keskiviikko 23. joulukuuta 2009

ALLA LUMIVAIPAN PEHMOISEN


Alla lumivaipan pehmoisen
käy vipinäinen hoppu hiirosten.

On tulimmainen kiire
jouluherkkuin kypsien
taas kätköpaikat merkitä
ja
sitten joulun kynnyksellä
ne talteen käväistä.

Ei sillä väliä,
onko maku hapan taikka makea,
kunhan tunne lämmin, hellä
tykkäämisestä vain on sakea
ja
sitähän ei tarvinne
- ainakaan hiirosten, suurperheisten -
kovinkaan kaukaa hakea...


maanantai 14. joulukuuta 2009

ONKO TEIDÄN TALON ALLA KARHUJA?


Skype hälyttää. Näytössä vilahtaa kaksi valkoista viirua, sitten ne katoavat, kun kyseisten hiuspörröjen omistajien pitää puikauttaa mutka sohvan takana. Naurunkikatus ja töminä vain kiirivät.

- Pinjalla on jotain kysyttävää. Äidin ääni työntyy kiherrysten keskelle.

Ruutuun ilmestyy kaksi sinistä silmää. - Onko siellä teidän talon alla karhuja?

Mummi ja ukki eivät ensin löydä sanoja. Naurattaa.

- Ei niitä ainakaan me olla nähty, tokenee ukki sitten. – Mistäpä tuon tietää, vaikka olisikin…

Äiti selittää, että lasten kanssa oli tullut puhetta siitä, miten mummolan mökin ympäristössä kulkee karhujakin silloin tällöin ja olihan se varmistus saatava siihen, olisiko niitä mahdollisesti itse mummolassakin.

- Meidänpä ikkunasta kurkisteli tonttu, minä näin! kuuluu sitten riemukas ääni. Balettipuku pyörähtää hetken näkyvillä, heti perään toinenkin, muuta ei näy, vain liuhahtavia vaaleita suortuvia, ikiliikkuvia.

- Sieltähän ne kurkistelevat, tähän aikaan varsinkin, mummi tuumaa. Hänhän tietää, että kyllähän ne tontut ikkunan kuin ikkunan taakse pääsevät, vaikkapa neljänteenkin kerrokseen.

- Kyllä meidänkin talon ympärillä pyörii niitä yhtenään, hän sitten paljastaa. - Hiippalakit vain huiskahtelevat.

- Mitä te ootte toivoneet joulupukilta? Ukki yrittää udella mahdollisia lahjatoiveita.

- Se on salaisuus! kajahtaa Pepiltä vastaukseksi. - Ei sitä saa sanoa!

Mummi yrittää: - Kyllä sen voi sanoa. Mistä se pukki muuten tietää tuoda, jos ei kerro?

- Ei saa sanoa, salaisuuksia ei kerrota! Peppi vahvistaa ja asettaa kätensä näytölle estääkseen Pinjaa ihailemasta siinä itseään.

Pinja tuijottaa kuvaansa, moikkailee ja pussailee sitä.

- Me tullaan sitten jouluna sinne teille!

- Tervetuloa! Ollaan varattu jo MLL:stä teille turvaistuimet autoon.

Näyttö pimenee ja yhteys katkeaa. Lasten tietokoneen akusta loppuu virta. Mummi astelee keittiöön, ottaa kaapista muumimuotit, ihailee niitä hetken ja nyökkää sitten päättäväisesti; piparkakkujen leipominen siirtyisi lasten kanssa yhdessä nautittavien asioiden joukkoon.

lauantai 5. joulukuuta 2009

ÄRRÄHAMMASTA PAKOTTAA

Eilen vielä katsoin uusinnan siitä Kainuu 39:stä. Nyt se avautui jälleen uudella tavalla. Tuttuja ihmisiä oli sekä taustalla että näyttelijöinä. Lähes itkuksi pisti, kun jouduin tempaistuksi jälleen siihen aikaan, mihin olin uppoutunut apen kirjaa työstäessäni. Silloinhan jouduin tuon tuostakin menemään niin syvälle tapahtumiin, että kyyneliltä ei päässyt pakoon.

On se ollut yhtä helvettiä se elämä silloin! Kunpa nuoretkin sen joskus älyäisivät ja osaisivat kunnioittaa sodan läpikäyneitä! Vaikka toisaalta on kyllä näkyvissä sellaisiakin merkkejä, että juuri uusin nuoriso onkin herännyt tietoisuuteen tästä ja osaa ottaa paremmin huomioon veteraanit kuin mitä se "entinen" nuoriso.

Yhtä kyttäämistä ja väärinkäsitystä... Ja tuomioita niille, jotka oma valtio jätti vihollisen käsiin! Pakkohan ihmisten oli toimia jollakin tavalla, koska elämää täytyi jatkaa. Mitenpä ne olisivat tienneet, että normaali elämänjano voisi johtaa syytteeseen maanpetoksesta? Oi, miten ärrähammasta pakottaakaan!


Lisää luettavaa aiheesta löytyy Joensuun Yliopiston tutkijan Jussi Kämäräisen kirjoituksesta talvisodan suomussalmelaisista siviilisotavangeista.

keskiviikko 2. joulukuuta 2009

KAINUU 39

Eilen illalla Teemalla näkynyt elokuva Kainuu 39 kertoi talvisodan ajoista Suomussalmen Ruhtinansalmen asukkaiden kantilta. Sinnehän se vihollinen ensimmäiseksi tuli, Juntusrannan Lehtovaaraan.

Esitys oli kuitenkin aika sekava, poukkoileva. Ei pysynyt oikein mukana, jos ei ollut tapahtumista tietoinen. Mutta jos oli lukenut appeni kirjan Elämä kuin unta, pysyi hyvin kärryillä, sillä juuri noista ajoistahan sekin kertoo ja juuri hänen kotitaloonsa hyökkääjä ensimmäisenä majoittui. Asukkaat eivät päässeet pakoon vaan jäivät mottiin, jonne oma valtiovalta heidät oli jättänyt, kun ei ollut huolehtinut evakuoinnista.

Eipä silti, en juhli sitä talvisodan alkamispäivää, sillä eihän sodassa koskaan mitään juhlimista ole. Haluan vain muistuttaa kotimaatamme pala palalta myymistä suunnitteleville, miten katkeralla tavalla isovanhempamme ja vanhempamme sen jälkeläisilleen joutuivat lunastamaan. Miten häväistyiksi veteraanit mahtavat tunteakaan itsensä, kun moista vapaaehtoista luovuttamista katselevat!

LUETUIMMAT