lauantai 29. tammikuuta 2011

OMATARVETAIVASTELIJA

Nollakeli vallitsi valkoisessa kotikaupungissamme kun suunnistimme elokuvateatteri bioRexiin katsomaan kuuluisasta Hella Wuolijoesta kertovan elokuvan vyörymistä valkokankaalle, ja sitä märkää ja raskasta lunta räiski yhä lisää ja lisää yltyen koko menomatkan.

Ennakkoon oli elokuvasta rumpua lyöty ja tottahan tuota mielenkiinnolla katsomaan olisi menty ilman sitäkin. Hämmästykseksemme katsomoon kerääntyi vain kourallinen muita kiinnostuneita, mutta suurin odotuksin ja uteliainakin istuuduimme yhdeksännen penkkirivin keskipaikoille.

Jälkitunnelmat olivatkin sitten hiukan hämmentyneet, sekavat. Elokuva jotenkin työntyi liian tykö, vaistomaisesti teki mieli perääntyä, ottaa etäisyyttä. Siinä oli liian paljon lähikuvaa, melskeestä nyt puhumattakaan. Paljon kuvattiin sitä vankilassaoloaikaa ja niitä oloja katsellessa tunki väkiselläkin mieleen se, miten suorastaan ylellisesti nykymaailman vangit tuohon aikaan verrattuna saavatkaan rangaistuksensa kärsiä...

Jonkinlaisen pintaraapaisunhan elokuva toki Hellasta ja hänen elämästään antoi, mutta ellei olisi etukäteen jo tuntenut hänen elämäntaivaltaan, niin en tiedä, mikä vaikutelma silloin olisi jäänyt päällimmäiseksi. Noin monipuolisesti lahjakas ihminen olisi ansainnut pidemmän ja täydemmän elokuvan. (Anteeksi, Juha Wuolijoki ja Outi Nyytäjä, kunnioitettavan työn olette tehneet silti, jospa jollekin tästä heräisi suurempi kiinnostus maamme historiaan ja sen kulkuun vaikuttaneisiin henkilöihin.)

Ensimmäisen kerran elämässäni kävi niinkin nolosti, että nukahdin kesken kaiken! Tosin olinhan minä tuttuun tapaani noussut jo ani varhain, neljän-viiden maissa, joten sinänsä se ei mikään ihme olisi ollutkaan, mikäli telkkarista puhuttaisiin, mutta että ihan uneen elokuvateatterissa urvahdan (vaikkakin härppivään ja pätkittyyn, kun Hän tykitti jalallaan useampaan otteeseen ja sihisi että älä nuku!)...

On hyvin todennäköistä kyllä sekin, etten elokuvista mitään ymmärräkään, joten mikäpä minä olen sanomaan oikeastaan yhtään mitään, tämä on täysin oma henkilökohtainen turhaumani ja tyhmäymäni; onneksi en olekaan mikään oikea arvostelija-arvostelija, olen vain ns. kaappisellainen, omatarvetaivastelija. :)

Lumisade oli loppunut sillä aikaa ja kotimme pihakiveykselle oli kasaantunut aimo kerros kolattavaa.

tiistai 25. tammikuuta 2011

LADYT? :D

Viimeinkin sain itsestäni irti jotain. Osallistuin Ladyt-kurssille. Niin niin, ladytpä hyvinkin! LadyLine, naisten kuntosali, jossa yhden vuoden olin kulkenut säännöllisesti, houkutteli taas. Sieppasin naapurin mukaani ja se oli menoa se.

Ja mukavaahan siellä tietysti oli. Musiikki oli valittu juuri sopivasti ikäluokkaamme silmälläpitäen, ohjaaja Marjut oli iloinen, välitön, innostava ja osaava. Lauloimme musiikin mukana kipeimmät kohdat kestääksemme ja muutenkin, silkasta liikkumisen riemusta. Andre´ta, Satulinnaa jne... Tasapainoilimme, tanssimme, venyttelimme. Reidet ja jalkoterät huusivat, mutta periksi ei annettu.

Pystyin sentään ajamaan itse kotiin. Nahkakäsineet kadotin kyllä sillä reissulla ja olisin joutunut avokäsin palaamaan, mutta ajon ajaksi naapuri luovutti omansa, joten ei hätiä mitiä. Ja kyllähän ne omatkin joskus takaisin tulevat, kunhan ne siepannut huomaa ottaneensa väärät mukaansa.

Ja perjantaina uudelleen...

maanantai 24. tammikuuta 2011

ELÄMÄÄ EI VOI KIRJOITTAA; SE ON ELETTÄVÄ

Ja näinhän se on. Tuo jonkun minua viisaamman heittämä ajatus häivehti taustalla kun tulostin kaksi viimeisintä käsikirjoitustani ja talletin ne kansioon, josta lapset ja lapsenlapset voivat niitä niin halutessaan lukea, sitten joskus, julkaisuhommiin en itse ryhtyne, koska aikaisemmat kokemukset eivät oikein kannusta moiseen. Samoin ehkä käy myös runokirjalle, jonka haalin kokoon samojen kansien väliin.

Voihan tietenkin käydä niinkin, että innostun muokkaamaan kahta ensin mainittua uuteen uskoon (kuten muuten tein jo taannoin julkaisemalleni Kivi tähtien takaa -kirjalle, joka uudistettuna niin ikään siellä kansiossa levähtää), mutta tuossa muodossaan ne kertovat jälkipolville kaikkein selkeimmin jotain heidän äitinsä/isoäitinsä historiasta, ei paljon tosin, sillä mielikuvitus tepastelee siellä vahvasti taustalla. Silti...

Kustantajat kaipaavat sensaatioita enkä heitä rasita raapustuksillani, tokko heillä kiinnostusta riittäisikään, etenkin kun en julkisuuteen halua. Tahdon säilyttää yksityisyyteni, pysyä kasvottomana.

Nytkö sitten alan elää? No, se lienee helpommin sanottu kuin tehty. Kaksi uutta käsikirjoitusta pitää kyllä minut jatkossakin koneen ääressä, en minä siitä enää irti osaa pyristelläkään. Mutta jos tässä välillä kuitenkin taas johonkin muuhunkin suuntautuisi, karkaisi ainakin hetkittäin virtuaalimaailmasta... Toivon voivani tehdä niin. Onneksi lapsenlapset kiskovatkin sieltä aika ajoin todellisuuteen. Ja sellainen todellisuushan se kaikkein parasta elämistä onkin...


Edu Kettunen - Elämä jatkuu (ihana laulu, kuvat vain tähän vuodenaikaan nähden kovin kesäiset)

torstai 13. tammikuuta 2011

ELÄMÄLTÄ KAIKEN SAIN?

Joskus tätä maailmanmenoa joutuu tosissaan miettimään, puntaroimaan kaikenlaista. Esimerkiksi sen tarkoitusta. Että onko missään mitään mieltä? Järjettömässä väkivallassa, onnettomuuksissa, sairauksissa?  

Useimmiten olenkin päätynyt siihen, että kaikella on tarkoituksensa, täytyy olla, ettei me mitään turhaan täällä koeta, vaikka joskus sattuukin niin maan perusteellisen kipeästi... Näin ajatellen olen pysynyt suht.koht. järjissäni vastoinkäymisten tullessa.

Sillä miksi ihmeessä muuten elämää yleensä olisikaan? Missään, milloinkaan, minkäänlaista? Niin monenlaista kohtaloa maailmassa näkee ja voi vain ihmetellä, miten jotkut lähes hukkuvat koettelemuksiinsa kun taas toiset saavat leijua huolettomina läpi elämänsä. Miksi? Jokin syyhän siihenkin täytyy löytyä, sillä kovin epäoikeudenmukaiseltahan tuo tuntuu.  

Pujahtaapa mieleeni joskus hurja epäily, että olisimme jonkinlaisen kokeilun kohteita, elollisia harjoituskappaleita, eräänlaisia koevedoksia... 

Pyrkimyksiä muuttaa elämänsä suuntaa ei kuitenkaan koskaan tulisi hylätä vaikka mitä sattuisi. Aina kannattaa yrittää - ei pidä tyytyä kohtaloonsa tuosta noin vaan. Sitä paitsi positiivinen suhtautuminen auttaa paljossa, ainakin se tukee mielen tasapainon ylläpitämistä ja voi sitä kautta saada aikaan jopa pieniä ihmeitäkin. Ajatuksilla on uskomaton voima.


tiistai 11. tammikuuta 2011

11.1.11

Enpähän voinut taaskaan vastustaa kiusausta, on tämä niin hyvännäköinen päivämäärä! Jos se joillekin sattuu hääpäiväksi, niin ehkä miestenkin on myöhemmin helpompi muistaa. :)

Lunta lunta lunta vain tulee ja koivet ja selkä sekä kädet saavat höykkyytystä kerrakseen, mutta sitähän tässä kaipaakin, eipähän tarvitse saleille lähteä sisätiloihin hikoilemaan. Pitkän aikaa täällä olikin satamatta, mutta ehkä uusi vuosi virkeänä jaksaa tupruttaakin.

Danny: Vain lunta kaikkialla

sunnuntai 9. tammikuuta 2011

VASEMMAN JALAN PEUKALO...?

Lähdettiin viikonlopuksi huilaamaan joulun tohinoiden jälkeen. Jostain syystä mieleni oli raskas ja kehoni heikko, joten ravistelua tarvittiinkin. Perjantaina haamuilin summassa kokoon jotain ja kunnon varustuksethan keräsinkin. Perillä Runnin kylpylässä nimittäin huomasin, että mukaan olin haalinut kahdet hiihtoasut, kahdet tanssikengät, neljät käsineet ja kolmet pipot. Lisäksi tietenkin monenlaiset "tanssiasut", varmuuden vuoksi...?

No, onneksi myös monot ja uimapuku sentään olivat tulleet mukaan ja kaikki muukin tähellinen, vaikkakin niitä tähellisittömiäkin oli siis sattunut pilvin pimein, mutta tärkeintä kuitenkin oli se, ettei Hän sanallakaan maininnut siitä ja siitä hyvästä kai Hänelle muutaman tähtimerkin antaisin.

Perjantai-illan levytanssit pysähtyivät meidän osalta kymmenen hujakoille, mutta lauantaina soittaneeseen duoon Tarmo Malilaan oltiin ihan tyytyväisiä ja sen tahdittamina jaksettiin peräti puolille öin. Minä tietysti olisin halunnut viipyä vielä sen ylikin, mutta kun toinen sanoi viisaasti EI [koska kesken kaiken vasemman jalkani "peukalo" (kuten Hänelle kiireissäni selitin) rupesi viestittämään aivan hulluna ja oli ihan pakko mennä istumaan], niin pistin tantsukengät huoneeseen päästyä roskikseen, että se siitä. Että kun ei niin ei...

No, aamulla niitä ei siellä enää ollut, joten... Vieläköhän ne tontut muuten sittenkin mahtoivat siellä liikuskella? :)

Hän kävi hierojalla, minä tyydyin tanssiin, uimiseen ja yhteen ainoaan hiihtosuoritukseen, sen varovaiseen kokeiluun nimittäin. MUTTA tämä alta viiden ikäisenä hiihtoputken aloittanut mummonreppana ei simpukka soikoon enää päässyt kahta kilometriä loppuun ilman älyttömiä tuskanpiikkejä jalkaterissään! Eli kerkesin jo vannoa senkin, että nyt tään muorin hiihot tyssäsivät vihdoinkin... Muutamat viime vuodet siitä on suuntia ollutkin jo näkyvillä, mutta näin pohjoisen asukkaalle se on kyllä vaikea paikka. Miten niille Saariselän reissuillekin nyt käy...

Takaisin ajelimme sunnuntain hienoisessa lumisateessa. Kultainen naapuri oli huolehtinut posteistamme ja kolannut pihamme. Oli ihana tulla kotiin taas.

torstai 6. tammikuuta 2011

AINUT MAAILMASSA

Kuuntelen yhä Kari Tapiota. Hiljaa, ettei Hän herää. On se ihmeellistä ajatella, ettei tuolla äänellä enää ole vartaloa vaikka eihän kenelläkään ole sitten, kun on aika mennä, mutta sitä ei kai kukaan halua miettiä. Ainakaan minä. :)

Jälkemme hiekalla, Ainut maailmassa jne... Oli hällä ääni ja on tietysti yhä tallella noissa kappaleissa, joita saamme kuunnella. Tekee haikeata vain... Ei meitä ihminen nyt erottaa vois...

Luulen, että tuossa vieressä hän kuuntelee ja laulaa mukana... [Kirjoitin jo, että hän laulaa tuossa, mutta tehän pitäisitte minua ihan hulluna... ;)]

lauantai 1. tammikuuta 2011

1.1.11

Uuden vuoden aattona ajaa köryyteltiin Ämmänsaareen sukuloimaan. Illalla jäivät lapsukaiset isomummun, ukin sisaren sekä tämän puoliskon hoiviin ja loput (äiti, mummi ja ukki) suuntasivat kohti suomussalmelaista teatteri Retikkaa, jonka uudisrakennus oli kohonnut joen rantaan entisen Alkon jatkoksi. Ohjelmistossa oli vuorossa erilaisia sketsejä sisältävä Karvahatun paluu. Nimi viittaa samaisessa rakennuksessa sijainneeseen Karvahattu-nimiseen kapakkaan, jossa muutamat nimeltä mainitsemattomat mummit ja ukitkin olivat sattumoisin tulleet piipahtaneiksi hamassa, ah niin kovin hamassa menneisyydessä, noina nuoruuden uljaina ja erehtymättöminä vuosina.... Itse asiassa esitys olikin osittainen katsaus juuri noihin aikoihin, jotka ainakin ukin ja mummin ikäpolvelle sekä sitä vanhemmalle olivat hyvinkin tuttuja. Ja teatteria Suomussalmelle alun perin hommaamaan ryhtynyt Eero Schroderus oli ehdoton tähti niin käsikirjoittajana kuin näyttelijänäkin.

Esitys osoittautui vallan mainioksi, ei olisi uskonut harrastelijoiden suoritukseksi. Pysähtyneitä tuokioita oli vain muutama, muulloin saatiinkin sitten nauraa ihan ehotellen, hekotella perin juurin kainuulaisille tavoille, sanoille ja sanonnoille. 

Näytöksen päätyttyä kuului yhden jos toisenkin suusta toteamus, etteipä joukosta monikaan olisi entisaikoina arvannut tästä lähes korpien kätköissä uinuvasta kyläpahasesta joskus tuollaisen koko syrjäistä seutua rikastuttavan helmen löytyvän. Jos se nyt ei ihan maallista vaurautta toisikaan, niin ainakin sitä henkistä...

Teatterireissun jälkeen lapset vietiin koiravaljakkoajelulle siihen samaiseen joenrantaan, välillä vain piti käväistä ravintelin puolella kuumalla kaakaolla ja samalla varpaita lämmittelemässä. Rakettien pauketta ja sähinää riitti noin kymmeneksi minuutiksi, tosin siinäkin oli yllin kyllin, olisihan noita euroja toki voinut johonkin tähellisempäänkin laittaa.

Isomummulaan palattua oli vuorossa tinan valantaa. Molemmat tytöt saivat taikasauvan ja välillä meinasi pikku känkkäränkkäkin tunkeutua joukkoon mukaan, kun toiselle oli kuulemma sattunut vähän kauniimpi kuvio kuin toiselle, mutta siitä onneksi päästiin ohi suhteellisen nopeasti. Nakkien ja perunasalaatin jälkeen ilta oli venynyt jo lähes keskiyöhön ja vaikka millään eivät olisi silmät eivätkä suut malttaneet asettua kun ulkona paukkuikin välillä vielä kovanlaisesti, niin kun äiti rupesi lukemaan vinttihuoneen hämyssä Peppinja-kirjaa, huoneeseen laskeutui hiljaisuus, joka rikkoontui vasta uuden uutukaisen vuoden ensimmäisen päivän, 1.1.11:n aamuna.

Yöllä oli tullut lunta reippaanlaisesti ja ukki sai tarvitsemaansa ulkoliikuntaa kolan varressa. Samaa valkoista sateli vielä kotia kohti lähtiessäkin. Kajaanissa sitä vastoin ei ollut satanut ollenkaan, joten lumitöihin ei kukaan täällä päässä joutunut. Hiihtämään Peppuska kyllä joutui ja mieluusti hän lähtikin ukin kaveriksi. Myöhemmin saunaan työntyi punaposkinen, hikinen ja tosi tyytyväinen tyttö. Olihan ukki opettanut hänet laskemaan mäkeäkin niin, että sauvat sojottivat nätisti taakse- eikä eteenpäin. 

LUETUIMMAT