ELÄMÄÄ EI VOI KIRJOITTAA; SE ON ELETTÄVÄ

Ja näinhän se on. Tuo jonkun minua viisaamman heittämä ajatus häivehti taustalla kun tulostin kaksi viimeisintä käsikirjoitustani ja talletin ne kansioon, josta lapset ja lapsenlapset voivat niitä niin halutessaan lukea, sitten joskus, julkaisuhommiin en itse ryhtyne, koska aikaisemmat kokemukset eivät oikein kannusta moiseen. Samoin ehkä käy myös runokirjalle, jonka haalin kokoon samojen kansien väliin.

Voihan tietenkin käydä niinkin, että innostun muokkaamaan kahta ensin mainittua uuteen uskoon (kuten muuten tein jo taannoin julkaisemalleni Kivi tähtien takaa -kirjalle, joka uudistettuna niin ikään siellä kansiossa levähtää), mutta tuossa muodossaan ne kertovat jälkipolville kaikkein selkeimmin jotain heidän äitinsä/isoäitinsä historiasta, ei paljon tosin, sillä mielikuvitus tepastelee siellä vahvasti taustalla. Silti...

Kustantajat kaipaavat sensaatioita enkä heitä rasita raapustuksillani, tokko heillä kiinnostusta riittäisikään, etenkin kun en julkisuuteen halua. Tahdon säilyttää yksityisyyteni, pysyä kasvottomana.

Nytkö sitten alan elää? No, se lienee helpommin sanottu kuin tehty. Kaksi uutta käsikirjoitusta pitää kyllä minut jatkossakin koneen ääressä, en minä siitä enää irti osaa pyristelläkään. Mutta jos tässä välillä kuitenkin taas johonkin muuhunkin suuntautuisi, karkaisi ainakin hetkittäin virtuaalimaailmasta... Toivon voivani tehdä niin. Onneksi lapsenlapset kiskovatkin sieltä aika ajoin todellisuuteen. Ja sellainen todellisuushan se kaikkein parasta elämistä onkin...


Edu Kettunen - Elämä jatkuu (ihana laulu, kuvat vain tähän vuodenaikaan nähden kovin kesäiset)