torstai 26. joulukuuta 2013

MUMMILIPPU HELSINKIIN

Mummi seisoo aseman lippuluukulla ja pyytää mummilippua Helsinkiin. Kaksi suurta lahjakassia hypähtelee malttamattomina kauempana, enon koettaessa hallita niiden suista tungeksivaa pakettivyöryä. Virkailija naurahtaa ja tuumii sitten, että onpas mummilla kaunis kaulakoru, niin hyvän värinenkin

Ja onhan se, niin kaunis, että Peppinjoista kumpikin sieppaa sen vuorollaan suuhunsa koulun joulujuhlan jälkeisellä lounaalla ja imeskelee sitä niin hartaasti, että isä uskoo kauhistuneena sen kadonneen toiseen pikkusuuhun korun käännyttyä imeskelyn tuoksinassa nurinpäin...

Jouluateria ei sitten uppoakaan samalla hartaudella,
vaikka Peppinja sellaisen välttämättä tahtookin. 
Se on tavallista seisovan pöydän lounasta lähes kymppiä kalliimpi (sekä huomattavasti sisällöltään vähäisempi) ja lisäksi sen menyy on yllättäen lapsille sama kuin aikuisillekin. 
Kuinkahan moni lapsi silliä, suolalohta tai rosollia mahtaa kotonakaan syödä? Tai laatikoita?
No, onneksi jälkiruoan kohdalla ravintolakoulussa joustetaan sen verran, että lapset saavat kaksi herkullista jäätelöpalloa, kun normaalit vaihtoehdot olisivat olleet kahvi tai tee joulutortun kera.

Metron ovella erotessa halitaan. 
Pinjuska ryntää vielä rutistamaan mummia,
koska halasin vahingossa Peppiä,
vaikka mummiahan minun piti, hän nauraa vallattomasti. 
Ja rutistaa niin, että mummin luutkin rutisevat. Lähes.

Hitunen Hannele-kälyn tonttujoukoista
Joulu on nyt ohi, mutta uudenvuodenpäivänä mummi saa vieraita. Ja pääsee taas HopLopiin. Ja herkuttelemaan sen yhteydessä olevaan Kotipizzaan... 
Niin, eikös se pitsa olekin juhlaruokaa? Mummin, enon ja lastenlasten yhdessäolojuhlaa se ainakin kirkastaa. 
Sitä paitsi siinä sivussa poiketaan varmaan
Ja Pipin ja Akin luona - niin, jos ne suvaitsevat näyttäytyä. Tosin Pippi ei mahdu pakenemaan enää lieden alle, mutta saunassa on vielä tilaa...
Tuonne kiukaan alle kun mahtuisi...

maanantai 16. joulukuuta 2013

JOULUTORIA JA SAITURIA

Tampere 14.12.2013.

"Scrooge oli tavattoman saita mies, maineensa veroinen kitupiikki. Synniksi saakka ahnas itarus, joka puristi, tiristi, kovisti, hamusi ja haali!"

Tuollainen mieshän pitää nähdä omin silmin ja häntä lähdemmekin katsomaan oikein joukolla, Tampereella kuuluu vaikuttavan. Senioriryhmämme bussi pysähtyy Vanhan kirkon edessä olevalle parkkipaikalle ja kiiruhdamme viereiselle joulutorille toivoen, ettei kukkaro ainakaan kauheasti ennättäisi vajaassa tunnissa laihtua. 

Joulutorin portti

Kojua on kojun vieressä, ja herkkua niissä kovin monenlaista, mooneenlaaista - villasukista mm. laukkuihin, juustoihin ja paahdettuihin kastanjoihin asti. Osumme paikalle juuri kun tiernapoikien esitys alkaa ja pysähdymme kuuntelemaan, vaikka pikkupakkanen tuntuukin ryömivän salakavalasti vaatteiden alle; epätavalliseen lauhaan tuudittautuneesta pakkasen puraisut tuntuvat kovin äkäisiltä, vaikkei asteita montaa olekaan. Huomaan miettiväni, mitähän kylmä tekee laulajien kurkuille ja äänihuulille. Reippaasti he kyllä suoriutuvat urakastaan.

Mummon Kammarin tiernapojat
Joulupukkikin kierteli alueella ja poseerasi kameralle pyytämättä
Kiikutamme piparkakkutalon varovasti bussiin talteen (talo on ainoa, jonka houkutusta kukkaron nyörit eivät pysty vastustamaan), ja kun teatteritalon ovet avautuvat, pääsemme nauttimaan ylälämpiön Saiturin joulu -menusta. Periaatteesta en vähällä kajoa salaattiin ollenkaan, sillä närkästyneenä huomaan juustoleivästä käytetyn sanaa leipäjuusto, mikä on täysin väärä sana; leipäjuustohan on sellainen juusto, jota laitetaan leivän päälle... Ainakin meidän kainuulaisten mielestä. Katkaravutkin siinä häiriköivät, mutta valppaana tyttönä vältän ne, sillä tottahan minä nyt salaattia otan, juustoleipäväärennöksestä huolimatta.

Tampereen teatteri (Joulutorin suoja-aita etualalla)
Sitten kohti Charles Dickens' in Saiturin joulua. Ja aah, miten herkullinen Ilkka Heiskanen herra Scroogena onkaan! 

lauantai 7. joulukuuta 2013

TASAISTA TIHHUUTUSTA

Itsenäisyyspäivän vastaanotto alkaa. Veteraanit saapuvat kättelemään, kurkkuani kuristaa ja pakenen keittiöön tekemään voileipiä. Kuuntelen ja katselen salaa, liikutus vapisuttaa (mieleeni hiipii ajatuksia, miltä näistä veteraaneista mahtaakaan tuntua nyky-Suomessa, samalla ikävöin isääni). Pian saan kuitenkin työni tehtyä ja siirryn sohvannurkkaan katselemaan.

Vesa-Matti Loiri Eino Leinoineen tihuuttaa jälleen; tutut sanat tunkevat suoraan sydämeeni saaden sen soimaan ja värähtelemään. Soile Isokoski Suojelusenkeleineen palauttaa hetken pikku oppilaani muistotilaisuudesta, jolloin kyseinen laulu ryöpsäytti loputtoman tulvan. Mietin, missä se suojelusenkeli silloin oli, kun siihen tilanteeseen päädyttiin, oliko hän hetkeksi vilkaissut muualle vai oliko suloisen lapsukaisen päivien määrä tullut täyteen niin aikaisin...
Finlandia-hymni suuren kuoron esittämänä ja viimein Maamme-laulu tuhatpäisen joukon laulamana pitävät kasvoni tasaisen märkinä. Minkäs sille voin, herkistyn  helposti kyyneliin asti enkä koskaan selviä kuivin silmin erinäisistä lauluista (joiden joukkoon kuuluu mm. Veteraanin iltahuuto).

Mahtoi olla väkevä tunne saada osallistua sellaiseen tilaisuuteen. Hienoimmat itsenäisyysjuhlat, mitkä koskaan ennen olen nähnyt - mahtava sali, ihana ohjelma niin tuttujen suomalaisten kirjailijoiden tekstein kuin tunnepitoisten laulujen kantavin aalloinkin sekä sujuva esiintymisten vaihtuminen ilman välissä toikkaroivaa juontajaa. Kiitos, presidenttiparimme! 
Ja Tambere, tietenkin.

perjantai 29. marraskuuta 2013

MIKSI?

Olen pahoillani. Tutut eivät uskalla kommentoida, koska olen liian rehellinen. Miksi elämässä pitää valehdella? Minä vain olen, en halua kenellekään pahaa enkä varmaan itsekään ole niitä huikeimpia hurjastelijoita... Mutta miksi ja miksi? Kerronhan vain normaalista vanhenevan naisen huikeasta elämästä...

maanantai 25. marraskuuta 2013

VALOFESTIVAALI

Laanaoja

Lumella kuorrutettu maailma hivelee silmiäni puhtaan valkean kaupungin katuja astellessani. Vallitsee kirkas, pikkupakkasen sävyttämä, nenää puraiseva sää ja askel kulkee joutuisasti, etteivät puraisut yllättäisi muitakin paikkoja.

Rotuaari
Jouluvaloihin sonnustautuneen Rotuaarin kautta aikaudun Oulun linnan raunioille Linnasaareen. Sinne on Tähtitornin kahvilarakennukseen sijoitettu sen historiasta kertova valotaideteos. Rakennuksen ympäristöä koristavat uuden Oulun alueen kouluissa valmistetuista lyhdyistä valofestivaalia varten kootut lyhtyvaloveistokset. Kameran räpseitä kuuluu kaikkialta, en ole siis yksin ihastelemassa.

Tähtitornin kahvila Oulun linnan raunioilla
Franzénin puistossa ihailen valotaideteos Sydäntä sykkivään valkoiseen ja punaiseen  valoon puettuine puineen ja pensaineen.

Valotaideteos Sydän















Tuomiokirkko siinä vierellä kylpee sinivalkoisessa ja sen avoin ovi kutsuu. Pappi nyökkää ovensuussa ystävällisesti, sisään lappaa ryhmä nuorten kanssa työskenteleviä ihmisiä, joten mitä ilmeisimmin odotettavissa on hartaushetki, iltakirkko. Hakeudun istumaan, sillä haluan kuulla taas urkujen soivan, kovin kauan niiden sielua värisyttävää pauhinaa olen kaivannutkin. 

Oulun Tuomiokirkko
Kuuntelen pastorin sanoja ja äkkiä korviani syleilee ihanan helisevä, kuulas nuoren naisen ääni. Se suorastaan soi sydämessäni, näppäilee sen liikutuksesta vavahtelevia kieliä ja avaa vaivihkaa kyynelten sulun.  Puhdistava virta pyörähtelee rinnassani, hyväilee ja silittää, tasoittaa ja oikoo. Yhteisvirren jälkeen tuo suloinen ääni jatkaa taas yksin ja puhuttelee urkujen mahtavaan pauhuun yhtyneenä niin vahvasti, että sydän tulvii jälleen... 

Pois lähtiessä on hyvä ja seesteinen olo. Kiitos, kanttori Henna-Mari! Koin todellisen valofestivaalin, niin ulkoisen kuin sisäisenkin.

sunnuntai 10. marraskuuta 2013

ISÄ

Isä. 
Oppilaani laittoi seinälleen tämän laulun. 
Kuuntelithan sen yhdessä kanssani? 
Ja itkit? 

Sade ropistaa ikkunaan. 
Ei tarvitse pestä. 
Keväällä enkelini pesee sen.

Hän lupasi.

keskiviikko 30. lokakuuta 2013

LUONNONLAPSI

Minua on moitittu liiallisesta läpinäkyvyydestä,
liiasta rehellisyydestä ja omien asioiden salaamattomasta julkituomisesta, 

Osa sukulaisista on sitä mieltä, ettei tunteitaan ole sopivaa kirjoitella maailmalle, osa taas rohkaisee siihen, koska he tietävät, millainen oikeasti olen, luonnonlapsi. Mutta eihän tämän pitäisi kovin monille näkyäkään; tokko kukaan vieras tuntemattoman ihmisen vuodatuksia haluaa kuullakaan...
Tarkoitukseni ei ole ollut loukata ketään, tosin yhden ihmisen tiedän vetäneen herneen nenäänsä kun uskalsin paljastaa miltä minun elämäni vuosi sitten sekä pitkin kulunutta vuotta tuntui, mutta hänellähän oli oma lehmä ojassa ja siellä se saa minun puolestani pysyäkin...


tiistai 22. lokakuuta 2013

OMAN ELÄMÄNI HALLITSIJATAR?


Olen rakastunut tähän kaupunkiin. Pieneen, rauhalliseen, puutarhamaiseen. Missään en ole tavannut näin aurinkoisia ja avuliaita ihmisiä. Vai johtuukohan se katsantovinkkelistä? Olinhan vuosi sitten lähes maan povessa jo ja KAIKKI, jotka neuvoivat, opastivat tai muuten vaan auttoivat (tilanteestani sen kummemmin tietämättä), tuntuivat haavoitetusta sielusta parantavalla höyhenellä siveleviltä enkeleiltä.


MUTTA nyt, nyt olen kai ihan normaali taas (hm, kuinkahan normaali tässä enää toisten silmissä voin ollakaan?). Usein kyselen itseltäni, miten se on mahdollista. Että olenko lopultakin hyväksynyt väistämättömimmän, päässyt vihdoinkin henkisesti jaloilleni, ajan parantamana, joten olen siten ensimmäistä kertaa oman elämäni hallitsijatar?

maanantai 21. lokakuuta 2013

IHMEESEEN AUKEAVA AAMU

Ikkunastani avautuu ihana taulu. Se elää.
Pieniä valkoisia höyheniä pudistellaan 
näkymättömän pilven reunalta.
Kuinkahan suuri se säkki onkaan? Ja kenen?

Valkoiseen kuorrutettu metsä kuoriutuu hämärän sylistä.
Tahraton. Puhdas. Koskematon.

Ihmeeseen aukeava aamu. 

keskiviikko 9. lokakuuta 2013

EI IHAN PARKKIINTUNUT VIELÄ

Maanantai. Lielahti. Jonotan, mutta vessan ovi pysyy suljettuna. Sisältä kuuluu kakimista...
Juna on pysähdyksissä. Sen alle on jäänyt joku. Ihminen.
Outo tunne velloo sisuksissa...

Pahempi lienee olo kuitenkin tuolla vessan sisällä olijalla. Kaikki nimittäin eivät ole vielä ihan parkkiintuneita.

Mönkijä hakee jotain junan takaa. Se ajaa pitkin jalkakäytävää, suljettu laatikko kärryissään. Juna jatkaa matkaansa, ihmiset palaavat omiin ympyröihinsä. Minäkin, mielessä ajatukset kehää kiertäen. Mitä tapahtui? Miten oikeasti kävi? Sitä meille ei ilmoiteta. Ehkä tämä on normaalia matkatessa. Minulle tällaista sattuu ensimmäistä kertaa.

Kotona luen Iltasanomista: Junan alle jäänyt loukkaantui.
Ohh. Ei siis pahinta, onneksi. Puristus lakkaa. 


perjantai 4. lokakuuta 2013

UINU MÖKKINI, UINU


Uinu mökkini, uinu,
kesäksi voimia kerää.
Kun luontosi ihana herää,
me kohtaamme taas,
jos niin sallitaan!

Kesän viimeiset karsinogeenitankkaukset
Talvilepoon

Näkemiin, saunaranta


Väsynyt rantavahti


"Illat sammuvat kylmään hämäryyteen..."

keskiviikko 2. lokakuuta 2013

KAUPUNGISSA TÄTÄ TAIVASTA EI OLE

Järvi lepää liikahtamatta, peilikirkkaana kimaltaen. Aurinko kultaa kotiniemen ja henkäisen syvään pysähtyessäni tutulle rantatöyräälle.

Vesi on karannut kauas, sen luo päästäkseen on tipsuteltava tovi pitkin niljakasta "noatikasta" *, ja sen teemmekin saunaa lämmittäessämme. Saaviin vain varoen kauhalla veden pintaa pyyhkäisten, ettei pohjamura nouse mukana, kaikkiin liikeneviin käsiin sankot, kädet ripoihin ja sitten kohti rantaa. Laiturille kipuaminen vaatii omat rituaalinsa, mutta sekin onnistuu, pariin otteeseen peräti. Kun tuli herkuttelee viimeinkin pesässään, hoksaamme, että vaivattomampikin tapa olisi ollut saapuvilla; vesijohto toimii sittenkin vielä, kun kokeilumielessä, ihan vain huvikseni, väännän hanan perille asti auki!

Tähtikaton alla kylvemme, no, lähes, saunan katon alla se kylpy vain on varsin paljon lämpimämpää ja jopa järkevämpääkin... Mieli halaisi lokakuisen järven syleilyynkin, mutta armoton pimeys, kaltevan laiturin liukkaus sekä maisen noatikkamatkan pituus pysäyttävät, joten tyydymme taaplaamaan ilman hyistä kylpyä mökille takaisin, pysähtelemme ja pyörähtelemme ihailemaan ihanaa tuikemerta yllämme. Olen näkevinäni revontulten väikkeen vastaisen rannan taivaalla, ja vaikka tiedän, ettei tähdistä minun kamerallani kuvia saada, näppäilen silti, haltioissani kaikesta tästä loisteesta. Kaupungissa tätä taivasta ei ole.

Illalla pakastuu, jääkiteet kimaltelevat ulkokynttilöiden valaisemissa lehtikasoissa. Siinähän ne minun kadoksissa olleet timanttini tuikkivatkin, turhaan niitä maailmalta olen etsinytkään...

Aamulla sataa. Käsitaasan veden pinnassa helähtelee jää.




* jalan alla notkahteleva savi/hiekka/muta -sekamelska


maanantai 30. syyskuuta 2013

KENEN EDESSÄ HALLITSIJAKIN PALJASTAA PÄÄNSÄ?

4. ja 5. päivä


Toiseksi viimeinen päivä alkaa sisäcurlingilla. Curling-kivet pyörivät, temppuilevat, tönivät toisiaan, vierivät, joskus ihan nappiin, joskus taas ei lähimaillekaan. Nauru raikaa, kannustushuudot kaikuvat, ja niin riemunkiljahduksia kuin pettymyksen puuskahduksiakin kuuluu sieltä sun täältä. Aito kilpailumeininki siis... Meidän ryhmämme ei voita tällä kertaa, onneksi joku muu voittaa... 

Ja tietysti tällaisen liikunnallisen tuokion jälkeen täytyy tankata taas, kuinkas muuten (lounas - PUUH!), sitten kiireinen lipaisu senioritanssin saloihin, jonka jälkeen jumpataan altaassa musiikin kannattelemina (vesicircuit). Ja päivällisen jälkeen... Niin, päivällisen jälkeen LEVÄTÄÄN...

Illalla kokoonnumme viimeiseen yhteiseen illanviettoon päärakennuksen pyöreään Saari-kabinettiin, jossa kuntolomaviikko huipentuu niin yhdistyksen puheenjohtajan yhteenvetoon kuluneista päivistä sekä kaavailuihin kevään valtakunnallisesta ammatillisesta tapahtumasta ja seuraavan syksyn kuntolomasta kuin myös pianon säestämiin yhteislauluihin, musiikilliseen tietovisailuun ja kinkkisiin kompakysymyksiin. Ne ne vasta vaativatkin vikkelää aivosolujen liikettä ja eikös vain jonkun hoksottimet loksahdelleetkin niin pätevästi, että oikeat vastaukset löytyivät. Minä tuskin ennätin ruveta edes pohtimaan... Mutta olenkin vissiin niin hidasjärkinen, että tarvitsisin tovin kysymistapaan totuttelua ennen kuin pääsisin juoneen mukaan.
Lapsetkin ovat paljon näppärämpiä näissä.

Miten, muuten, sinä vastaisit mm. seuraaviin kysymyksiin (ilman apukeinoja, tietenkin - lapsiltakaan ei saa kysyä!)?

1. Kenen edessä hallitsijakin paljastaa päänsä?
2. Minkä ammattikunnan edustajan työ poljetaan maahan?
3. Mitä tautia ei ole vielä koskaan sairastettu missään maassa?
4. Miten kirjoitat sanan vesi kolmella kirjaimella?

Päärakennus, jossa majailimme
Ja sitten, voivoivoi, koittaa viimeinen lomapäivä! Ah ja oi! Mutta murehtimaan ei auta jäädä, vaan ensimmäiseksi laitetaan ryhti- ja tasapaino vuodeksi kondikseen, sen jälkeen lounastetaan viimeisen kerran (HUOH) ja sitten jätetään haikeat jäähyväiset niin ihanille ruoille, mukaville senioritovereille kuin koko Liikuntakeskus Pajulahdellekin.

Siis kiitos kivasta viikosta, kiitos vaihtelevista ohjelmista, kiitos uusista senioriystävistä sekä kiitos iloisesta ja positiivisesta Ninni-ohjaajasta!

Ja ennen kaikkea, huonetoverikseni sattunut Vuokko, ihana ja lämmin, aito lähimmäinen, ansaitsisi miljoona miljoona miljoona ruusua! Olin onnentyttö, jälleen kerran, saadessani sellaisen oppaan, joka huolehti ja paimensi harhailevan ensikertalaisen aina oikeaan paikkaan!

Kotiin ajellessa aprikoin, paljonkohan enemmän massaa siinä rattaiden päällä vieriikään tulomatkaan verrattuna...


sunnuntai 29. syyskuuta 2013

MENNINKÄISIÄ ASUU NÄKÖJÄÄN TÄÄLLÄKIN...

3. päivä

Respa
Huomiseksi on luvattu räntää iltapäiväksi, joten aikataulu muuttuu. Senioritanssit siirtyvät seuraavaan päivään ja tänään suuntaamme kolmen kilometrin päässä olevalle Seelammin laavulle.

Melontakurssikin oli meneillään
Tuuli on tuima ja ankarat ovat Iso-Kukkasen järven aallotkin välillä, mutta aurinko paistaa ja askel on kepeä. Jalkain alla taittuva polku on kyllä tasaiseksi lanattu, mutta siihen on jäänyt kivenmurikoita, jotka heikentävät taivalluksen nautintoa. Metsän sisään tuuli ei enää pääse ja reipas askellus nostattaa kevyen hien pintaan. On siis hidastettava tahtia, sillä perillä voi vilu kopasta, mutta pitkästä aikaa vaelluskengät ympärilleen saaneet koivet eivät millään malttaisi huilata, silkasta riemusta ne potaltavat juoksuun tuon tuostakin.


Laavulla nuolevat iloiset lieskat jo nokistakin nokisempaa pannua ja yhtä iloiset keittäjät, senioritoverimme, ehättävät tarjoamaan ensimmäisiä kupillisia. Valtavan kallion kainalossa lymyävä laavu saa pian asukkinsa, jotka tikanpoikien lailla kuuntelevat luontoaiheisen tietovisailun kysymyksiä. Onnistun pääsemään virkeän huonetoverini ja toisen tietonikkarin kanssa samaan ryhmään. Kysymykset menevät täysin yli hilseen, en ole koskaan kuullutkaan moisten asioiden olemassaolosta. Mutta osallistun sujuvasti arvaillen ja kuinkas sattuikaan - maailma on tosi hupaisa - meidän ryhmämme voittaa ja saamme palkinnoksi heijastimet, mikä on ajankohtaan nähden täsmäsaalis siis.

Värikästä ruskaa ei tahdo löytyä
Takaisin palaamme toista tietä ja se on nyt sitä oikeata metsäpolkua. Pysähtelen kuvailemaan, toverini etääntyvät, jään yhtenään jälkeen, mutta sehän on näillä retkillä ihan tavallista, ja joudun juosten ottamaan heidät kiinni. Sääkin oikkuilee. Yhtenä hetkenä paistaa kirkkaalta taivaalta ja toisena ilma täyttyy pomppivista rakeista, jotka hiljalleen asettuvat hienoiseksi rännäksi. Mutta ei haittaa, kaikenlainen vaihtelu on tervetullutta ja sydämeni laulaa.

Menninkäisiä asuu näköjään täälläkin...
Tukevan päivällisen jälkeen ei muuta sitten jaksakaan. Onneksi ohjelmalehtinenkin on tyhjä. No, frisbeegolfia vielä pitäisi, mutta kämppiksen kanssa livahdamme rantasaunaan. Ja eikös tuo kämppis-hurjimus pulahda taas!


lauantai 28. syyskuuta 2013

KUNTO VAI MASU?

2. päivä

Rannan nuotiopaikka
Volttimatto, korkea, ilmaa täynnä. Ja mehän tasapainoillaan sillä, kuka sulavasti, kuka syöksyen (niin että toisia pelottaa vastapäisen seinän - ja syöksyjän pään - puolesta), kuka taas varovasti hipsutellen. Kaikki tyylit kelpaavat. Mikä ihana paketti - miten tuota voikaan kutsua matoksi? Se on tukeva, paksu, pompittava.

Herkkulounas välillä katkaisee hikisen temmellyksen, tosin naurunhyrskettä sekään ei vie. Aamupalasta on vielä monta palaa masussa, mutta silti tarjottimeen kertyy kunnioitettava röykkiö. Ähh... Onneksi kuntosaliin meno on vasta puolentoista tunnin päästä!

Ruokasalin seinä koostuu osin kalliosta.
Vesivoimistelun jälkeen reidet ja käsivarret jo tietävät olevansa varsinaisella kuntolomalla, sen verran kunto niissä jo tuntuu. Ja senpä jälkeen seuraakin herkkupäivällinen! Voi että! Kumpaahan täällä kasvatettiinkaan, kuntoa vai masua?

perjantai 27. syyskuuta 2013

LOMALLE, LOMALLE, LOOMALLE...

1. päivä


Seniorikuntolomalle köröttelen, kuuntelen ja... Navigaattori ohjaa, enhän muuten älyäisi paljonkaan, tai sitten menisin mutkaillen. Tosin navigaattori ei huomauta kaistanvaihdosta ja saan aikaiseksi sydämentykytyksiä niin takana tulijalle kuin itsellenikin, kun olen täräyttämäisilläni liikenteenjakajaan ja korjaan vaistomaisesti. Huh, onneksi takanatulijalla on hoksottimet korvien välissä ja enkeli sujauttaa kärryni sopivaan kohtaan. KIITOS!


Perillä kohtaan ihanan seniorittaren, joka järjestää minut mukavan kämppiksen hoiviin ja pääsen heti mukaan uuden porukan tempauksiin. Iloinen ja virkeä Ninni infoaa meitä ja lupaa pysyä rinnallamme koko ajan, ja hups, kohta ollaankin jo jumppapuvuissa. Niin... jotkut oikeassa paikassakin jopa, mutta minä paukapää vaan syöksyn huoneeseen vaihtamaan asua enkä sitten enää löydäkään muita. Istun yksin ja pohdin, lähtisinkö jo takaisin kotiin...


Onneksi huonetoveri palaa, sieppaa minut päivällisporukkaan ja alan kotiutua.  Vartin päästä Ninnin lisäksi ainoa ulkopuolinen ohjaaja, Suvi, venyttää meitä, niin että luultavasti olen lähtiessäni pitempi kuin tullessani. Illalla en jaksa enää saunaan, pitää hoitaa näitä kontakteja...

Huonetoveri, hurjimus, on käynyt uimassa... HUI!


Illalla rantasaunan takkahuoneessa laulamme, paistamme makkaraa, kisailemme.
Valehtelijoiden klubi.
Wau, mitkä hoksottimet joillakin!




sunnuntai 22. syyskuuta 2013

PUKS, PELISTÄ POIS

Tallaan värikylläistä vaahteramattoa, keltaisia koivunlehtiä sojottaa seassa. Katse hakeutuu väistämättömästi entisen asuntoni parvekkeelle. Se on tyhjä, kuten autopaikkakin, vain naapurin papan auto siellä köllöttelee... Joka kerran ohimennessä sama katse, samat huomiot. 
Toivottavasti uusi asukas löytyy pian, oli se niin hyvä asunto, sopiva turvapaikka mierolaiselle.

Äkillinen saderyöpsäys yllättää teepaitaisen, ja syöksyn ensimmäisestä auki olevasta ovesta sisään. Se sattuu olemaan se lähibaari, jossa en ole käynytkään vielä, no joo, en kylläkään ole käynyt vielä missään muussakaan tämän kaupungin menopaikoista... Uteliaisuus herää, joten istahdan hengähtämään ja katselemaan, kuuntelemaan. Eipä se keneltäkään pois olisi; minuahan kun ei kukaan määrää, enää... Huoh.

Naapuripöydässä iätön nainen tsemppaa toista, loputon sessio elämästä, toisten tietysti, viereisessä julistavat maailmaa nähneet parrat ja yks kiharrus. Olisi se kyllä niin kiva mennä tutustumaan, mutta kun olen sittenkin jotenkin sisäisesti tyhjä vielä. Sitä paitsi en ole vielä täysin sisäistänyt ihan kaikkia suomalaisia sanojakaan... Mottaan itseäni henkisesti - kait sinun korvasi ja mielesi tavallista puhetta sietää! Hienohelma!!!  
Hm. En saa mennyksi kuitenkaan. 
Baarityttö tulee kysymään, haluaisinko jotain. Hän kuulemma kaipaa tekemistä. No en tosiaankaan halua, lenkillähän lien, anteeksi vain, ja nousen, sadekin on loppunut ja aurinkoinen paistaa jälleen. Ison partaporukan päät kääntyvät ja minulle vilkutetaan. Hyvää päivänjatkoa! kuuluu monesta suusta. Iloisesta. Ähhh... tunnen mielessäni pienen vihlaisun. 
Mutta, kuten olen sanonutkin, tämä kaupunki on ihmeellinen...

Ylihuomenna on muuten taas yksi merkkipäivä. 
Vuosi mierontiellä täyttyy.  PUKS. Pelistä pois...


lauantai 21. syyskuuta 2013

OLEN TÄYNNÄ

Niin, enkelini. Uskon ihmiseen...  (Silmät kiinni, kuuntele...)
Tähän ikään ehtineellä ei unohduksia, ei harhoja...
Oikeasti. Osaan kiittää nyt kaikesta.

KIITOS uudesta maailmasta, uudesta Elämästä, uudesta ihhhhhanasta asunnosta, uusista mukavista naapureista.
Ja KIITOS entisestä naapurista, ihanasta vaarista, joka lämpimästi halasi muuttaessani vuoden pätkänaapuruudesta.
KIITOS kaikesta, mitä olen  saanut...

KIITOS. Olen täynnä.
Yksinkertaisesti, lapsellisesti.

Sinä olet siellä....

lauantai 14. syyskuuta 2013

MISTÄ ON VIIKONLOPPU TEHTY?

Viikonloppu Metsärannassa.
Mummot ja vaarit.
Nuotiotuli, makkarat sekä huumorin kukka.
Sauna. Uimavesi.
Laiturin keikkuva tasapaino.
Joutsenparin uskollisuus, huolenpito toisistaan.
Lahjapussi ja onnellinen yhteiselo.

Siitä on viikonloppu tehty.



perjantai 13. syyskuuta 2013

MIUMAUMUMMI

Pippi sujahtaa lieden ja tiskipöydän väliseen ahtauteen, Aki säntää WC-pytyn taakse, tiiviisti sen ja seinän väliseen tyhjään tilaan painautuen. Tulomatkalla se oli janttautunut auton seinälokeroon, josta sen pois saamiseksi meni lähes ikä ja terveys.

Houkuttelut, maanittelut, kiskittämiset sekä ruoan tarjolle asettaminen menevät hukkaan, sillä mikään ei saa katteja liikahtamaankaan. Lähden viimein pois, omaan kotiini pakkaamaan ja jätän poikani jatkamaan tutustelemista. Illalla toinen oli sitten kuitenkin uskaltautunut saunan kautta sängyn alle, sallinut jopa armollisesti hiukan silitystäkin, mutta syliin ei sitten millään, toinen taas oli viettänyt yönsä sohvan tiukassa suojapaikassa. Kumpikaan ei ollut suostunut syömään palaakaan.

Niin, vastahankittujen kissojen mummi tässä, lapsenlapsiaan jo toisen kerran huoltamassa käyneenä. Vieläkään kissat eivät uskalla lähestyä, toinen sentään antaa silittää kiukaan kyljessä kuuhottaessaan, mutta toinen pysyttelee jääräpäisesti piilossaan; lienee yhä tuohuksissaan siitä, että joutui kantokoppaan tulomatkalla. No, aikuisen kissan tottuminen uuteen kotiin ottanee aikansa.


perjantai 30. elokuuta 2013

PEHMYTTÄ LIHAA


"Hylätyksi tulemisen trauma kärsitään yleensä yksin hiljaisuudessa, poissa muiden katseilta." Niinpä, noinhan se olisi mennyt minullakin, ellei olisi ollut ihania ihmisiä, lähimmäisiä, enkeleitä, jotka vetivät pois sieltä pimeästä hiljaisuudesta niin, että nousin kirjoittamaan, sillä se on aina auttanut purkamaan älyttömän voimakasta tunne-elämääni. Äärimmäisetkin tunteiden kipunoinnit kun on kohdattava silmästä silmään, viivyttävä niiden tulessa tietty aika ja kun sen ajan jaksaa käristää itseään, olo helpottuu. Ja jaksaahan sen, kun tietää, mikä odottaa.

Olen avoin, joittenkin mielestä ärsyttävästi yli reunojenkin huilahteleva, mutta jos panttaisin sisälleni kaiken, olisin aikoja sitten räjähtänyt ja levinnyt ympäri avaruuksia.
Olisin totisesti "pehmyttä lihaa", kuten minulle toivotettiin jo muuan vuosikymmen sitten. HRRRRH... (Unohda!) Siispä kirjoitin, tukeuduin lähimpiini (”Kukaan ei jaksa katsoa erokriisissä rämpivää pitkään.” No, siitä huolimatta – ilman heitä olisin hukkunut.), riehuin kuntosalilla sekä JUOKSIN.

Ei, älkää pelätkö, en tahdo enää palata noihin aikoihin; 
niistä olen purskautellut tuntojani pitkin vuotta, joten se riittäköön. Elämä maistuu jälleen, ja sen maku on jotain toista kuin aiemmin. Päällimmäisenä sieluani valelee vapauden ja rauhan hunaja. 
Seuraavaksi erottuu pakottomuuden sekä terveemmän elämän mesi. Ja alimpana, kaikkien näiden toisten tukevana pohjana seisoo tyytyväisyyden vaniljoitu vankka pilari: 
olenhan löytänyt paikkani uudessa elinympäristössä, sopeutuminen siihen on alkanut... 

Mutta eikö olekin aika ihmeellistä, miten samantyyppisen prosessin joutuu tällaisessa kriisissä lähes jokainen käymään läpi? Luonnollista dynamiikkaa siis? 
Joillakin se vie rutkasti aikaa, mutta olen onnekas tässäkin, 
koska suoriuduin siitä (ahdistusvaiheesta ainakin) vajaassa vuodessa - ilman lääkkeitä tai lääkäreitä. 
Ehkä olisin jossakin vaiheessa niihinkin tukeutunut, mikäli olisin jaksanut hakeutua. 

Uskonkin, että juuri tunteitteni ärhäkkyyden vuoksi suorastaan ryntäsin vaiheesta toiseen, tuhkaten siten elämästäni pois tuon kaiken, mikä satutti, nöyryytti ja pelotti.

No niin... Tuon yllä olevan linkinhän minä vain halusin esitellä! Kannattaa lukea.


maanantai 26. elokuuta 2013

PÖLYÄ!

Mummi, täällähän on pölyä! huudahtaa viikonloppuvieraista toinen. Missä? huolestuu mummi, hatarasti. Hänen ajatuksensa kun leijailevat vielä mökkimaisemissa.



Ja oijoijoi, jalkalampun päällähän sitä onkin, pölyä, ihan selvästi... No kun mummi on ollut lähes koko kesän poissa, mökillä ja muualla, ei kunnon siivousta ole ehtinyt tehdä, vastahan tänne taas palasin. Ja kun se uuteen kotiin muuttokin on ihan kohta... Ajattelin, että siivoan sitten kunnolla, teen lähtösiivouksen, puolustelee mummi, pyyhkäisee kuitenkin kiltisti kyseistä kohtaa ja leikit jatkuvat, kunnes on aika kiiruhtaa enolle muuttoavuksi.

Vikkelät jalat kuljettavat pikkuesineitä kolmanteen kerrokseen ketterästi. Sen sijaan mummin koivet alkavat yllättäen vapista ja täristä; eivät oikein jaksa kannatella roppia, sydän pompottaa hullun lailla, heikottaakin jo muutamien kiipeilykeikkojen jälkeen ja poika kieltää enemmät reistailut. Sen siitä saa, kun ei kesässä salille ole ennättänyt kuin kerran, pari, huokaa mummi ja tyytyy siirtämään alakerran varastoon vähemmän tärkeitä. Kai se ikä vissiinkin vähitellen jossakin rupeaa näkymään, pakko se on tunnustaa. Peppinjakin on siirtynyt huilaamaan; eihän sitä nyt kauan jaksa eikä viitsikään; paljon jännempää on pelata peliä, jota mummi ei kuulemma osaa...

Muutossa ei kauan nokka tohise ja pian päästään saunomaan. Sen jälkeen herkutellaan telkkarin edessä masut pullolleen sekä ihaillaan hetki parvekkeella auringonlaskua. Sitten pienet tuhisijat uinahtavat. Vai olikohan se sittenkin mummi, joka simahti ensimmäisenä, mökkirannan auringonlaskuun karauttaen?


LUETUIMMAT