Voiko kalliimpaa aarretta

Elämä antaa

kuin suloisen nyytin

käsivarsille kantaa?

Mi tuhisee, itkee

ja aivastaa…

 

Voiko hellyydestä

värisevää sydäntä

mikään muu kohottaa

niin lähelle Taivasta?

                     @Sylviira-mummi 9.4.2005

Sain ensimmäisen lapsenlapseni tasan 18 vuotta sitten, joten hänellä on tänään suuri päivä; tuleehan hänestä nyt täysi-ikäinen! Muistan yhä hetken, jolloin saimme tiedon syntymästä. Nauroin, itkin, tanssin ja syöksyin mieheni kaulaan enkä oikein tiennyt, miten päin olisin ollut. Tuntui kuin sydän olisi räjähtänyt ja laajentunut syleilemään koko maailmaa.

Mummiksi tuleminen teki minusta äärettömän onnellisen. Myöhemmin sain olla todistamassa hänen vatsalleen kääntymistä ja ensimmäisten askelten ottamista. Muistan, kun hän piti telkkarin kaukosäädintä eteen ojennetuissa käsissään ensimmäisiä askeleitaan tasapainottaakseen. Hän nauroi ja tepsutti, horjuen, mutta tepsutteli kuitenkin. Ja kuinka paljon noita ihania muistoja on kertynytkään vuosien varrella, varsinkin kun vuotta myöhemmin hän sai sisaren, mikä sekin tuntui minusta aivan yhtä ihanalta! Heidän kanssaan viettämiä hetkiä muistellessa sydämeni täyttyy ja tulvii rakkautta.

VALOPILKUT

Sieluni, mieleni ja sydämeni roikkuu lapseni kantapäillä, kun hän lähtee luotani. Seuraan parvekkeelta hänen menoaan niin kauan, kunnes viimeinenkin vilahdus on kadonnut näkyvistä. Polttava kaipaus ja ikävä astuvat huoneeseen kerallani parvekkeen ovesta. Hiljaisuus humisee ympärilläni ja koetan keksiä jotain, mikä veisi ajatukset toisaalle.

Yksinäisyyteen joskus ennen kaipasin, kun elämä lähiympyröissä kävi liian raskaaksi ja kestämättömäksi, mutta silloin se yksinolo paransi, nyt sillä on täysin päinvastainen vaikutus. Tätä vartenko Elämä minua kasvatti kovin ja karkein kourin? Ei se antanut korvaukseksi iloa eikä hyvää oloa, paratiisista puhumattakaan, antoi vain kuolettavan yksinäisyyden ja ikuisen ikävöinnin. Teki iloisesta ja vilkkaasta optimistista pessimistin, ja se surettaa kovin; lasi oli aina puoliksi täynnä, nyt se on lähes tyhjä. Pessimistisyys syö energiaa, joten ei mikään ihme, että olo on väsynyt, voimaton ja toivoton. Ennen ajattelin, että kaikesta huolimatta hyvää on kaikkialla, kun sen haluaa nähdä, nyt olen sitä mieltä, että kyllä maailma on kiero eikä täällä ole oikeudenmukaisuutta – paha ei saa palkkaansa, päinvastoin se kasvaa ja kukoistaa.

Onneksi olen löytänyt ainakin kaksi valopilkkua uudesta elämästäni; ehkä sillä, että minun piti lähteä kodistani täysin outoon kaupunkiin, jossa ei ollut ennestään yhtään tuttua, oli ihan oikea tarkoituksensa. Ensimmäinen valopilkku on se, että nyt saan olla lähempänä lapsiani ja lapsenlapsiani. Olen ainakin heille vielä tärkeä ja tarpeellinen. Toinen on se, että nyt voin itse päättää olemisistani ja tekemisistäni eikä kukaan enää kontrolloi eikä vahdi.

Siis asiathan ovat ehkä sittenkin jopa paremmin kuin ennen – kun vain tämä kaipaus kotiseudulle vielä joskus laimenisi!

ETKÄ SIRUAKAAN HEITTÄNYT POIS

Herra!

Vuoksi tulevien haavojenko
lapsuuteni suojelit?

Vuoksi tulevien tuskanpäivienkö
nuoruuden onnelliset hetket annoit?

 Sillä Sinähän tiesit...
 
Sinä tiesit, miten haavani tulevat polttamaan.
Sinä tiesit, miten kyyneleeni jaksavat pudota.
Sinä tiesit, miten uupuneen mielen
valtaa tyhjyys ja epätoivo. 
 
Minä tiedän nyt...
 
Minä tiedän,
että Sinä juuri siksi,
askel askeleelta,
kuljit kanssani.
 
Sinä kokosit saviruukun.

Etkä siruakaan heittänyt pois…

MITEN PAHUUS SYNTYY?

Katsoin jokin aika sitten telkkarista sosiaalietiikan professori Jaana Hallamaan haastattelua aiheesta, miten pahuus syntyy. Niinpä - miten sellainen vääristymä ihmisen mieleen pääseekään? Sitä ajatusta olen pyöritellyt mielessäni jo kauan, sillä mitenkään en osaa käsittää, kuinka joku ihminen pystyy kohtelemaan esim. omaa läheistään leppymättömän julmasti ja raa’asti, piinaamaan ja uhkailemaan tätä loputtomiin niin henkisesti kuin fyysisestikin.

Sain sen käsityksen Hallamaan puheista, että hänen mielestään siihen pystyvät ainakin jotkut varakkaat ihmiset, joiden ei tarvitse ottaa muita huomioon pärjätäkseen. Se on vallankäyttämisen keino, keino hallita, mi herättää ihmisen pimeän puolen sellaisella, joka on siihen taipuvainen.

Hallamaa uskoo, että pahan ytimessä on pyrkimys hävittää, tuhota, mitätöidä, tehdä tyhjäksi, latistaa ja lannistaa – ja sellainenhan minun mielestäni esim. narsisti on. Hän osaa kätkeä käytöksensä ulkopuolisilta erinomaisesti, vaikka kotona olisi kuin itse helvetin valtias, joka kontrolloi, vartioi sekä hallitsee niin toisen mieltä kuin kehoakin. Kohteen itsetunto rapistuu, häviää; hän rupeaa vähitellen uskomaan itsekin, että on juuri niin mitätön ja hävettävä kuin toinen vakuuttaa. Hän ei uskalla, osaa eikä jaksa puolustautua, saati sitten irrottautua helvetistään. Vasta esim. selvä käsky lähteä herättää hänet pakenemaan. Ja senkin käskyn narsisti antaa vain silloin, kun kiikarissa on oma etu, parempi houkutin, jolle hän voi kirkkain silmin ladella valheitaan - ja tämähän uskoo taas kaiken, tietenkin. Miksipä ei uskoisi?

Narsisti voi pyrkiä kuitenkin yhä kontrolloimaan ja hallitsemaan myös sen entisen uhrinsa elämää, koettaa esim. uhkailemalla vaientaa, mutta jos tämä on päässyt pakenemaan riittävän kauas, niin se pyrkimys vähitellen laimenee ja entinen maailman huonoin mato pääsee ajan oloon nauttimaan normaalistakin elämästä, sellaisesta, millaisen sen olisi kuulunut oikeasti ollakin.

Olen miettinyt sitäkin, olisiko myös geeneillä ja kasvuympäristöllä osuutensa joissakin tapauksissa. Ainakin psykopaateille pahuus lienee sisäänrakennettu jo syntymästä asti.

TÄNÄKIN JOULUNA (2022)

Tänäkin jouluna ajattelin sinua.

Sinua, Elämäni rakastettua,

vaikka toivoa meillä ei enää ole, sillä

unelmat yhteiseen vanhuuteen ovat kadonneet.

Taivas on ne nielaissut ja

siirtänyt seuraavaan syntymäämme.

Pyydän enkeleitä tuikkimaan ylläsi

onnea sädehtivinä tähtösinä,

tyynnyttämään kehoasi kepein silityksin,

jotka luovat ympärillesi hoitavia virtapyörteitä,

siunaavat otsallesi viisauden pyyhkäisyjä,

ujuttavat mieleesi rauhoittavia aaltoja

ja suihkuttavat sydämeesi

rakkauden sanomaa.

ENKELTEN TALO

Aamulla varhain, siinä seitsemän jälkeen, keinottelin kävelysauvojen ja kenkien teräspiikkien turvin itseni pikkuisen autorääpäleeni luo, jonka lasit olivat tietenkin jäässä. Raaputtelin niitä ensin kokeilumielessä, mutta ei siinä oikein tullut jälkeä, sitten muistin, että sitä sulatusspraytahan olin vastikkään tuonut autoon ja sillä lasit sulivat niin sisä- kuin ulkopuoleltakin nopeasti.

Ja sitten perruuttammaan. Hetken se onnistui, mutta sitten jokin höperö jääkohouma pysäytti rääpäleen. Koetin eteen-, koetin taaksepäin, mutta kitkarenkaat sutivat vain. Nousin autosta ja yritin itse työntää, mutta näillä mummirievun voimillako tuo mokoma liikkuisi... Mitästä tyhjää! Varovasti pyöriskelin liukkaalla tantereella, kokeilin autossa olleiden liukureiden 😊 ja ylimääräisten käsineidenkin 😀 avulla saada renkaisiin pitoa, mutta nou nou nou!

Ja kas, sitten nousi aurinko, sillä vastapäisen kerrostalon ovesta asteli minua vanhempi (kai, ehkä, luultavasti?) pappa, käveli suoraan luokseni, kysyi vaan, eikö auto lähde liikkeelle, annahan kun kokeillaan - ja niin hänen avullaan saatiin rääpäle peruutetuksi ja mummirääpäle saman tien viikottaiselle kauppareissulleen. Mummirääpäle vilkutti kiitokseksi kiltille papalle, joka palasi takaisin kerrostaloonsa - oli nähnyt ponnisteluni ja tuli varta vasten auttamaan! 😍

Tuosta samasta kerrostalosta on ennenkin juossut ihania ihmisiä auttamaan talvella jumiin jääneen autoni kanssa. Se taitaa ollakin oikea Enkelten talo. 💖