MUORIN RENTO ILMALENTO

Pukki tutkii alinomaa Muorinsa kannettavaa,
jotain epäilyttävääkö siitä löytää haluaa?
Samoin on käynyt puhelimen ja tietokoneenkin -
puhelinsalaisuus lie jäänyt unohduksiin?

Epäilleekö Muorista tuo ihan sitä samaa,
mitä itse tekee tai tehdä haluaa -
pulkkailee siis taivahalla salaa? 🤓

- Mikä tämä on? sohvalta kilahtaa
ja Muorin naurahdettava on vähän niin kuin salaa -
kas viestin nettiryhmän joulumuorien ja -ukkojen
on ylläpitäjä taas kirjoitellut ihan höperöisen.

Muoririepu runoilleen miehistä näkökulmaa
häneltä oli pyytänyt, ett' miten soinnut rimmaa,
kosk' eräs joulumuori oli ehdottanut sitä
eikä Muorin oma Pukki halunnut vaivautua.

Kun ääni tulostimen viimein vaimentuu,
niin yllättäen Muorin päähän taifuuni tarttuu,
ja kärjill' tonttuvarpaitten hän kipittää pyörien...

Työpajan sohva lähestyy rennosti ilmateitä.
Se hoksauttaa Muorin yrittämään ilmaveiviä,
ihan pikkiriikkistä - sentin, kahden kokoista,
ettei rintakehä eikä pää sais' osumaa
eikä pikkutontuille tulisi paikkaa kamalaa…

Jysähdys lattiaan – vain ranne nyrjähtää
ja Muori koko lennosta mustelmin selviää.

Muori on kovin ymmällään, sekaisin, shokissa.
Oliko hän juuri ollut keskellä trombia?

Läheiset muoriystävät on vienyt ajanvirta,
niinpä Muorin itse oli itsensä nostettava.
Sen verran kuitenkin hän täristen tokenee,
ett' petaa vuoteen Tonttulansa takkahuoneeseen.

Eipä Muori juuri nyt muuhunkaan kykene -
siis nuku, Muori, nuku, nuku ja lepäile!

TONTTUJA JA PEIKKOJA

Tonttupari, muori ja ukko, kylpylässä, yhteistä aikaa viettämässä.

Tosin sitä samaa yhteistä aikaa viettää myös tietty peikkomuori pikkutyttöineen.

Saunassa, altaassa, "lenkillä".

Alentavaa? Julmaa?

Häikäilemätöntä? Härskiä?

Entä tonttumuori, reppana, myrskyjen taittama?

Niin, hän - hän vain sulkee silmänsä...

Tonttu-ukko ui altaassa.  

Se "vieras" peikkotyttö takertuu sen kaulaan, siipeilee, ratsastaa.

Ja tonttu-ukko nauraa...

 

Tonttumuorikin nauraa...

Ei uskalla ajatella tai edes ihmetellä,

miten ihan vieras pieni

uskaltaisi koskea outoon tonttu-ukkoon...

Ei kysy kuitenkaan mitään,

sillä onhan hän se outo - luottavainen -

MIKSI hänen oma tonttunsa muka pettäisi?

Saunaan tonttu-ukko menee lähes alastomana,

vain pefletti suojanaan,

ja muori kuulee sen seurustelun

näiden "vieraiden" peikkojen kanssa.

Oi, muoria huimaa... 

Olkoot! hän päättää;

jos joku on mennäkseen,

eivät menemistä pysäytä kiellot eivätkä estot.

Hiljaa hän vain pukeutuu ja poistuu. 

MONENLAISTA PARATIISIA

Tuuli tyyntyy, tuotuaan suhisten viestiä vähitellen tummuvasta yöstä. Aurinko punaa puiden latvat, heijastaen kolminkertaisen kuvajaisen itsestään peilinä  kimaltelevasta järvenpinnasta. Pöllö huuhailee metsikössä, pikkulinnut nukkuvat jo. Tontut keräävät kennoihinsa auringonvaloa ja luovuttavat sitä lyhdyistään sitten kun tarpeeksi riittävä hämäryys on hiipinyt ympäristöön. Paratiisiko?

Mieleni heijaa poukkoilevien ajatusten ja mielleyhtymien ristiaallokossa. Mitä kaikkea ihminen joutuukaan käymään läpi ennen kuin hänen annetaan painaa päänsä viimeiseen lepoon, odottamaan seuraavaa elämää... Helppo siinä on toisten sanoa, että sinä pääset tämän yli. Kun haluat. Mutta kuka sitä jaksaa ajatella silloin kun elämä on sirpaloitunut?

Enkeli-ihmisen löytyminen särjettyyn tulevaisuuteen on lottovoitto. Joillekin se onnistuu. Onneksi.

Tuulenpuuska pyörähtää yllättäen takaisin, sipaisee poskea, kuiskaa unenohuen viestin. Joskus koittaa maksun paikka. Enkä usko, että sen paikan nimi on kaikilla Paratiisi...

AHH...

Istun uutuuttaan hohtavilla rappusilla ja kierrätän katsettani pitkin erämaista pihaani. Nautin. Ahh, mikä näköala! Tuolla helisee tuulikello aitan terassilla. Pihapuussa helähtää pikkulintu. Aallot loiskuavat rantatöyrääseen ja keinuttavat venettä, niin että keikutus louskuttaa uniaaltoja aivoihin. Rytmikkäästi. Keinun vierellä touhuavat puutarhatontut, siili käpertyy terassin jalan juureen ja kukkaympyrän viereltä tuijottavat kilpikonna ja viides mökkitonttu. Grillikatoksessa, tsasounassa rätisee. Tuli ahmii ympäristöstä kerättyjä risuja muurikkalättyjen paistopuille tilaa valmistaen...

Rakastan pikkuruista mökkiäni aina vain enemmän ja enemmän. Ja se minua. Onhan se ainoa paikka maailmassa, joka kuuluu vain minulle. Sitä paitsi se nököttää entisen lapsuudenkotini rannassa, kotirannassa. Täällä sieluni koskettaa heitä, jotka ovat samoilla tienoilla niin ennen minua kuin myös yhdessä kanssani aikaansa viettäneet. Heidän lempeät silmänsä seuraavat taivallustani rohkaisten, kannustaen ja lohduttaen.

Ilta on aina erilainen. Samoin auringonlasku. Iltakymmeneltä aurinko näkyy täsmälleen tietystä paikasta, kahden ohuen puun välistä. Kuvan aurinko ilmestyi yllättäen paljon myöhemmin, uimassa ollessani, vaikka päivä muuten oli ollut pilvinen. Se halusi näyttää minulle olevansa olemassa, laskevansa kylläkin nyt, mutta huomenna taas nousevansa.

Vesi on jo kylmää, ollut oikeastaan joka kerta viime viikkoina. Mutta kun kahlaa sinnikkäästi siihen asti, että laineet huuhtovat kainaloita, siihen tottuu, ja oikeastaanhan siinä on silloin uinutkin jo, enää tarvitsee vain heittäytyä ja kauhoa rannalle. Lämpimään saunaan. Jonka ulko-ovikin taas aukeaa. Kunnolla.

Ahh...

JOULU, MINUN JOULUNI

Joulu, minun jouluni... 

Kuusi kasvakoon vapaasti metsässään, 

tontut hiippoineen kurkkikoot nurkistaan, 

pukki turkissaan mellastakoon tunturissaan 

ynnä tip tapit kontatkoot lumisia polkujaan. 

Kunhan vain sydämeni, 

se laajennettu, 

antaisi minun rauhoittua, 

sallisi ymmärrykseni nauttia hiljaisuudesta, 

vähäeleisyydestä 

sekä rauhasta. 

Tietoisuudesta, 

että kaikki on tässä - 

vain ajatuksen päässä.

RUSKARETKI 2010

Reput huoahtavat onnesta  ja painautuvat tiukemmin reissumiesten selkiin näiden sukeltaessa Itärajan retkeilyreitille. Ilmassa väreilee sumu, housunlahkeet kastuvat varsikasvuston helmistä, mutta onneksi kankaan pintakalvo pitää kutinsa eikä kosteus ylety sisävuoriin asti.

Keijun seittipuku

Ensimmäisenä saavumme autioituneen talon pihapiiriin, johon pysähdymme katselemaan aukion laidoilla kohoavia rujoja elämisen monumentteja. Vanhan talon liuskekiviuuni uhmaa yhä aikaa, samoin päärakennuksen savupiippu kurottaa kohti taivaita avonaisin suin, kuin pettymyksen huutoon valmistautuen. Uuninpankolle unohtunut emalivati kasvattaa ruohoa sylissään, ilmeisestikin elämän jatkumoa epätoivoisesti hamuten. Kuopan oviaukon edessä kahottaa vanha heteka esteenä villieläinten sisään harhautumiselle ja ihan metsän reunassa nyhjöttää vanha auto, jonka suojiin on vaeltanut punainen kärpässieni, kovin poloisen näköisiä molemmat. Etempää metsästä löytyy vielä vanhempi auto, en muista sen näköistä ennen nähneenikään. Miten pahalta sellainen näky tuntuukaan puhtaan luonnon keskellä!

Peikon naavaparta

Määränpäähän auton vieneiden saavutettua meidät lähdemme jatkamaan matkaa. Jään tuon tuostakin jälkeen, kun pysähdyn ihastelemaan luonnon pieniä yksityiskohtia, näppäilemään kuvia. Kas, tuohon on keiju ripustanut seittipukunsa, tuossa liehuu peikon harmaantunut harva naavaparta, tuossa kääpäkerrostalossa majailee useita kääpiöitä, tuolla kököttää ympäristöönsä hyvin sulautuen menninkäisen tai tontun mökki... Elän jälleen satumaailmassani, en huolestu, vaikka toisten selät ovat häipyneet näkyvistä; minulla on vahva tunne, etten ole yksin.

Menninkäisen mökki

Pitkospuilla pitää taiteilla kieli keskellä suuta, sillä niiden päällä lepää kosteita syksyn kirjomia lehtiä. Jossakin RASAHTAA voimakkaasti pysähdyttyämme ihailemaan naavaisia kuusia, jotka hopeisin käsivarsin vartioivat erämaan rauhaa. Rasahtelija ei kuitenkaan näyttäydy. Mikään villieläin ei ilmaise lymypaikkaansa. Vain kettu on tipauttanut pari lakritsapatukkaa polulle, korppi raakkuu ja lukuisat kaivannot muurahaispesissä juoruavat karhuista. Edes orava ei naksahtele eikä nakkele häiritsijöitä kävyillä.

Kääpäkerrostalo

Levähdyspaikaksi valikoituu rajavyöhykkeen vierus. Rajamerkin toisella puolella viekoittelee iso kivi istuskelemaan, mutta sinne emme saa mennä, joten tyydymme kantoihin ja mättäisiin. Eväät maistuvat taivaallisilta, mahani onkin murahdellut jo vaativasti jonkin aikaa, vaikka polun reunoja koristavat mustikat ja puolukat ovatkin väliin löytäneet tiensä ohimennen huitaistuina suuhun.

Patikointia jatketaan ihan vyöhykkeen takarajaa pitkin. Joissakin kohti merkit puissa ovat harhaannuttavia, joten tahtomattaan saattaa joutua kulkemaan polun mukana kahden keltaisen merkin välistä eli epäselväksi jää se, onko sittenkin tullut harhautetuksi vyöhykerajan väärälle puolelle...

Hämeahon autiotupa

Kantapäätä rupeaa hiertämään, vaikka olin jo lähtiessä vuorannut sen pehmitetyillä laastareilla. Hämeahon autiotuvalle päästyä vaihdan laastarit, tosin rakoista ei olekaan näkyviä merkkejä. Liekö kirurgi aikoinaan asentanut polveni leikkauspöydällä jonkin verran vinksalleen, kun se vasen jalka kenkkuilee aina?

Autiotupa on lämmin, vieraskirjasta selviää, että siellä on majaillut muutamia karhunmetsästäjiä ihan äskettäin. Pöydälle on jätetty Uusi Testamentti ja Tess Gerritsenin kirja.

Aurinko puhkeaa syyskuiseen iloonsa, lammen vesi kimaltelee ja nuotiopaikan tuli räiskyy. Miehet puuhaavat käsiimme kahvit/kaakaot sekä makkarat. Jutustelemme, nautimme sekä suunnittelemme seuraavan syksyn patikointia, joka ehkä voisikin olla jo pidempikin vaellus. Viihdymme.

Autot odottavat muutaman kilometrin päässä tuvalta. Jalat köntittyvät yllättäen kotimatkalla, mutta olo on auvoisen rentoutunut, mieli liitelee yhä retken tunnelmissa ja puulämmitteinen sauna puhdistaa viimein kehonkin. Kiitos! 

ONKO TEIDÄN TALON ALLA KARHUJA?

Skype hälyttää. Näytössä vilahtaa kaksi valkoista viirua, sitten ne katoavat, kun kyseisten hiuspörröjen omistajien pitää puikauttaa mutka sohvan takana. Naurunkikatus ja töminä vain kiirivät.

- Pinjalla on jotain kysyttävää. Äidin ääni työntyy kiherrysten keskelle.

Ruutuun ilmestyy kaksi sinistä silmää. - Onko siellä teidän talon alla karhuja?

Mummi ja ukki eivät ensin löydä sanoja. Naurattaa.

- Ei niitä ainakaan me olla nähty, tokenee ukki sitten. – Mistäpä tuon tietää, vaikka olisikin…

Äiti selittää, että lasten kanssa oli tullut puhetta siitä, miten mummolan mökin ympäristössä kulkee karhujakin silloin tällöin ja olihan se varmistus saatava siihen, olisiko niitä mahdollisesti itse mummolassakin.

- Meidänpä ikkunasta kurkisteli tonttu, minä näin! kuuluu sitten riemukas ääni. Balettipuku pyörähtää hetken näkyvillä, heti perään toinenkin, muuta ei näy, vain liuhahtavia vaaleita suortuvia, ikiliikkuvia.

- Sieltähän ne kurkistelevat, tähän aikaan varsinkin, mummi tuumaa. Hänhän tietää, että kyllähän ne tontut ikkunan kuin ikkunan taakse pääsevät, vaikkapa neljänteenkin kerrokseen.

- Kyllä meidänkin talon ympärillä pyörii niitä yhtenään, hän sitten paljastaa. - Hiippalakit vain huiskahtelevat.

- Mitä te ootte toivoneet joulupukilta? Ukki yrittää udella mahdollisia lahjatoiveita.

- Se on salaisuus! kajahtaa Pepiltä vastaukseksi. - Ei sitä saa sanoa!

Mummi yrittää: - Kyllä sen voi sanoa. Mistä se pukki muuten tietää tuoda, jos ei kerro?

- Ei saa sanoa, salaisuuksia ei kerrota! Peppi vahvistaa ja asettaa kätensä näytölle estääkseen Pinjaa ihailemasta siinä itseään.

Pinja tuijottaa kuvaansa, moikkailee ja pussailee sitä.

- Me tullaan sitten jouluna sinne teille!

- Tervetuloa! Ollaan varattu jo MLL:stä teille turvaistuimet autoon.

Näyttö pimenee ja yhteys katkeaa. Lasten tietokoneen akusta loppuu virta. Mummi astelee keittiöön, ottaa kaapista muumimuotit, ihailee niitä hetken ja nyökkää sitten päättäväisesti; piparkakkujen leipominen siirtyisi lasten kanssa yhdessä nautittavien asioiden joukkoon.

MAALAISHIIREN JULKISTUSTA...

Juhlittiinhan sitä. Julkistamista. Kun se kaupunkihiiri halusi juhlia maalaishiiren kirjojen valmistumista...

Vaikka tiukoille se otti. Kun julkisuutta ei halua eikä naamaansa vieraille näyttää. Mitä siitä nyt ees näyttäisikään? Tokko juuri hurraamista löytyisi...

Sitten maalaishiiri ryhdistäytyi; olihan se oma tyttökin perheineen paikalla ja yksi sisar ainakin muutamine jälkeläisineen, kummityttökin ja toisen sisaren tyttö perheineen... Että jos nyt sitten ihan sukulaisten kesken vain... Harmi , että se oma poika ei päässyt tulemaan.

Ihmeesti sitä syötävää ja juotavaa löytyi, mutta eihän osallistujia monta odotettukaan, lehdistön edustajista nyt puhumattakaan. Kotiniemellä lomaili siihen aikaan yksi ainoa perhe (vain muutama vuosi sitten koko niemi olisi ollut TÄPPÖSEN TÄYNNÄÄN!), mutta se ainoa olikin just se kaupunkihiiri miehineen ja äiteineen. Kaikki mukanaolijat esiintyvät jommassa kummassa kirjassa, joten omaa juhlaansahan he periaatteessa viettivät, ainakin tästä maalaishiirestä siltä tuntui ja herkultahan se maistui.

Oikeastaan olisihan sinne vielä mahtunut enemmänkin, kyllä maalaishiiri olisi sen kestänyt! No, ainakin tontut ja peikot kuijottivat puiden ja aitan suojissa ja pieni ryhmä keijukaisia heilutteli katon harjalla siroja sääriään, osallisiahan hekin...

Lapsenlapset esittivät äitinsä kanssa laulua, johon liittyi vastustamattomasti myös tanssahtelua ja hyppelyä, kaupunkihiiri piti pienen puheen, vävy paistoi lättyjä, joten ohjelmaakin oli.

Kiitos, kaupunkihiiri, ja kiitos kaikille muillekin mukana olijoille, ihmeestihän tästä maalaishiirestä sitä juttua irtosi, loppujen lopuksi - kenenkään ei tarvinnut enempiä edes kysellä. Jokaista taisi jopa lopuksi pikkuisen unettaa... ;)

Ja saatiinhan taas yksi syy yhteiseen illanviettoon!