EIKÖ MUKA HAAVEITA?

Minullako ei muka haaveita tulevaisuuden varalle?
Voi veikkonen, on toki, muutama. Vielä kymmenisen vuotta sitten haaveilin, miten koko meidän perheemme asuisi samassa pihapiirissä, me isovanhemmat omassa asunnossamme ja molemmat lapsemme omissaan siinä vieressä.

No, se haave särkyi, mutta yhä unelmoin asumismuodosta, jossa olen päivittäin kosketuksissa molempien lasteni sekä heidän perheittensä kanssa ja saan sitten joskus ummistaa silmäni viimeisen kerran omassa kodissani, rakkaitteni ympäröimänä. Mihinkään hoitokotiin en halua kadota sänkyyn sidottavaksi ja vieraiden ihmisten käänneltäväksi kylmää soppaa ryystämään.

Yksinäisyys on viime vuosina näyttänyt minulle jo niin hyvät kuin pahat ja tuskallisetkin puolensa, joten sitä en yhtään kaipaisi, kunhan vain tämä perheyhteisö toteutuisi.

Taivas, varjele ja helli tätä ainoaa toivettani ja lennätä se kauas sateenkaaren päähän sekä salli minun löytää se sieltä!

ONNI ON HARHAA

- Onnea kihlajaispäivälle, rakas, virkan.

- Kiitos, tosin onhan siitä jo viisi vuosikymmentä, vastaa peilikuva. 

- Vaikket sitten loppujen lopuksi ollutkaan kelvollinen, et sitten yhtään, se jatkaa.

- Etkä kyllä nytkään näytä kovin kummoiselta - kovin rypistyneet ovat silmäkulmasi,
ja ennen niin kirkkaat ja virkeät tähtesi peilaavat loputonta väsymystä,

vartalosi olet antanut veltostua ja lihastesi lannistua.

Olet tainnut menettää otteesi, luopua tulevaisuuden ajattelemisesta.

- Niinhän se on, olet oikeassa, olen juuttunut menneisyyteen,

vastaan ja käännyn pois. 

- Sormuskin on kadonnut eikä kihlaus ole voimassa. Enää.

Onni on harhaa.

SE LAIVA KUN MENI

Luulin menettäneeni kaiken.

Luulin jo luovuttaneeni.

Kuin salaman välähdyksenä raottui ovi

uuteen tulevaisuuteen.

Syksyn riemuvärit,

talven valkea hohde,

kevään liverrykset

ja kesän suloisuus.

Ne kaikkiko ovat vielä mahdollisia?

Se laiva kun meni.

TERKKUJA!

Olen saanut huolestuneita viestejä ystäviltäni ja lukijoiltani ympäri maailmaa – he ovat hätkähtäneet ja jopa säikähtäneetkin viimelauantaista postaustani.  Kyselevät, miten voin, olenko vajoamassa masennukseen jne… Toisin sanoen - mitä haluan sanoa sillä heille?

Kultaiset ihanat! Yksi keskeinen asia teiltä on jäänyt noteeraamatta – se postaushan on RUNO! Keino, jota yleensä käytän, kun haluan ilmaista kunkinhetkiset tuntemukseni ja upottaa ne sanoihin, piehtaroida niissä, rypeä ja surra – päästä siten irti ja yrittää unohtaa. Tai toisessa ääripäässä kietoutua suloisiin unelmapilviin, suihkuttaa riemuitsevia säteitä ympäri maailmaa ja pirskotella niitä ihan taivaisiin asti.

Huolehditte, enkö voisi jo mennä eteenpäin, jättää mennyt taakse ja suunnata katsettani tulevaisuuteen, rientää mukaan harrastuksiin. Miten voisitte lohduttaa ja auttaa minua…

Katsotaanpas… Tiistaisin ovat oman senioriryhmäni vesijumppa ja kansalaisopiston EloFolkJam peräkkäin (aluksi kävin molemmissa, mutta se osoittautui liian raskaaksi ja oli ryhdyttävä kulkemaan niissä vuoroviikoin), keskiviikkoisin tapaan samat seniorini kuntosaliryhmässä, perjantaisin nautin kansalaisopiston senioritanssissa, maanantaisin, torstaisin ja joskus viikonloppuisinkin pistäydyn jompanakumpana päivänä lähimmällä kuntosalilla ihan omatoimisesti (ja uskokaa tai älkää, aloitan siellä aina juoksumatolla, kävellen ja juosten, miten milloinkin tunnen jaksavani). Jäljellejääneen ajan kruunaavat läheisten ystävien sekä lasten ja lapsenlasten vierailut.

Joten miltä näyttää? Olenko juuttunut menneeseen vai olenko suunnannut katseeni tulevaisuuteen? Vai… olenkohan hankkinut jo liikaakin sisältöä elämääni? No en usko, sillä koska sekä luku- että kirjoitushalut ovat kitistyneet lähes minimiin, niin jotainhan tässä on tehtävä, etten tosiaankaan jäisi kovin usein sinne punkan pohjalle voimattomaksi mytyksi, sillä kyllä niitä sellaisiakin päiviä yhä on, olkoon siitä esimerkkinä vaikkapa tuo viimelauantainen runoni, johon purkautui kaikki se haikeus, ikävä ja tuska, lohduttomuus ja katkeruuskin, jonka yksinäisyys toi.

Mutta unohtaa? Ei elettyä elämää voi eikä saakaan unohtaa, sillä silloinhan ei tiedä ollenkaan eläneensä, ei muista niitä iloisia ja ihania yllätyksiä, joita maailma aikoinaan antoi, ei osaa ottaa oppia erehdyksistään eikä osaa nauttia niistäkään uusista ihanuuksista, joita maailma yhä vieläkin antaa, kenties sellaisiakin, joita ei tiennyt olevan olemassakaan.

Nii’in, uskon vahvasti, että tulevaisuudella on vielä tarjolla jotakin uutta ihmeteltävää jopa

tällaisellekin seniori-iässä olevalle, vähän ehkä rapistuneelle, kenties rupsahtaneellekin jo, mutta siitä ulkoisesta kuoresta ette välitä te, jotka katsotte pintaa syvemmälle ja näette sinne sielun ytimeen. Rakastavaan, herkkään, lämpöiseen ja luottavaiseen. (Hih - )

Kiitos välittämisestä! Jo se lohduttaa kovasti, että tiedän teidän ajattelevan minua. Minäkin ajattelen teitä ja lupaan pitää vastakin huolta itsestäni.

Halit. Ja terkkujaa! 

KOTINI ON LINNANI

Kotini on linnani. Kulunut fraasi, silti paikkansa pitävä. Tosin ilmauksen merkityksellinen raja on häilyvä, koska jossakin linnassa voi olla kalterit...
No, tässä linnassa niitä ei ole. Sillä vihdoinkin minulla on se. Oma linnakotini. Puolitoista vuotta siinä jo asumani, mutta vasta tänään sen lopullisesti ymmärtämäni.

Ihana, valoisa, vaistomaisesti Hämeen värein sisustamani koti - punavalkoinen, valkopunainen, kuinka vaan... Voiman ja puhtauden värit. Tänne maailmalta kaipaan, söpöön kotiini, johon viluisiksi ja kohmettaviksi talvikuukausiksi voin/saan jähmettyä. Vihdoinkin jotain ihan uutta, ikiaikain alusta haluamaani - syväänhengitystä, torniavaruutta, hengen vapautta...

Ja enää ihan vain joskus, vain ehkä joka toinen tai kolmas yö, nousen jaloilleni. Anivarhain, unesta herättyäni. Unesta, joka kylmää ja viiltää.

Enää en huolehdi tulevastakaan. Turhaahan se onkin, sillä jotainhan jostain tulee kuitenkin, väistämättä, koska sydänkin sykkäilee yhä, laiskasti tosin, mutta sykkäilee kyllä. Sitkeästi ja lonksuttaen. Tasaisimmin kuitenkin täällä linnassani. Kalterittomassa.

Mukavaa Uutta Vuotta!

JOSPA JOKU JOSKUS...

Junaradan vieressä, kohtisuoran kallioseinämän harjalla kököttää omakotitalo. Se on kiehtonut minua alusta asti. Se on asumaton, vain sammaloituneet piharakennukset kertovat, että joskus se on ollut jonkun koti. Yläkerran ikkunoista olisi huikea näköala kaikkialle, pihalla olisi tilaa autoille, sillä myös vieraiden autot sopisivat siihen; heidän ei tarvitsisi ympäri kaupunkia etsiä sellaista parkkipaikkaa, johon saa pysäköidä kauemmin kuin 2-4 tuntia.

Kuka siinä on asunut? Miksi se on nyt autiona? Ovatko radan rakennustyöt vaurioittaneet sen rakennelmia niin, että se on pitänyt jättää? Mikä tulevaisuus sillä on? Näitä pohdin, kun katselen taloa korkealta. Eräänä yönä uskottelin itselleni, että alakerran ikkunoista näkyi valoa ja tunsin valtavaa iloa; ehkä joku Peppi Pitkätossun sukulainen on vihdoinkin majoittunut sinne? Se oli kuitenkin ennenaikainen ilo, sillä myöhemmin hoksasin kadun valojen heijastuvan ikkunoista.

Mutta kukapa tuon tietää - jospa joku joskus...

MONENLAISTA PARATIISIA

Tuuli tyyntyy, tuotuaan suhisten viestiä vähitellen tummuvasta yöstä. Aurinko punaa puiden latvat, heijastaen kolminkertaisen kuvajaisen itsestään peilinä  kimaltelevasta järvenpinnasta. Pöllö huuhailee metsikössä, pikkulinnut nukkuvat jo. Tontut keräävät kennoihinsa auringonvaloa ja luovuttavat sitä lyhdyistään sitten kun tarpeeksi riittävä hämäryys on hiipinyt ympäristöön. Paratiisiko?

Mieleni heijaa poukkoilevien ajatusten ja mielleyhtymien ristiaallokossa. Mitä kaikkea ihminen joutuukaan käymään läpi ennen kuin hänen annetaan painaa päänsä viimeiseen lepoon, odottamaan seuraavaa elämää... Helppo siinä on toisten sanoa, että sinä pääset tämän yli. Kun haluat. Mutta kuka sitä jaksaa ajatella silloin kun elämä on sirpaloitunut?

Enkeli-ihmisen löytyminen särjettyyn tulevaisuuteen on lottovoitto. Joillekin se onnistuu. Onneksi.

Tuulenpuuska pyörähtää yllättäen takaisin, sipaisee poskea, kuiskaa unenohuen viestin. Joskus koittaa maksun paikka. Enkä usko, että sen paikan nimi on kaikilla Paratiisi...

SAPELIHAMMASMUMMI

Kadulla narskaa.
Mummin jalkineiden jääpiikit kirahtelevat kaupungille kiirehtiessä. 

Ukki taluttaa Peppiä, Pinja on takertunut mummin käteen. 

Viimoilee hiukan, silti tytöt eivät valita. 

Eivät he valittaneet silloinkaan kun lumipyräkkäpäivien aikoihin matkattiin mummin kotiin neljä tuntia. 

Ensin odoteltiin ratikkaa turhaan, sitten bussikaan ei enää ilmestynyt eikä taksia saatu kiinni, joten lopulta oli turvauduttava omiin töppösiin ja niinhän matka vihdoinkin taittui. 

Jotenkuten. Viimassa ja lumimyräkässä tuppuroiden, myöhästelevässä ja hitailevassa junassa könyten ja kikatellen ja loppumatka taksissa rellotellen, mummi kun ei raaskinut enää pikkuisia kumppaneitaan puolen tunnin kävelyrääkkiin työntää.

Illalla Pinja puskee keskeen, kiilautuu ukin ja mummin väliin hurjasti huitoen ja potkien. 

Mummi nauraa. - Hei, meille näyttää syntyvän lapsi! 

Naurunremakka houkuttelee Pepin paikalle.
Hänkin tahtoo samaan mytäkkään.

Mummi kellottaa lasten keskellä, kääntyy viimein Pepin puoleen, koska tämä on saanut olla vieressä vähemmän aikaa. 

Pinja imee mummin sormea, mummi estelee, näykkäisee lopulta hampaillaan lapsen olkapäästä kevyesti.
- Onko mummi sapelihammastiikeri nyt? kysyy. 

- Ei kun sapelihammasmummi...

Pinja inisee. - Mummi! Käänny minuun päin! 

- Ukki on siinä, hän silittää sinua,
nyt on Pepin vuoro olla mummin halissa. 

Mutta uhmamieli liimautuu selkään, loukkaantuu, vaikka mummi viimein kääntyy selälleen ollakseen tasapuolinen. 

Lapsi nousee istumaan. Mököttää.
- Meen äidin viereen, tuiskahtaa lopulta, sieppaa tyynynsä ja häippäsee.

Mummi valvoo vielä toisten uinahdettua. 

On hyvä olla, vaikka tulevaisuus repsottaakin. Silti. 

Vaivihkaa uni hiipii paikalle ja sieppaa utuiseen syliinsä.

Sapelihammasmummi nukkuu.

MAHDOTON OIVALLUS

"Avokki puuhastelee kuistilla ja ynähtää jotakin.

Kun ovi avautuu, Una ei suinkaan saa puhelintaan takaisin - se on takavarikoitu, sen sijaan hän saa mielettömän raivon vallassa riehuvan Hurman kimppuunsa, mutta hyökkäykset kilpistyvät juuri niiden ainaistulijoiden, kolhoosiväen, ansiosta. He muodostavat muurin heidän väliinsä.

Una ei ymmärrä, mikä tässä nyt olisi sellaista, mi ei sovi joukkoon.

Mikä oikeasti on väärin? Mitä niin hirvittävää hän on tehnyt, että siitä pitää rangaista näin hurjalla tavalla?

Tyhjennetty anispullo sinkoutuu Unan päähän - onneksi se on muovia – solvaukset ja tuhon enteet lentelevät, täyttävät koko asuinhuoneen ja kietoutuvat hänen ympärilleen. Hän ei pysty puhumaan; miehen raivo mykistää, halvaannuttaa kielen ja mielen ja hän on pehmeää, sulaa laavaa istahtaessaan vapisevin jäsenin läheiseen nojatuoliin.

Nyt tarvitaan vahvistusta! Hän ottaa mukinsa ja siirtyy portaille. Siellä on viinilöntti, ja hän kumartuu tiruuttamaan siitä loroa...

Äkkiä hän makaa maassa selällään, huumaantuneena, avokin ääni korvissaan: - Hurma, ei noin tehdä!

Hän avaa silmänsä. - Tilataanko ambulanssi? avokki kysyy.

Una nousee varovasti istumaan, katsoo huitaisijaa ja näkee sen vasemmassa kädessä pyöreän halon ja oikeassa viinilöntin.

Mahdoton oivallus ryöhältää hänen mieleensä. Ei voi olla totta – hänen miehensä, rakastettunsa, oli lyönyt häntä halolla päähän!

Una pudistaa päätään. Mielessä risteilevät käsityskyvyn ylittävät ajatukset...

Ei, huitaisijan tulevaisuus vaarantuu.

Jospa tästäkin jotenkin selvitään?"

TULEVAISUUDEN PELASTAJAT?

Suomessa niitä tapetaan. Kouluja. Kainuussa ainakin... tai minusta tietysti tuntuu siltä, koska niitä eniten suren, koko Suomeenhan se ahneusliike lie levinnyt. Mutta juuri näillä syrjäkylien taaperoillahan ne pitkät odotuksen tunnit ovat, kyydinodotustunnit, kun lähikoulu on päätetty lopettaa, vaikka kuinka se olisi ollut käyttökuntoinen vielä vuosia. Kotoa lähdetään aamulla varhain ja illalla palataan myöhään. Ei sekään mitään halpaa liene, vaikka sitä ahneet väittävät. Huh, niilläkin hetkillä maksetaan ahneuskokoukset, -matkat, ”-lounaat”... Lasten väsymyksellä maksetaan. 

Kokemuksesta tiedän, että pienellä koululla häiriköidään PALJON vähemmän, opettajan antamat ohjeetkin pysyvät mielessä oppituntia kauemmin. Jos itse ei muista, niin kyllä joku muistuttaa, uskaltaa muistuttaa. 

Tiedän myös, että pikkuinen oppilas on isossa koulussa suojaton, alttiina kaikenlaisille isompien kekseliäisyyksille. Eivätkä ne isommatkaan olisi sitä kaikkea keksineet, jos olisivat olleet pienessä kouluympäristössä, jossa kaikki tuntevat toisensa. Ja uskokaa, että ei se opettajan silmä kaikkeen yllä, vaikka kuinka yrittää. Turha niistä hankaluuksista on vain opettajaa syyttää. Jos jokainen lapsi pidettäisiin kotonakin tiedon ja tunteen tasalla, niin kiusaamisia sun muita ei niin paljon tapahtuisi... Isommassakaan koulussa. Jos lapsista välitettäisiin. Siis yleissuomalaisesti välitettäisiin. 

No, taisin taas poikkelehtia... Mutta onhan se tosiasia, että jos lapset ihan oikeasti kaikkialla otettaisiin huomioon, niin heillehän taattaisiin vähintäänkin yhtä hyvät työskentelyolosuhteet kuin aikuisillekin, eikö niin? Kouluissa olisi työrauha, "työpaikkakiusaamista" ei sallittaisi, ryhmät olisivat sellaisia, että jokainen pääsisi antamaan oman työpanoksensa tasa-arvoisesti, rähinöitsijät pistettäisiin kuriin (eikä opettajan ainoat voimat menisi heidän toppuutteluunsa toisten lasten jäädessä omiin oloihinsa, oppimaan mitä sattuvat oppimaan), työpäivä olisi normaalipituinen, työvälineet ajantasaiset, ruokatunti sen pituinen, ettei ahmia tarvitse (ja ruokaakin riittäisi ihan kaikille), taukohetket turvalliset... jatkaa voisi vaikka millä mitalla. 

Viekö rahanahneus näiltä meidän suojattomimmilta jäseniltämme, lapsiltamme, lastenlapsiltamme, sisarustemme lapsilta (jokaiselle jokin yhteys löytyy) viattomimman lapsuuden? Joukossa tyhmyys tiivistyy, kaikkihan sen tietävät, pienessä joukossa ei niin paljon kuitenkaan, koska toiset pitävät huolen toisistaan. Isossa joukossa siihen ei uskalleta. 

Milloin me aikaihmiset rupeamme suojelemaan edes lapsiamme? Vanhuksethan onkin lähes heitetty susille... 

Päättäjä, onko sinulla lapsia tai lapsenlapsia? Opiskelevatko he mammuttikoulussa? Tiedätkö edes, MISSÄ koulussa ja MILLÄ LUOKALLA he nyt ovat? Tiedätkö, kiusaako joku heitä, kiusaavatko he muita tai häiritseekö joku jatkuvasti opiskelemista? Saavatko he suunvuoroa milloinkaan? Pitääkö heidän pelätä jotain? Väsyttääkö heitä, kun koulupäivä matkoineen tai hyppytuntineen on liian pitkä? Vai tiedätkö edes, että lapsia on ihan oikeasti olemassa? No ne ovat niitä, jotka kasvavat koko ajan ja jotka myöhemmin päättävät sinun tulevaisuudestasi, sinun viimeisimmistä elinolosuhteistasi! Luuletko, että he vaihtavat sinun vaippasi kiitokseksi kaikesta sinulta saamastaan? Luuletko, että he edes jäävät katsomaan vanhenemistasi? 

Lasten vanhemmat: Miksi te annatte lapsillenne tehdä näin? Miksi te annatte koulun ja kaiken huipuksi vielä mieluisten harrastusmahdollisuuksienkin vajota ja viedä mukanaan lastenne tulevaisuuden? Teillähän se valta on ottaa asioista selvää ja saada tilanne hallintaan! Teillä on kaikki oikeudet vaikuttaa! MIKSI IHMEESSÄ te jätätte ne käyttämättä? 
 
Tulinpa kipuranttiin kysymykseen: Tuoko ikä vasta tämän uskaliaisuuden? Uskalluksen ryhtyä vaatimaan heikoille puolustusta? Silloinhan sille ikäpuolueelle olisi tekemistä. Vainko se pystyisi nuorempansa suojelemaan? Pelastamaan tulevaisuuden?

Kun nämä "nuoremmat" näyttävät juoksevan vain sen rahan perässä, vaikka eivät taatusti matkaansa saa killinkiäkään, kun lähdön aika koittaa. 

Ettäkö utopisoin? Taas?