torstai 26. huhtikuuta 2012

RAVINTELIVAUNUN HIIRI

Tulipa kiva piristys junamatkaan kun konnari kuulutti: - Hyvät matkustajat! Ravintolavaunusta on löytynyt hiiri!

Meinasi jo vähän yököttää, vaikken ollutkaan vielä käynyt siellä kun hän jatkoi: - Ei ihan tavallinen, kuitenkaan, tietokoneen...

Kylläpäs se piristi muuten niin yksitoikkoista taivallusta, pisti jopa ventovieraat suomalaiset jörrikät HYMYILEMÄÄN toisilleen! .

keskiviikko 25. huhtikuuta 2012

KORKEA VEISU KAENUULAESITTAEN

"Van se soapi suuvvella minnuo niinku' haluvaa.
Sen tähej’jotta sinun rakkaos on paljoe mielusampi kun makkein punanen juoma.
Niin sinusta voeteet haesoo, ihan mahat olla ristitty lorruutetuksi rasvaksi; sen tähe tyttöset sinnuo imelästi kahteloot.
Tempase minut matkaasi, juosta hilipastaan! Kuningas ite on tuonu minut kammijoehisa.
Me remakehetaan ja pijetään lystie sinusta, me kehutaan sinun rakkaotta enempi kun mittää makkeata mehhuo; ei ne turhan takkie sinnuo mielessäsä pijä.

Minn’oon musta, van mukava, kuulkoahan te Jerusaalemin tytöt, niinku’ Keetarin teltat, niinku’ Salomon kartiinit pitkin seinie.Elekeä kahtoko minun noamoa, minkä aorinko on mustuttanna, päevä poahtanna. Meijjän äetin poijjat suuttuvat mulle, puulasivat minut viinitarhoen vartieksi – ommoa viinitarhoani en vartijoenu.

Sanohan mulle sinä, jota makkeimmiten ajattelen, missään paemennat laomoasi, missä annat sen päeväsyömmellä rojottoa. Miksi minä hurtuusi silimillä joutusin sinun kaveriisi laomaen sekkaan!

Jos’sinet sitä tiijjä, sinä emännistä kaekista kommein, meehän lampaijjen jäläkie ja paemenna niitä killiesi paemeniin telttapaekolla!
Tammahevoseeni, joka seisoa jorottaa ihtesä vaaraon vaonuin eissä, sinnuo vertuuttelen.
Voe herkie, mitenkä mukavat on sulla poskettii keätynesä, kaolasi heleminaohonesa.
Mehä' otetaan ja tehhään sulle kultaset kaolakeävyt ja hoppeasta niihen nastat.

Sillon kun kuningas istu pöyvvässäsä, niin minun nartus haesi koko aijjan.
Minun suluhaseni on mulle niinku' mirhanippu, joka lojottaa tissiini välissä.
Minun suluhaseni on kun koohverikukan terttu Een-Keetin viinitarhosta.

Katohan, sinnoot kaonis, armaani; kato, kaonis oot, silimäsii kun metän kyyhkyset.
Katohan, sinnoot kaonis, rakkaani; mitenkä sulonen, mitenkä vihanta meill’on tämmäe makkuupaekka!
Meijjän kamariin seinie mallovaat seetripuut, kattoa kuvattelloot kypressit."

(Kaenuuksi keäntäny Inkeri Anttonen)

sunnuntai 22. huhtikuuta 2012

KULKISITKO KANSSANI

Kulkisitko kanssani kevääseen,
jos olisin kuin versoonsa puhkeava puu
tai kuin umpunsa puhkeamista
pidättelevä kukka?

Kulkisitko...
Etsisitkö
sulavat veet,
avautuvat pälvit?


Nostaisitko nieluunsa vajoavan
jäätikön yli?

Kulkisitko,
etsisitkö,
nostaisitko...

Siltikin,
vaikka olisin ruttuihinsa tukehtuva,
muistoissaan haparoiva,
vapiseva ja köntistyvä?

Hauras kepinjatke?



MINUN RAKKAANI TULI UNESSA...

Minun rakkaani tuli unessa...
Tuuli toi hänet,
lauloi tullessaan.

Heräävä aamu
Ja rakkaani paloi ihollani,
suli sylissäni,
syleili,
rutisti kainaloonsa
ja tuuditti...

Mutta tuuli on kääntymässä...

Kalleimpani, jääthän?
Jääthän, ethän lähde?

Ethän rakkaani suostu
palaavan tuulosen houkutuksiin?

Ethän istu sen hartioille?
Ethän riemuitse villistä menosta
etkä vapauden huimasta lennosta?

Sillä muistathan,
että sylini itkisi ikävästä
eikä sieluni kannel enää soisi
eikä korvani erottaisi tuulen laulua?

Muistathan, että ilman sinua
minun sydämeni likoaisi valtamerissä,
hajoaisi ja liukenisi sen pimeään sykkeeseen, 

jossa syvänteiden uhkat väijyisivät,
raivoisat leuat noukkailisivat,
riekaleita repisivät...

Niitä viimeisiä,
suolaisia ja kärventyneitä, 
ikävän huuhtomia...

rippeitä
hukkumaan unohdetusta sydämestä.

torstai 19. huhtikuuta 2012

EIKÖ SE UNOHDU KOSKAAN?

Mökkini lähiseudulta, koulun rannasta löydettiin telamiinoja, kaivuri niitä oli kauhallaan kopsutellut… Huh, hirvittää ajatellakin, mitä tuhoja se vielä näinkin pitkän ajanjakson jälkeen sodan melskeiden vaimennuttua olisi voinutkaan aiheuttaa! Ja mitä enemmän tätä ajattelee, sitä hirvittävimmät mielikuvat rupeavat teutaroimaan, sillä kuinka monet pikkuiset jalat siellä ovatkaan sen jälkeen tepsutelleet!

Ei se sota tunnu pääsevän unohduksen unimyttyyn koskaan, ainakaan näillä entisillä sotatantereilla, vaikka kuinka sitä on koetettu mielistä karkottaa! Muistan kuinka isänikin, sotansa käyneenä, lukemattomat murhenäytelmät nähneenä, yritti unohtaa kaiken siitä, ihan kaiken; ei halunnut edes puhua siitä eikä sen koommin sallinut torrakoita lähelleenkään. 
Eihän hän pystynyt omia lehmiäkään teurastamaan, vaan avuksi oli aina pyydettävä naapurin setää, jolle minä tietenkin synkistä synkimmän puoleni näytin, itkin ja riehuin, niin että piiloon laitettiin...


Hänkin muuten mainitsi asiasta kuullessaan olleensa joskus ammoisina kouluaikoinaan lapioineen kesätöissä juuri tuolla kyseisellä paikalla. Välttyneensä jälleen kerran kammottavilta seurauksilta, kuten niin usein ennenkin noilla paikoilla poikossa tonkiessaan. 
Talvisodan syttymisen ensimmäisiä maisemiahan nämä.



tiistai 10. huhtikuuta 2012

VOISITKO JUNA JARRUTTAA?

Juna lähti.
Nyt vain hiljaisuus raikaa huoneissa,
seinät huokuvat tyhjyyttä
ja muistot juoksevat lattioilla.
Joka sopesta vaklaavat
ainoastaan järjestyksen ovelat silmät…

Voisitko juna jarruttaa
ja peruuttaa?

perjantai 6. huhtikuuta 2012

PEPPINJA TULEE TÄNÄÄN

Peppinja tulee tänään. Peppi on jo odottanutkin ukin kanssa metsään tehtävää hiihtoretkeä. Hartaasti. Pinjakin kuulemma haluaa. Ukki on hepakassa, ihanassa sellaisessa kuitenkin. Ihailijoita on nykymaailmassa harvassa.

Hän osti Pepille synttärilahjaksi sukset ja monot, kolmannet jo. Sukset siteineen kahdeksalla kympillä, monot kolmella eurolla. Oli kunnon alennus. Monojen ovh 49,95 e ensin, sitten alennushinta 5 e ja siitä vielä se reilu 40 %:n alennus...

Mummi puolestaan laittaa kakkutarvikkeet esiin, yhdessä täytetään synttärikakku, juodaan limsaa ja katsotaan Herra Heinämäkeä tai enon ostamaa Muumi-dvdeetä. Huoh...

Pääsiäinen on ihanaa aikaa, niin surullinen aihe vaikka pohjimmiltaan onkin.


torstai 5. huhtikuuta 2012

"RISTUS ON TOELLAA HERÄNNY ELLOON"


Uskomaton keännös kaenuulaesittaen:

”Ristus on toellaa heränny elloon!” eli Luukkoan kaheskymmenesneljäs kaenuulaesittaen

Ensimmäesenä sapatin jäläkeisenä oamuna hauvvalle pistäötymmään menny naesväki äkkäsi sissäänkäönnin eissä olleen kivipoajen tulleen pykläötetyksi poes paekoltaan. Peremmälle haotaan työntäötynneet naeset soatto pelekästää äemistellä, sillä vaenaja oli kaonnu! 

Aevan varottamata heijjän etteesä ilimesty kaks valakosiin voatteisiin pukkeotunutta poekoa. Naeset säekähti toenperrään, van ne valakokamppeiset raohotteli ja kysäsi, jotta mitä vaste työ eläveä vaenajien makkuupaekasta haetta? Että työ Jeesusta enneä teältä tavota, se on noussu kuolleista! Outtako työ kerrassa unneottanu, mitä hän laosu toannoen Kalileassa olleillessaan? 

”Näen pittää käömän: Ihmisen Poeka annetaan veäryyttä tehneijjen kässiin ja naolataan ristimpuuhu, van kolomantena päevänä hän nousoo kuolleista.” Naeset muisti mitä Jeesus oli aekonaan pakissu, ja kipittivät kiireenvilikkoa viemään sannoa yhellettoesta jälelle jeäneelle oppipoijjalle ja muillekki assienosasille. 

He kertovat apostolleille kaeken, van nämä arvelivat tyhjeä säekähtäneijjen naesten puhhuo ruplattavan mitä sylyki suuhu tuopi, eivätkä ensalakuun uskonu heijjän puhheitaan. Pietari kipasi kuitenni juoksujalakoa hauvvalle. Sissään vilikastessaan hän näki pelekät keärilliinat ja poestu paekalta pähkäellen iteksesä, mitä kummoa oli oekeen mahtanu tapahtuo. 

Lännellä päevin kaks oppipoekoa tallusti Jerusalemista kutakuinni kahen tunnin jalakapatikan peässä olovaan Emmaoksen kyllään vieveä kinttupolokuo, viimeaekasie tapahtummie javeksien. Heijjän siinä vatuloijjessaan ite Jeesus tälläöty seoraan. Oppipojjat ei kuitenkaa tuntenu häntä; heijjän silimät oli silläkeinon, ikkäänku sokkeonu. 

Jeesus kysäsi ölövinä, jotta mistäpä ne kulukumiehet nuin hilijoa supisoo. Alakuloset poijjat seisahtu siihe paekkaan. Toenen heistä, Leoppas, sano: ”Et taijja sinä olla täkäläesie, jos et tiijä, mitä Jerusalemmin seuvvulla on näenä päevinä tapahtunu?” Jeesus heittäösi mittäätietämättömäksi, jollon Leoppas jatko: ”Sitä miten köpelösti kävi Jeesus Nasarettilaeselle. Siinä se vasta olihi tolokku rohveetta ja soarnamies, nii kaeken kansan ku ite Jumalanni eissä! Van meijjän ylypeät ylipapit ja vanahat variseokset anto hänet oekeuvven kässiin ja ristimpuuhu naolattavaksi.

Siitä kaekesta on tännään kulunu jo alun kolomatta päeveä. Ja ikkäänku tässä ei oesi tarpeeksi, on naesväki soanu meijjät kertakaekkisen poes tolokuistamme. Oamulla hauvvalla käöneet naeset ku ei ollu löytäny vaenajasta jäläkeäkää, voan aenoastaan kaks valakokamppeista, jotka oli kertonu Jeesuksen olovan toas elossa ja hyvissä voemissa! Jotku meistää kahto viisoammaksi käyvvä paekan peällä, van heki joutu totteamaan asijoijjen laijjan olovan justiisa sillä keinon ku naeset oli väettänykki. 

Jeesus puisti peätäsä ja sano: ”Voe hyvänen aeka teijän kansa! Nuinko kovakallosie työ ootta ymmärtämmään, mitä rohveetat on povannu? Justiisa tällä laellahan Messijaan pitiki kärsie ja mennä sen jäläkeen takasi kirkkaoteesa”. Ja hän alako tarinoemaan niille poijjille, aena Mooseksen aijjosta ja vanahoesta rohveetoesta alakaen, mitä hänestä itestäsä oli aekojen soatossa ja missää yhteyvvessä sanottu. 

Kolomikko soapu Emmaoksen kyläraetille. Jeesus oli jatkavinnaan matkoasa, van oppipoijjat toppuutteli, jotta ”Jeä ny toki iltaselle, varsinni kun tuo aorinkohi on menny jo maellesa”. Ja niimpä Jeesus sitte jäe heijjän seoraasa. Iltasyönnin alakajaesiksi Jeesus kiitti Jumaloa, taetto potturieskan kolomeen ossaan ja anto palat oppipoijjillekki. 

Sillon niijjen silimät räpsähti silläkeinon aoki, jotta ne tunsi partanoaman. Van samassa silimänräppäöksessä tämä otti ja haehtu ilimaan nii että rieskanpala tipahti pöyvvän kulumalle. Oppipojjat alako puhhuo pajattammaan: ”Eikö vaen meijjän syömmet hehkunnaa silikkoa intoa, ku hän äskön tuolla tien peällä toesteli kaekkie niitä ilimosen ikusie kirjotuksie?” 

Ja sammoa kyytie poijjat paeneli takasi Jerusalemmiin, muijjen sinne kokkoontuneijjen oppipoekien pakkeille kertomaan muillekki äskön kokemasa. Kaekki paekalla olijat äety päevittelemmään yhteen eäneen: ”Ristus on toellaa heränny elloon!”

(Keäntäny Paso Romppainen)


keskiviikko 4. huhtikuuta 2012

EXTREMEÄ?

Aamulla sain todellisen kideryöpyn ylleni kun ihastuksissani kuvasin auringonkilossa säteilevää saunakoivua. Ei tullut mieleeni muu kuin kiitos. Kiitos siitä, että sain tällaisen ihanan kokemuksen... Mutta eiväthän ne timantit kuviin tulleet...


Mutta melkeinpä oli extremeä se mökkireissu, jonne päivemmällä suunnattiin. Upotti, upotti ja upotti. Hän ryöhälsi lumikengillä, minä perässä suksilla, jotka liukuivat, lipsuivat, hyökkäsivät eteenpäin ja lipsuiiiivattttt jälleen!


Pieni rakkaani... (on siellä ikkunoitakin...)
Perillä puhdasta, koskematonta valkoista, pikku mökkiparka kyhjötti sen keskellä lumipeitteiden alla. 

Hiiret olivat juhlistaneet talvista hiljaisuuden ja rauhan aikaa niin, että ilman desifiointiaineita sinne ei liene viisasta mennä... 

Joimme terassilla kahvit termarista, haukkasimme evästä - ja taistelimme takaisin autolle. Ei tehnyt mieli edes järvelle, sillä sinne huppurointi olisi verottanut ihan liikaa voimia. 
Vaikka ihanahan se on, yhä ja aina vaan.



Huomenna mökille jo voisi päästä kävelemällä, mutta aika loppuu... 


Mutta pian, aivan pian, noin kuukauden päästä hiiret saavat palata omiin mökkeihinsä, sillä silloin saavun MINÄ ja muillei oo siihen nokan koputtamista, hiirijalanjäjistä puhumattakaan...

ETTÄ TÄMMÖSTÄ

Sainpas eilen mennyksi salille, kolmisen viikkoa kuluikin potiessa, vaikkeivät haavat ammottavia olleetkaan, mutta kun se tikkisetä kielsi ja minähän olen tottelemaan tottunut tyttö. Aika sekaisin se päivänrytmi tuntuu menevän kun ei pääse väsyttämään itseään liikunnalla, uni jää lyhyeksi ja koska olen päättänyt nyt pitää lepotaukoa kirjoittamisessa, en noussutkaan koneelle vaan jäin kierimään lakanoissa. Ne ryttääntyivät ja hinkkautuivat patjan päälle sykerölle ja niitä sitten piti monta kertaa asetella paikoilleen. Joten en minä ihan toimettomana makaillut. Väliin koetin saada vieruskaverista puhekaveriakin, mutta jostain syystä hän käänsi kylkeä ja mutisi jotain epäselvää. Vähän niin kuin se yhteen paikkaan ammuttu karhu...

Nyyhkeisen asiankin kuulin tänään, kun se meidän iloinen ja innostava Marjut-ohjaajamme oli lähtenyt muihin tehtäviin ja jättänyt meidät oman onnemme nojaan tai tietenkin jonkun toisen ohjaajan kontille. Mutta eihän se ole samaa; Marjut sai meidät tanssimaan ja laulamaan, nostelemaan käsipainoja ja venyttelemään. Ja kaikki tunsivat saapuneensa hyväksyttyyn paikkaan, juuri hänelle tarkoitettuun.

LUETUIMMAT