt lenkille ajoissa. Vähän harmittaa. Mutta voima on jonnekin kadonnut. Jo nyt?

Urheiluareenalla on pehmispallosota. Sekajoukkueet. Aika tasaista menoa. Viimeisessä erässä ottelevat lapsenlapset vastaan isovanhemmat ja viimeksimainitut kärsivät rökäletappion. 

Uimahallilla odottavat juoksuvyöt ja Maikki. Varsinainen rääkkääjä!
Lapset sentään saavat Tanjan kanssa peuhata lämpimässä veessä. Meidän vanhusten, raihnaisten, elämän kovettamien sen sijaan on juostava pikajuoksua, loikittava, poljettava... Voi sinua, Maikki! Pus. Kun nousen altaasta, en tunne sääriä omikseni. Vastaan haparoiva kohtalotoveri nauraa, että hän jo luuli vain itsellään olevan könttäolon.

Hetki altaassa vapaasti, ah, mutta sitten Pepin viisivuotias poikakaveri vetää tämän leikkikentälle. Mummi ja ukki ovat niin voimattomia etteivät jaksa Pinjaa mennä valvomaan just silloin. Mummi käyttää hiukset pestyään häntä erikseen siellä, jolloin tyttö toteaa olevansa liian pieni niihin telineisiin. Mummi onkin hirvistyksissään, niin mahdottomia kiipeilyjä siellä on.

Ruokailun jälkeen tunnin tauko ja sitten makkaranpaistoiltaan Ilkan kurun kodalle. Sieltä löytyy pikkuisia sammakoita ja jokin puraisee Peppiä. Hän herättää yöllä. Säikähdän, voisiko se olla käärme ja luulen näkeväni kaksi pistettä, mutta silmälasien kanssa tarkasteltuna se toinen piste onkin kesakko. Jalkopöytä turpoaa, on kuuma, kutisee. Laitan viilennysgeeliä, onneksi olen ottanut sellaista mukaan ja käärin jalan kylmään pyyhkeeseen. Aamulla sitten allergialääkettä. Kokiksen kanssa. Tietysti, muutenhan sitä eivät lapset saa.

Pinja kirjoittaa päiväkirjaani: Heitin HEIHHäStä.

tiistai 7. elokuuta 2012

KYYKKÄÄ, MÖLKKYÄ, KROKETTIA

Aamulla aikaisin juoksen puolisen tuntia, rannalla(kin). Asvaltti kiiltelee mustana öisen sateen jäljiltä, näyttää ihan jäiseltä ja se saa varomaan. Mutta... Olisinkohan tehnyt koko lenkkiä, jos olisin tiennyt, mikä seuraavina päivinä odottaa?

Perinneleikit kyykkä, mölkky, kroketti... Taitotasapainoilua hulavanteilla (ennen se pysyi ihan suosiolla, Pepillä oli kolme kerrallaan pyörimässä...), kepeillä, kiinanlautasten vispaamista, polkupelillä seikkailua...

Illalla Saarijärvenrannalla vesileikkejä, frisbeelautasella veden kantoa jonossa sankoon.
Eilen illalla lapset olivat jo uineet järvessä, tänään myös ukki ui, mummi ei kehtaa näyttäytyä uimapuvussa... vielä. Pinja joutuu keskelle suihkutettavaksi, samoin ukki. En saa ukista kuvaa, koska Pepin on päästävä Bajamajaan. 

Yöllä ukkonen rätisee ja rymisee. Taivas on yhtä salamaa. Onneksi lapset eivät herää. Vain minä valvon.

maanantai 6. elokuuta 2012

PITÄKÄÄ SITTEN SUUNNE KIINNI!

Mäntsälä mielessäin... Siskon luona yön yli ja seuraavana päivänä Helsingin Töölöön. Menomatkalla sieppaamme Alppilasta poikamme kyytiin.

Peppinja on uimassa ja kotiutuu meluisasti. Illalla Pinja kömpii keskeemme, tokaisee tullessaan: - Ja pitäkää sitten suunne kiinni! Peppi ei raaski omasta parvisängystään mihinkään muualle. Tosin Pinjakin aikansa pyöriskeltyään nappaa tyynyn ja pussilakanan kainaloonsa ja hiippailee äidin viereen...

Lauantaina on helle jälleen, outoa näin normaalisti kylmänä kesänä ja käväisemme Hietaniemen uimarannalla. Peppi ui, mutta Pinja väittää hiekassa olevan koirankakkoja eikä suostu muualle kuin kiipeilytelineisiin. Aurinko paahtaa, hiki valuu, olkapäitä polttaa, joten eväät nautittuamme karistelemme hiekat ja poistumme. Peppi esittelee matkan varrella sijaitsevan tulevan koulunsa ja me haaveilemme Hänen kanssaan siinä lähistöllä olevasta asunnosta, mikä mitä ilmeisimmin saa jäädä haaveeksi, niin monta nollaa näkyy sen hintalapussa roikkuvan. 

Sunnuntaina pakkaamme auton, palautamme pojan asunnolleen ja huristelemme tyttöjen kanssa Vierumäen Urheiluopistolle, jossa meille avautuu hulppea kahden huoneen ja keittiön rivitalohuoneisto. Alkukokoontumisen jälkeen päästään uimaan muutaman harhatien jälkeen. Sitten lapsilla onkin nälkä ja ruoka uppoaa kiitettävästi. Meihin kaikkiin. (Se masu?)

Tytöt asettuvat omaan huoneeseensa, ukki lukee iltasadun ja telkkari aukeaa salaa. Annan heidän katsoa olympialaisia kunnes Pinja väittää, että hän ei saa nukkua siitä kuuluvan äänen vuoksi. Peppi haluaa katsoa vielä, joten kompromissitulos on tärkeä: viiden minuutin kuluttua virta katkeaa. Pinja on kuitenkin lopulta komennettava vaihtamaan huonetta ukin kanssa, koska hiljaisuus ei lankeakaan. Se tosin on mieluinen komennus, joten mummi jäi mietteisiinsä. Jos aamulle suunnittelisi varhaisherätyksen, niin jospa seuraava ilta toisi sen unenkin oiki ajoissa...

sunnuntai 5. elokuuta 2012

PUAHTOSUOLOO, OHRARYYNIRIESKOO JA MUSTIKKAKUKKOO

Auto huokuu tulta, onneksi koneisto toimii ja viileys lankeaa. Masu rököttää omituisesti sylissä, rintaa korventaa ja kurkku rätisee, silmäluomia painavat kolmen tunnin yöunet. Onneksi ei tarvitse ajaa, tosin kuskillakin taitavat silmät kaivata Nukkumatin ohipuksutellutta purtta.

PekkaHeikkisen puu-uunilimppu, kauraleipä ja Annan pitko (onkohan se minun oppilaani Annan?) takakontissa köröttelemme kohti suurta etelää. Tähtäimessä lasten ja isovanhempien yhteinen urheiluleiri Vierumäen Urheiluopistolla.

Pöljä – ei saa nimitellä kanssamatkaajia – vilahtaa ohitse, samoin Kuopio... Ensimmäinen etappi on Joroisten Kurkelankaari, sukulaiset ja heidän mökkinsä.

Navigaattori ohjaa miten sattuu, kurillani laitan myös kännykkäni navigaattorin päälle. Koneet väittelevät keskenään, toinen käskee tehdä u-käännöksen tuon tuostakin, toinen suunnittelee meille mahdollisimman mutkaisia reittejä. Onneksi on ajettu näitä isoja teitä ennenkin ja pikkuteille on saatu erinomaiset ohjeet, joten annamme äänten nahistella, tuikkaamme vain silloin tällöin siihen väliin omia mielipiteitämme.

Perille pääsemme navigaattoreista huolimatta. Savolaista perinneruokaa puahtosuoloo voin ja uutispottujen kera, pannukakun näköistä ohraryynirieskoo  sienimunavoilla (? - tästä sanasta en ole ihan varma) ja mustikkakukkoo sekä savustettuja muikkuja... 

Uni lupsauttelee silmäluomia ja sinnittelyistämme huolimatta kellistymme herkut vatsassa palaen romanttisesti pirtin hetekoille, tosin emme uskalla nostaa alaosan puoliskoa romahduksen pelossa, joten saan uinua hetekan seinämien tarjoamassa sylissä. On hiljaisuus ja katkeamaton uni. 

Viimeisenä kuulen emännän huokauksen: - Kukaan ei takuulla usko tätä; että minä asetun nukkumaan jo ennen kymmentä! 

Hih, isäntäväen on näet vähän pakko köllähtää myös, sillä vieraat simahtavat melkein käsiin...

maanantai 23. heinäkuuta 2012

ELÄMÄNOHJEITA KAINUULAISITTAIN

Murre vaihtelee eri puolilla Kainuuta. Minun suussani nämä ohjeet kuulostaisivat tällaisilta:

  1. Liijjan paljo hyvveä on ihanoa. 
  2. Anna kaekkesi van elä anna periksi.  
  3. Kompastelu soattaa esteä koatumisen. 
  4. Joka ihteesä luottaa, se kykysä tuplovaa. 
  5. Elämän tarkotus on murheen karkotus. 
  6. Naora itellesi ennen kum muut kerkijäät. 
  7. Ikkeä tulloo van vanahaksi ei tarvihe tulla. 
  8. Huominen on ussein viikon kiireisin päevä. 
  9. Jos mielesi tyhjenöö, elä unoha katkasta eäntä. 
  10. Lukemalla ei uimaa opi, vetteen son mentävä. 
  11. Ne tekkööt jotka osovaat – jotkei ossoa, ne arvostelloot. 

maanantai 16. heinäkuuta 2012

RAJATON


Rajaton...

Sieluni huutaa...
Missä oot!

Kuljen kivistä rantaa,
ovat varpaat kolhitut,
on mieli murtunut.

Rajaton uni, 
sydämeni kaikuleiri.

Missä oot?  

torstai 12. heinäkuuta 2012

SE SYLI ON KAIKKEUS


Sylisi on äärettömyys... 

Unelmat kuhajavat maailmani taivaalla, 
enkelit vartioitsevat sen 
äärillä, 
sydämet sykähtelevät sen keskuksessa. 

Se syli on kaikkeus. 
Sinun sylisi.

lauantai 30. kesäkuuta 2012

PIETARI BRAHEN KINTEREILLÄ

Kajaanin kauppatorilla kuhisee. Myyntikojujen ympärillä kiertelee väkeä. Torikahvilat ovat täynnä. Aurinko lempii, joen vesi välkehtii sinisenä, helluntailaisten kuoro helskyttelee  sydämeenkäyviä laulujaan. "Saanko kerran lunta valkeemmaksi..." 
Tapiolan päiväkodin lapset kukittavat nimpparisankarin patsaan ja esittävät hellyttävän moniäänisen vakuuttavasti pikkuisia runolauluja. 
Sitten kaupunginjohtaja 
Jari Tolonen toivottaa kansan tervetulleeksi ja hanurikerholaiset virittävät iki-ihanan Suvivalssin
Yritän pysyä tiukasti aloillani, mutta kengänpohjani ovat niin pehmeät, että ne keinuttavat "väkisin" vartaloani musiikin tahdissa ja sieluni huutaa... TANSSIIN!

Pietari Brahe saapuu Kristiina-vaimoineen, kertoo mitä kaikkea hän sai aikaan sen jälkeen kun oli perustanut Kajaanin kaupungin vuonna 1651. Hämmästelee väenpaljoutta, tuumii, ettei silloin perustamisaikoina tainnut koko kaupungissa olla niin suurta ihmismäärää kuin torilla nyt.

Pietari Brahe kertoo Kristiina-vaimoineen Kajaaninlinnan entisen vankityrmän paikalla mielenkiintoisia juttuja linnan ajoilta.  
Kun haitarikerho aloittaa repäisevän humpan, pieni osa meistä kuulijoista lähtee arvoisan pariskunnan perässä linnanraunioille. Minä ikuisena raunioiden luona väristelyjä kokeneena marssin toisten seassa, ahnehdin aina vain lisää ja lisää tietoa noilta ajoilta. Uskon jopa, että olinhan siellä minäkin, silloin joskus...

Myös Serafiina ja Posti-Stiina kertoivat omat tarinansa.
Tuulee aika vinkeästi raunioiden sisälläkin, päälläni on ohut pusero, joten ihan loppuun asti en jää kuuntelemaan Serafiinaa, haluan säästyä nuhalta, sillä seuraavana päivänä tulee Peppinja mummolaan! Lapset  puhkuvat innosta päästä mökille uimaan - sateessa...

torstai 21. kesäkuuta 2012

EI LAULUT MEISTÄ KERTONEET...

Olipa aamulla könkkö olo! Keho ei meinannut herätä niin millään, polveen sattui... No syykin kyllä oli  tiedossa. Ensinnäkään ei enää taideta mitään villivarsoja olla, ja toisekseen hurrautimme illalla Naapurinvaaralle ilmaisiin tantsuloihin, totta kai, olihan siellä iki-ihana Sinitaivas esiintymässä. 


Oli siellä kyllä toinenkin tanssiorkesteri, KinoJake, sen kaikki biisit eivät vain sytyttäneet meitä... jotenkin. Erinomaisestihan se tietenkin soitti ja lauleli, ja alussa hurjasti liehuimmekin sen tahtipuikon mukaan, mutta liekö koivet sen verran huutaneet ilmaa alleen, että istuimme harvinaisen kauan, ihan kesken tanssi-illan. 

Normaalisti tuskin maltamme istahtaa koko iltana... 
Ja taisi siinä käväistä pikkuinen möksäyshetkonenkin... 

Kivan säväyksen toivat Sinitaivaan Raatteentien yhteydessä orkan jäsenten päihin ilmestyneet piippalakit ja parin "sotilaan" yllättävä tanssilattiatuokio.


Nuoria oli ihmeen paljon, ja taitavia olivatkin. Tuntuu mukavalta, että hekin ovat ruvenneet löytämään tämän ihanan lavatanssikulttuurin yhä enenevin määrin! Mutta mutta... Silmiin pisti vääjäämättä eräs pariskunta, joka tanssi koko ajan kuin olisivat vaatteet päällä rakastelleet... No, aika julkeata esileikkiä se ainakin oli. Mutta jokainenhan laittaa itsensä likoon siten kuin haluaa, ei minun asiani ole arvostella eikä tuomita. Mietin vaan, mitä nuoret tuumivat nipin napin alle kuusikymppisten keski-ikäisten aikuisten antamasta mallista. 

Ei laulut meistä kertoneet...


tiistai 19. kesäkuuta 2012

VARJOJEN SAARI / ANNIKKI JA KALERVO

    Annikki ja Kalervo olivat uupuneita pitkästä taivalluksesta, ilta pimeni ja jostakin olisi löydettävä turvapaikka yöksi. Hämärä kutoi verkkojaan, mutta silti oli hengähdettävä, koottava väsymyksestä kipinöivät ajatusten rippeet johonkin järjelliseen.
Annikin katse harhaili epämääräiseltä vaikuttavassa metsäsaarekkeessa. He olivat lähteneet siirtymään järvelle toisten mukana, mutta koska olivat äärettömän iloissaan kummankin katastrofista pelastumisesta, he halusivat viettää hetken kahden vain… Ja kun he viimein siitä tokenivat, muut olivat menneet ja metsä ympärillä vaikutti täysin toisenlaiselta kuin he muistivat.

Olikohan täällä käärmeitä? Ajatus ei ollut aikaisemmin juolahtanut kummankaan mieleen ja nyt ponnahdettiin kiireesti ylös pudistelemaan vaatteita, haalimaan koppuroiksi kovettuneita kenkiä takaisin jalkoihin. Oudot linnut ääntelivät puiden kätköissä, mutta mitään luikertelijaa ei näkynyt. Onneksi! Mutta missäpäin toiset olivat? Juomavesi oli mennyt heidän mukanaan ja karkulaisilla oli jano.

Laskevan auringon viimeinen kilo värjyi metsikön katteessa, jostakin häilähti kimmellys ja Annikki huudahti: - Tuolla on jotakin! ja lähti määrätietoisena kulkemaan. Valo välähti toisenkin kerran, ja sen avulla he onnistuivat löytämään kimalluksen aiheuttajan.


Pienen lähteen vesi siinä pulppusi iloisena ja kutsuvana. Auringon viimeinen säde pilkahti sen pinnalla vielä kerran ja sammui. Ilosta huudahtaen he polvistuivat lähteen reunalle, upottivat siihen kuperretut kouransa ja ammensivat suihinsa kylmää, herkullista nektaria. Kun pahin jano oli tyydytetty, he katsahtivat toisiinsa yhtäkkisen kauhun vallassa. Molempien mieleen iski sama värisyttävä ajatus. Entäpä jos vesi ei olekaan turvallista, myrkytöntä?

Annikki hiipi rakastettunsa kainaloon. – Jos tässä vedessä oli jotakin, haluan nukahtaa sinun syliisi, lähteä yhdessä rajan taakse, hän kuiskasi. Kalervo kietoi kätensä hänen ympärilleen, veti syliinsä. He odottivat, odottivat ja odottivat…
Annikki nukahti. Kalervo kuunteli hänen tasaista hengitystään, antoi varovaisen suukon nukkujan päälaelle ja sulki silmänsä hänkin. 

Unessa Annikki liiteli pitkin metsää, vaistosi lempeän suukon päälaellaan, tunsi käteensä tartuttavan ja huomasi sivulleen vilkaistessaan Kalervon liitelevän siinä vierellä. Ympärillä ei enää ollutkaan pimeää, sinertävä utumainen valo verhosi kaiken. He kohosivat ylemmäksi ja ylemmäksi, aivan puiden latvojen yläpuolelle. Kalervo virnisti ja  ohjasi heidät valtavan puun oksalle, keinutti heitä siinä, lennätti toiselle oksalle ja niin edelleen, keinuen. Heitä nauratti. Miten lapsellisia olemmekaan! miettivät molemmat, mutta juuri siksihän he olivatkin yhteen ajautuneet, pelkkää samanlaisten sielujen kotiin pääsyähän se heidän kohtaamisensa oli ollut.

He olivat osuneet patikkaretkellä samalle nuotiolle, Kalervo oli kymmenisen vuotta aikaisemmin eronnut nuorena solmitusta liitostaan ja lomaili nyt aikuisen poikansa kanssa. Annikki puolestaan kulki senhetkisen seuralaisensa ja erään toisen pariskunnan mukana. Hekin olivat pysähtyneet Jyrävän putouksen luona olevan Siilastuvan kohdalle uimaan ja ruokailemaan. Kuinka ollakaan, molemmat retkueet olivat jatkaneet samaa tahtia, jutelleet keskenään, pysähdelleet samoihin paikkoihin kuvaamaan ja ihastelemaan. Annikki oli tuntenut alusta alkaen outoa vetoa Kalervoon ja vaikutti siltä kuin tämäkin olisi kokenut samaa. Vähitellen he viehättyivät toistensa samankaltaisesta huumorista, upposivat umpisukkeloon toistensa sieluihin ja ennen kuin huomasivatkaan, he olivat jättäytyneet seuralaistensa taakse. Kädet hipaisivat kuin varkain toisiaan…

Matkustajalaivaan he olivat päätyneet halutessaan juhlistaa parikymmenvuotisen yhteiselonsa vuosipäivää ja sitten oli käynyt näin.

- Katso, huudahti Annikki äkkiä. He olivat kohonneet takaisin liitelemään puiden yläpuolelle. Alhaalla näkyi tulenkajoa, savu kiemurteli nuotioista ja joukko ihmisiä istui niiden ympärillä. Osa oli kääriytynyt vaatteisiinsa, osa pötkötteli lähistöllä suurten lehtikerrosten alla.

He laskeutuivat alemmaksi. Järvi kiilteli hopeisena, tulen loimu heijastui sen pinnasta. Ihmiset juttelivat. Vähitellen he erottivat katkonaisia lauseita, erillisiä sanoja.

- Mihinkähän se suomalaispariskunta joutui kun he katosivat niin yllättäen? erottui selvästi erään naisen huolestunut ääni.

Annikki huusi, heilutti käsiään: - Hei, tässähän me ollaan! mutta kukaan ei tuntunut kuulevan. Hän laskeutui puhujan viereen ja nyhjäisi tätä hihasta. Tämä ei näyttänyt huomaavan sitä, vaatekaan ei liikahtanut, oikeastaan kun tarkemmin ajatteli, Annikin sormet menivät hihan ja koko käsivarren läpi… Ällistyneenä hän katsahti Kalervoon. Tämä nauroi. – Eihän me oikeasti osata lentääkään, joten unta tämä kaikki…

Hämillään Annikki lehahti hänen luokseen, takertui käsikynkkään, sopersi: - Oletko varma? Entäpä jos se vesi ei ollutkaan oikeata? Mennään äkkiä takaisin! Hän vilkaisi ympärilleen. – Mutta miten me osataan? Kalervo! Apua, olemme hukanneet kehomme! Jospa me olemmekin kuolleet…

- Älähän hätäile, Kalervo rauhoitteli. – Noustaan tarpeeksi korkealle niin jospa ne jostain löytyvät.

He hypähtivät ilmaan, kohosivat ja kohosivat. Jostain rupesi kuulumaan surinaa, ääntä, joka läheni lähenemistään. Valkoinen höyhen pyörähteli heidän edessään hetken, sitten kohiseva pyörre imaisi heidät sisäänsä ja he kieppuivat, kieppuivat ja kieppuivat…

Oli aamu, he havahtuivat sylikkäin. Aurinko porotti kuumana ja maasta kohosi höyryä. Lähellä keinahteli kaksi valkoista höyhentä kevyen aamutuulen puhallellessa.  Kalervo noukki ne käteensä, antoi toisen kumppanilleen. – Kulta, tällainen oli unessanikin. Annikki hypähti pystyyn. Järkyttyneenä. – Niin minunkin…

Kumpikin puhkesi kertomaan unestaan ja he totesivat vähän häkeltyneinä nähneensä täsmälleen samaa unta.

- Katso, tuolla on vielä yks höyhen, Annikki huudahti, juoksi sen luokse ja nosti ylös. Hän katseli ympärilleen. – Entä mikä tuolla kauempana keikkuu? Hän kiiruhti sinne ja poimi puun oksalta jälleen uuden höyhenen. – Näillä on tietty suunta. Ovatkohan nämä merkkejä, tienviittoja?

Höyheniä löytyi yhä vain uusia ja uusia.  Koko päivän he keräsivät niitä, napsivat siinä sivussa nälkäänsä puiden oksilta appelsiineilta näyttäviä hedelmiä, joiden mehukas liha sammutti janonkin. Yön tullen he kellistyivät uupuneina toistensa käsivarsille ja havahtuivat aamun koittaessa lintujen sekopäiseen kuoroon. Ne kahahtelivat puista lentoon levottomin siiveniskuin, harmistunein huuteluin.  Veden  liplatus rantakiviin kantautui yllättäen korviin ja kun he riensivät äänen suuntaan, odotti uusi hohtava höyhen hietikolla, toinen huiskahteli kapean järvenlahden vastapäisellä rannalla. He suunnistivat sitä kohti kunnes…
Kuva: M. K.

Niin, kunnes niemen takaa rupesi kantautumaan ihmisten ääniä. Annikin jalat lähes pettivät helpotuksesta. He olivat kuin olivatkin löytäneet muut matkalaiset! Tai eiväthän he itse… Ne höyhenethän heitä olivat ohjanneet.

- Se lähde taisi ollakin enkelten siunaama, kuiskasi Annikki ääni liikutuksesta värähtäen.

Kalervo ojensi höyhenet hänelle. Katsoi omituisesti, sanoi: - Laskepa ne. Montako saat?

Ja Annikki laski. – 20, hän totesi epäuskoisena. – Yhtä monta kuin meidän tapaamisestamme on vuosia…

Mutta ennen kuin lähtivät leiriin, he, kuusikymppiset, jokseenkin myöhään toisensa löytäneet, pysähtyivät kaatuneen puunrungon luo. Mies vetäisi rakastettunsa kainaloonsa. 
- Kulta, tuo on meidän istuimemme tästä hetkestä lähtien, palaamme tänne aina tähän samaan aikaan niin kauan kuin tällä saarella asumme. Kas näin otan sinut jokaisen päivän alussa kainalooni ja katsomme yhdessä aamuauringon nousua.

Kumppani vaikeni. Hän kietoi käsivartensa toisen uumille, puristi ja se oli siinä. Rakkaudentunnustus. - Missä sinä olet, siellä minäkin.

Utuinen autere peitti tienoon, varjot kisailivat saaren puissa, rakastavaisten hahmot peittyivät hiljalleen lempeään sumuharsoon. 
Uusi päivä oli nousemassa, ehkä uusi elämäkin alkamassa saaren kätköissä, toistaiseksi tuntemattomiksi jääneiden naapureiden muodostamassa yhteisössä. 
Tämä hetki oli kuitenkin pyhitetty vain heille kahdelle.

LUETUIMMAT