NORMIAAMU

Latausjohdot ovat jääneet kotiin, joten en saa kuvia tähän. Kai se puhelimella jotenkin onnistuisi, kun vain malttaisin opetella, mutkun tämä on niin kärsimätön, tämä minä...

Päivä puhkeaa taas kukkaan normaalin ihanana mökkiaamuna. Aurinkokin kiskoo itseään taivaalle, on lähes tyyntä, vain pienet aallot juoksentelevat järvellä. Minun ihana mökkini uinuu vielä, kohta herättelen sitä takkatulella ja luulenpa, että aamusaunakin olisi kohta paikallaan. 

On tämä ollut minulle niin voimaannuttava paikka vuosikymmenten ajan, etten ilman katkeruutta tästä irtoa. Vaikka tiedän, että katkeruus syö ja kalvaa, niin ehkä vuosien päästä senkin hyväksyn. Tämä kuului minun tämänkertaiseen elämääni.

Huomenna vien uusimman kirjani Suomussalmen kirjastoon, ellei sitä ole vielä siellä. Ja torstaina Kajaanin. Siinähän on pääasiassa tästä mökistä historiaa. Rakasta. (Se kirja on muuten lainattavissa e-kirjanakin.) 

VALOFESTIVAALI

Laanaoja

Lumella kuorrutettu maailma hivelee silmiäni puhtaan valkean kaupungin katuja astellessani. Vallitsee kirkas, pikkupakkasen sävyttämä, nenää puraiseva sää ja askel kulkee joutuisasti, etteivät puraisut yllättäisi muitakin paikkoja.

Rotuaari

Jouluvaloihin sonnustautuneen Rotuaarin kautta aikaudun Oulun linnan raunioille Linnasaareen. Sinne on Tähtitornin kahvilarakennukseen sijoitettu sen historiasta kertova valotaideteos. Rakennuksen ympäristöä koristavat uuden Oulun alueen kouluissa valmistetuista lyhdyistä valofestivaalia varten kootut lyhtyvaloveistokset. Kameran räpseitä kuuluu kaikkialta, en ole siis yksin ihastelemassa.

Tähtitornin kahvila Oulun linnan raunioilla

Franzénin puistossa ihailen valotaideteos Sydäntä sykkivään valkoiseen ja punaiseen  valoon puettuine puineen ja pensaineen.

Valotaideteos Sydän

Tuomiokirkko siinä vierellä kylpee sinivalkoisessa ja sen avoin ovi kutsuu. Pappi nyökkää ovensuussa ystävällisesti, sisään lappaa ryhmä nuorten kanssa työskenteleviä ihmisiä, joten mitä ilmeisimmin odotettavissa on hartaushetki, iltakirkko. Hakeudun istumaan, sillä haluan kuulla taas urkujen soivan, kovin kauan niiden sielua värisyttävää pauhinaa olen kaivannutkin. 

Oulun Tuomiokirkko

Kuuntelen pastorin sanoja ja äkkiä korviani syleilee ihanan helisevä, kuulas nuoren naisen ääni. Se suorastaan soi sydämessäni, näppäilee sen liikutuksesta vavahtelevia kieliä ja avaa vaivihkaa kyynelten sulun.  Puhdistava virta pyörähtelee rinnassani, hyväilee ja silittää, tasoittaa ja oikoo. Yhteisvirren jälkeen tuo suloinen ääni jatkaa taas yksin ja puhuttelee urkujen mahtavaan pauhuun yhtyneenä niin vahvasti, että sydän tulvii jälleen... 

Pois lähtiessä on hyvä ja seesteinen olo. Kiitos, kanttori Henna-Mari! Koin todellisen valofestivaalin, niin ulkoisen kuin sisäisenkin.

ELÄMÄÄ EI VOI KIRJOITTAA; SE ON ELETTÄVÄ

Ja näinhän se on. Tuo jonkun minua viisaamman heittämä ajatus häivehti taustalla kun tulostin kaksi viimeisintä käsikirjoitustani ja talletin ne kansioon, josta lapset ja lapsenlapset voivat niitä niin halutessaan lukea, sitten joskus, julkaisuhommiin en itse ryhtyne, koska aikaisemmat kokemukset eivät oikein kannusta moiseen. Samoin ehkä käy myös runokirjalle, jonka haalin kokoon samojen kansien väliin.

Voihan tietenkin käydä niinkin, että innostun muokkaamaan kahta ensin mainittua uuteen uskoon (kuten muuten tein jo taannoin julkaisemalleni Kivi tähtien takaa -kirjalle, joka uudistettuna niin ikään siellä kansiossa levähtää), mutta tuossa muodossaan ne kertovat jälkipolville kaikkein selkeimmin jotain heidän äitinsä/isoäitinsä historiasta, ei paljon tosin, sillä mielikuvitus tepastelee siellä vahvasti taustalla. Silti...

Kustantajat kaipaavat sensaatioita enkä heitä rasita raapustuksillani, tokko heillä kiinnostusta riittäisikään, etenkin kun en julkisuuteen halua. Tahdon säilyttää yksityisyyteni, pysyä kasvottomana.

Nytkö sitten alan elää? No, se lienee helpommin sanottu kuin tehty. Kaksi uutta käsikirjoitusta pitää kyllä minut jatkossakin koneen ääressä, en minä siitä enää irti osaa pyristelläkään. Mutta jos tässä välillä kuitenkin taas johonkin muuhunkin suuntautuisi, karkaisi ainakin hetkittäin virtuaalimaailmasta... Toivon voivani tehdä niin. Onneksi lapsenlapset kiskovatkin sieltä aika ajoin todellisuuteen. Ja sellainen todellisuushan se kaikkein parasta elämistä onkin...


Edu Kettunen - Elämä jatkuu (ihana laulu, kuvat vain tähän vuodenaikaan nähden kovin kesäiset)