lauantai 18. heinäkuuta 2020

AAMULENKIN TUNNELMISSA

Istun sankarihautausmaan penkillä, kuten joka kerta niinä päivinä, kun lonkkani sallii kävelyretken ja kuljen yksin. Reittini on lähes aina sama. Hengitän rauhaa ja hiljaisuutta, katselen kumpujen päälle istutettuja kukkia sekä niiden yllä kisailevia perhosia ja lintuja. 

Pyhän paikan rauhaa vartioi Sankaripatsas, mies, joka nojaa takanaan olevaan enkeliin*. Tämän patsaan juureen tuovat keväisin ylioppilaat kukkansa. Joka kerta koetan päästä katsomaan ja nauttimaan nuorten riemunpäivästä. Haikeana mieleeni muistuu oma ylioppilaskevääni. Onneksi en vielä silloin tiennyt kaikesta tulevasta, joten pystyin suuntaamaan katseeni toiveikkaana eteenpäin, rakastuneena, sydän onnea tulvillaan.

Paluumatkalla käväisen istumassa entisen kaupungintalon edessä olevalla penkillä, sekin kuuluu lenkin rituaaleihin. Talon edessä on muina kesinä ollut ihana kukkapaljous, nyt ei ole enää kuin vähän ja nekin on aurinko pistänyt kärsimään, huutamaan ravintoa, vettä. Taivas ei ole muistanut kastella niitä riittävän usein. Melkein kuulen niiden valituksen.

Aurinko paahtaa kohta liikaa hattuunikin, joten könyän kävelykeppien avulla penkiltä ylös ja maleksin kotiovelle, toivoen, ettei hissi pysähtyisi kerrosten välille tällä kertaa ja jättäisi minua tunniksi odottamaan apua, kuten noin kuukausi sitten kävi. Silloinkin oli helle. Istuinta ei tässä pienessä hississä ole, joten seisoin koko siunatun tunnin siinä kuumuudessa, hikikarpaloiden juostessa pitkin sääriäni. Kun pelastus viimein tuli (Pasilasta asti), jalkani tärisivät niin, että taloyhtiön hallituksen puheenjohtajan täytyi melkein nostaa minut käytävälle.

No, ihan hyvin voisin tietysti kiivetä portaitakin pitkin kolmanteen kerrokseen, jos lonkka olisi siinä kunnossa, ettei siihen sattuisi liikaa, mutta kun nyt sattuu, niin luottaen siihen, ettei samalle ihmiselle voine sattua niin ikävästi, että joutuisi lyhyen ajan sisällä taas hissin pettämäksi, astun kyytiin ja köröttelen ylös.




* "Sankarivainajien muistoksi pystytettiin 1948 Kalervo Kallion veistämä Sankaripatsas, osoitteeseen Puistikko 6. Patsaan nuori mies nojaa enkeliin ja katsoo korkeuksiin. Patsas on punagraniittia. Patsaan edessä olevan sankarihautausmaan on suunnitellut Viljo Rewell."

keskiviikko 15. heinäkuuta 2020

EIKÖ MUKA HAAVEITA?

Minullako ei muka haaveita tulevaisuuden varalle?
Voi veikkonen, on toki, muutama. Vielä kymmenisen vuotta sitten haaveilin, miten koko meidän perheemme asuisi samassa pihapiirissä, me isovanhemmat omassa asunnossamme ja molemmat lapsemme omissaan siinä vieressä.

No, se haave särkyi, mutta yhä unelmoin asumismuodosta, jossa olen päivittäin kosketuksissa molempien lasteni sekä heidän perheittensä kanssa ja saan sitten joskus ummistaa silmäni viimeisen kerran omassa kodissani, rakkaitteni ympäröimänä. Mihinkään hoitokotiin en halua kadota sänkyyn sidottavaksi ja vieraiden ihmisten käänneltäväksi kylmää soppaa ryystämään.

Yksinäisyys on viime vuosina näyttänyt minulle jo niin hyvät kuin pahat ja tuskallisetkin puolensa, joten sitä en yhtään kaipaisi, kunhan vain tämä perheyhteisö toteutuisi.

Taivas, varjele ja helli tätä ainoaa toivettani ja lennätä se kauas sateenkaaren päähän sekä salli minun löytää se sieltä!

sunnuntai 12. heinäkuuta 2020

PIENI TALO PREERIALLA?

Pieni talo preerialla…
Mikä viattomuus, uskollisuus, yksinkertaisuus!
Mikä rikkumaton luottamus lähimmäiseen,
jolloin hyvä voittaa ja paha alistuu – katoaa!

Pyydän, Herra -
anna nykypäivään takaisin nuo kaikki!

LUETUIMMAT