IKIKIERTOTIE

Sänky, parveke, vessa, keittiö, olohuone (telkkari), sänky, parveke,

keittiö, olohuone (telkkari), vessa, parveke…

Päädyn kierroltani takaisin vuoteeseen.

Jo kolmas kerta tänä yönä,

sillä uni pudottaa pilveltään heti,

kun alan vajota sen untuvaiseen syliin.

En halua unohtua unilääkkeisiin -

niinpä valvon ja odotan.

Ja nousen taas...

Yksinäinen, särkynyt,

lohduton tie.

Loputon.

Ikikiertotie.

UNI? IRTAANTUMINEN?

Kierrespiraali kohottaa minut kohti laipiota, lempeä pyörre imaisee sisäänsä ja kohoan ylös, ylös, ylös, läpäisen katon ja liitelen yhä korkeammalle ja korkeammalle. Jostain kaukaisuudesta kantautuu korviini hiljaista musiikkia.

Sitten olenkin tunnelissa. Jokin lätsähtelee ja litsahtelee ympärillä, vaikken tunne jalkoja, jotka lätsyttelisivät tai litsauttelisivat. Jostain syystä en tunne käsiäkään - oikeastaan koko kehoni vaikuttaa kadonneen, sulautuneen ympäröivään mustuuteen. On pimeää, ajaudun sinne tänne, sattumanvaraisesti.

Olenko aina kulkenut näin? Ajelehtinut litsahdusten ja lätsähtelyjen seassa? Leijaillut epämääräisten tuulettomien tuulten mukana? Mikä minä olen? Lastu laineilla, järven aalto toisten aaltojen keskellä, pilvenhattara tähdettömällä taivaalla?

En tiedä, miten kauan tätä päämäärättömyyttä on jatkunut, kun se tuuleton tuuli johdattaa kehottoman kehoni hitaasti harmaantuvaa läikkää kohti. Läikkää, joka suurenee suurenemistaan ja kirkastuu vähitellen hohtavaksi valoksi, kirkkaudeksi, joka saa minut tuntemaan kummallista nöyryyttä, halua päästä tuon valon syliin, langeta sen säteiden kannateltavaksi, sulautua sen ytimeen.

Selittämätön pyhyys valtaa mieleni, se kietoutuu ympärilleni ja tunnen kohoavani korkeuksiin silkasta rakkaudesta ja onnentunteesta. Lennän kuin siipien kannattamana tuohon alati laajenevaan valoon, joka saavuttaessaan minut syleilee ja samalla ikään kuin puhdistaa minut kaikesta tuosta mudasta, jossa olin rypenyt ties kuinka kauan...

TAKOTSUBO 1

Istun mukavassa asennossa löhötuolissani. Olen saanut ruokailun jäljet siivotuksi ja avaan telkkarin. Pohdin, joko uskaltaisin lähiaikoina ajella katsomaan kotimaisemiani, joita en ole

nähnyt ihanan mökkini menettämisen jälkeen - en ole pystynyt pakottamaan itseäni siihen aikaisemmin, sillä kohtaaminen on varmasti koskettavaa, ehkä jopa liikaakin tällaiselle tunneyliherkälle reppanalle. Mietin, miten jaksottaisin satojen kilometrien ajomatkan, sillä yhteen menoon matka olisi liian raskas yksin ajella.

Äkkiä rintaani iskee hirvittävä kipu, tuskin pystyn hengittämään. Se kattaa koko rintakehän yläosan. Vääntelehdin, nousen paikaltani ja haahuilen edestakaisin kipristynein vartaloin. Samankaltaista tuskaa, lievempää, olen toki kohdannut silloin tällöin jo vuosikymmenten ajan, tosin tuskallisimmat kouristukset alkoivat vasta alle kymmenen vuotta sitten, mutta näin hirvittävää se koskaan ennen ei ole ollut. Tiedän kyllä, mitä oikeasti olisi tehtävä, ja minua tervehtimään tullut lapseni seisoo levottomana, valmiina kiidättämään minut ensiapuun. Mutta en halua, estelen ja vähättelen, sillä toivon, että kohtaus menisi kipulääkityksen sekä rytmihäiriöihin saamieni lääkkeiden avulla jossain vaiheessa ohi, minun on vain kestettävä ensin tämä pahin.

Sillä en millään enää haluaisi sairaalaan letkuihin, johtoihin, pistoksiin, verinäytteisiin, leikkauksiin, joissa minusta poistettaisiin pala palalta kehonosia… Olen rampannut siellä parin viimeisen vuoden aikana ihan riittävästi ja eräänlainen välinpitämättömyys tunkee päällimmäiseksi – jos kerran jo kaikki kokemani ei vielä riitä, niin mitä mieltä olisi jäädä odottamaankaan aina vain uusia ja uusia?

Kiitän tähänastisesta elämästä kuitenkin, sillä onhan minulla ollut paljonkin hyvää, onnellisuuttakin – on ollut koti, vanhemmat, sisarukset, serkut sekä pienet oppilaani, joita rakastin kuin omiani ja uskon, että hekin rakastivat minua. Nyt minulla on jäljellä vielä kuitenkin ne tämän hetken tärkeimmät, hartaasti haluamani lapset ja maailman ihanimmat lapsenlapset sekä siskot, ne, jotka vielä ovat verhon tällä puolella. Ja on ystävä, joka heitti köyden aikoinaan mustassa joessa räpiköivälle sielulleni, ja joka on kannatellut päätäni pinnalla viime vuosien ajan. Mutta jos nyt vihdoinkin on SE AIKA, en jaksa panna vastaan. En enää. Näinhän sen pappiunenkin taas äsken, eikä se ole tiennyt koskaan hyvää.

Lääkkeet vaimentavat vähitellen pahinta tuskaa, mutta sitten pahoinvoinnin aalto iskee ja on hyökättävä oksentamaan. Siinä samalla menee se viimeisin lääke, tunnen sen karvaan jälkimaun kielelläni. Helpottaa kuitenkin sen verran, että otettuani viemärille luovuttamani tilalle uuden, pystyn rauhoittumaan vuoteeseen ja nukahdan muutamiksi tunneiksi. Lapseni on kuitenkin yhä levoton ja hän jää luokseni yöksi tarkkailemaan. Tunnen helpotusta, mutta samalla syyllisyyttä siitä, että saan hänet tahtomattani jännittämään ja pelkäämään puolestani. Olinko liian itsekäs, kun vihdoinkin tein jonkin asian oman tahtoni mukaan?

Nukun yöni jotenkin ja herään aamulla keho hellänä, mutta herään kuitenkin, vaikken illalla ollutkaan ihan varma siitä. Kipu on poissa, vain vaimeaa läikähtelyä silloin tällöin.

UNIMIETTEITÄ

Veispuukki muistutti, että näin 6 vuotta sitten unen, jossa PAPPI oli täyttänyt parkissa olevan autoni hellahaloilla. " Ihan täyteen, kattoon asti. Naispappi. Ripitin häntä siitä ja hän tyhjensi auton, antoi anteeksi ripitykseni ja lopuksi halattiin sovussa. Päätalon Herkkona miettisin pääni puhki, että mitähän merkitystä tuollakin on."

Tänään tiedän, mitä uni sanoi, ilman Herkkoakin.

Toisen kerran tanssin unessa taas jonkun papin kanssa ja meningeooma löytyi. Eikä ne papit tähän loppuneet, sillä muutaman lähivuoden päästä uni pussautti kolmannella liperikaulaisella minua kolme kertaa (poskille vaan, onneksi) ja vuorossa oli uusi sairaus.

Kuvittelen tietenkin nyt, että se kolmas pusu osoitti - kolme kun on pyhä luku - että tällä erää nämä yölliset tapaamiset riittävät ja uskon, että seuraava pappi unessani on se portin aukaisija. 👍❤ Se, että ensimmäinen oli naispappi ja ne tanssivat ja pussaavat papit miehiä, on hyvinkin ymmärrettävää.

Tiesittekö muuten, että auto unessa edustaa elämän etenemissymbolia?

UNEN HARHA

Istun näköalapaikallani.

Lämmin tuulonen hyväilee olemustani
ja hullaannun -
humahdan auringonkiloon.

Metsä huminoi. 
Järvi ilakoi. 
Se välkkyy sinisenä, kimaltaa, leikkii.

Sieluni soi,
sydämeni sykkii,
ja riemu, elämisen ihanuus räjäyttää.

Oi autuus! Oi taivas!

Kalvas aamunkoitto tunkee 

avonaisen parvekkeen oven raosta

ja unen harhat sammuttavat sydämen hehkun.

Se sattuu.

Kipeästi, niin kipeästi.

UNI? UNOHDUS?

Aamuyön hämäryys rävähtää silmillesi, kun uni ei jaksa kantaa.

Vieressäsi ei hengitä kukaan, vain ilmastoinnin huokaukset lohduttavat korviasi.

Mitä teit tämän ansaitaksesi?

Rakastit, imit maailmaa toisten kautta, elit toisten elämää, huolehdit, annoit anteeksi - ja putosit.

Nyt elämisen karuus riipii sielustasi viipaleita.

Sisin ei jaksa enää välittää; se janoaa kaiken tämän loppumista, sammumista, unohdusta.

He, joilla on vielä merkitystä, ovat kaukana, saavuttamattomissa.

Vierität päiviesi pyörää nukkumalla, televisiota tuijottamalla, jääkaappia tyhjentämällä, kunnes niissäkin huutaa vain tyhjyys, mitättömyys ja onttous.

Olet seiniesi vanki.

Autius kumisee sisälläsi, elämisen merkitys ja tarkoitus koskettavat sinua murentuvin sipaisuin. 

Montako vuotta vielä?

Loputon uni, unohdus, leivosen liverrys taivaan sinessä.

Valo? Vapaus?

KOTINI ON LINNANI

Kotini on linnani. Kulunut fraasi, silti paikkansa pitävä. Tosin ilmauksen merkityksellinen raja on häilyvä, koska jossakin linnassa voi olla kalterit...
No, tässä linnassa niitä ei ole. Sillä vihdoinkin minulla on se. Oma linnakotini. Puolitoista vuotta siinä jo asumani, mutta vasta tänään sen lopullisesti ymmärtämäni.

Ihana, valoisa, vaistomaisesti Hämeen värein sisustamani koti - punavalkoinen, valkopunainen, kuinka vaan... Voiman ja puhtauden värit. Tänne maailmalta kaipaan, söpöön kotiini, johon viluisiksi ja kohmettaviksi talvikuukausiksi voin/saan jähmettyä. Vihdoinkin jotain ihan uutta, ikiaikain alusta haluamaani - syväänhengitystä, torniavaruutta, hengen vapautta...

Ja enää ihan vain joskus, vain ehkä joka toinen tai kolmas yö, nousen jaloilleni. Anivarhain, unesta herättyäni. Unesta, joka kylmää ja viiltää.

Enää en huolehdi tulevastakaan. Turhaahan se onkin, sillä jotainhan jostain tulee kuitenkin, väistämättä, koska sydänkin sykkäilee yhä, laiskasti tosin, mutta sykkäilee kyllä. Sitkeästi ja lonksuttaen. Tasaisimmin kuitenkin täällä linnassani. Kalterittomassa.

Mukavaa Uutta Vuotta!

MIKSET AIEMMIN TULLUT?

Lähden matkaan unisin silmin, jännittynein mielin.

Ajan, pysähdyn, ajan. Uskallanko kuunnella radiota?

Uskallan. CD:tä? Ehkä, jos nyt kokeeksi, varovasti...

Matti ja Teppo. Silmiin hiipii käsittämätöntä usvaa.

No, ulkonahan sataa...

Mutta ei kai sateen pitäisi päästä poskilleni, eihän?

Paljon pysähdyksiä, kahviloita, myymälöitä, tankkauksia.

Tutulle tielle kääntyessäni käsittämätön ahdistus rutistaa, ja niin pesen taas osan tietä matkatessani.

Kolmetoista tuntia kestäneen urakoinnin jälkeen matelen tuttuun pihaan. Ilta-aurinko paljastaa mökin loukkaantuneen olemuksen.

Mikset aiemmin tullut?

Piha on haravoimatta, aitta täynnä tavaroita talvelta piilossa,

mökki itse etäinen, viileä, järjestystä elämäänsä huutava. Sekin...

Anteeksi, armastettuni, olin lapsenlikkana, en päässyt aikaisemmin, vaikka sydän huusi ja ikävöi...

Mökki tyytyy siihen ja vaikenee.

Puhdistan makuusopen, petaan, ja pätkähdän uneen. 

PEGASOS VOI OLLA MINKÄVÄRINEN TAHANSA

Kun näin ilmassa sulavasti liitävän raudikon, suitset suupielissään, siivet kepeästi sivuilleen levitettyinä, jäin uteliaana odottamaan,
millainen reki sen perässä ilmestyisikään. 

Yllätyksekseni ei tullut rekeä ollenkaan ja hevonenkin räntsähti maahan niin että koivet notkahtivat.
Sinnikkäästi se nousi taas lentoon, putosi ja nousi, putosi ja - kääntyi suoraan minua kohti, ilmaan kohoten... 

Juoksin sisälle muitakin mokomaa ihmettelemään,
mutta kertomani herätti lähinnä hilpeyttä ja hienostuneita hymynväreitä vilahteli itsekunkin kasvoilla. 

Kun palasin pihalle, pyöreä, punaviiruinen helikopteri pöristeli hirvittävän matalalla ja karkuunhan sitäkin oli sännättävä. 

Yhtä pakenemista taivaalta tulvivien hevosten ja heliskuuppereiden tieltä kesti hyvän aikaa, sillä molemmat uhkasivat rysähdellä päälleni milloin miltäkin suunnalta. Ja minähän luikin, puikin ja pötkin.
Totta kai. Ja selvisin.

Myöhemmin ikkunasta katsoessani mustalla taivaalla vilisti lukematon määrä erivärisiä, kirkkaita kohteita.
Sikinsokin. Niitä tuli sekä oikealta että vasemmalta, niin edestä kuin takaakin. Yhteen kaarevaan lentorataan oli merkitty ajokieltoa osoittava liikennemerkki.

  Ai, samat säännöt ovat käytössä ilmaliikenteessäkin, hoksasin.
Ja heräsin.

Mutta mikä kumma tuo nyt muka olikaan, että yöllä kaikenlaista lenteli, sillä meillähän pitäisi parhaillaan olla nähtävissä aikamoinen ilotulitus? Harmi vain, että pilvet estävät tällä säällä näkymät. 

Mutta kannattaa kokeilla kameralla.
Sillä voi joskus onnistaakin.

Mieltäni askarruttaa, olikohan sillä hepalla tosiaankin siivet... 

Sillä jos oli, niin silloinhan kohtasin itse Pegasoksen!

MITÄ SIIS?

Mökki.

Liplatus aamuraukeille korville.
Toisaalla tyrske.
Puhelin tuulten sylissä.

Ex-naapuri uinuu aitassa.
Exä liitelee ulottumattomissa, toisen sylissä.
Mitä muka kaipaisin?

No, enkeli-ikävä on pysyvä.

Mutta mitä muuta siis?

ELÄMÄNI LUNNAAT

Menneisyyden haikea hipaisu 

unen sokkeloissa...

Valon hiipivä sarastus 

silmäluomilla...

Hätäisesti rynnivän veden kohina 

putkistoissa...

Väsyneesti starttaavien autojen kumu 

porttikongeissa 

ja 

tyhjyyden ontto humina 

pääkopassa...

Elämäni lunnaat.

OI UNI, ANNA UNOHDUS!

Naapuri on aurannut tien pihaan. Kuten aina, pääsiäiseksi. 

Joskus rinteen pääsee nousemaan vaivatta, joskus on peruutettava, otettava vauhtia ja rynnättävä.

Aurinko peilautuu talon ikkunoissa, kuurankukin koristelluissa. Välähtelee siellä sun täällä. 

Toivottaa tervetulleeksi hitaan
ja loppuun asti uuvuttavan
talven jälkeen. 

Lisko on tullut aikaisemmin ja odottaa keittiössä. 

Halaan häntä.
On ollut ikävä...

Puut hohtavat kuuraisin hiuksin saunan vieressä. 

Istumme liskon kanssa lauteilla.
Hikoilemme, porisemme, nauramme. 

On niin hyvä puida maailmanmenoa, lapsia, elämää.
Pitkästä aikaa. 

Saunatietä reunustavat miesten asettelemat tulet.
Hangella kipunoivat jäiset timantit. 

Sen aiemmin koskemattomassa pinnassa liihottaa lumienkeleitä.

Polveen sattuu. Se on vääntynyt vartalon alle ja hetkessä tulet, timantit ja lumienkelit haihtuvat hiljaisuuteen. 

Sielunsilmät eivät lennätä mieltä enää. 

Menneisyys pilkahtelee unen suoman peitekalvon suojin,
kiusaa ja härnää. 

Oi uni, älä muistuta enää! 

Anna pelkkä unohdus.

SAPELIHAMMASMUMMI

Kadulla narskaa.
Mummin jalkineiden jääpiikit kirahtelevat kaupungille kiirehtiessä. 

Ukki taluttaa Peppiä, Pinja on takertunut mummin käteen. 

Viimoilee hiukan, silti tytöt eivät valita. 

Eivät he valittaneet silloinkaan kun lumipyräkkäpäivien aikoihin matkattiin mummin kotiin neljä tuntia. 

Ensin odoteltiin ratikkaa turhaan, sitten bussikaan ei enää ilmestynyt eikä taksia saatu kiinni, joten lopulta oli turvauduttava omiin töppösiin ja niinhän matka vihdoinkin taittui. 

Jotenkuten. Viimassa ja lumimyräkässä tuppuroiden, myöhästelevässä ja hitailevassa junassa könyten ja kikatellen ja loppumatka taksissa rellotellen, mummi kun ei raaskinut enää pikkuisia kumppaneitaan puolen tunnin kävelyrääkkiin työntää.

Illalla Pinja puskee keskeen, kiilautuu ukin ja mummin väliin hurjasti huitoen ja potkien. 

Mummi nauraa. - Hei, meille näyttää syntyvän lapsi! 

Naurunremakka houkuttelee Pepin paikalle.
Hänkin tahtoo samaan mytäkkään.

Mummi kellottaa lasten keskellä, kääntyy viimein Pepin puoleen, koska tämä on saanut olla vieressä vähemmän aikaa. 

Pinja imee mummin sormea, mummi estelee, näykkäisee lopulta hampaillaan lapsen olkapäästä kevyesti.
- Onko mummi sapelihammastiikeri nyt? kysyy. 

- Ei kun sapelihammasmummi...

Pinja inisee. - Mummi! Käänny minuun päin! 

- Ukki on siinä, hän silittää sinua,
nyt on Pepin vuoro olla mummin halissa. 

Mutta uhmamieli liimautuu selkään, loukkaantuu, vaikka mummi viimein kääntyy selälleen ollakseen tasapuolinen. 

Lapsi nousee istumaan. Mököttää.
- Meen äidin viereen, tuiskahtaa lopulta, sieppaa tyynynsä ja häippäsee.

Mummi valvoo vielä toisten uinahdettua. 

On hyvä olla, vaikka tulevaisuus repsottaakin. Silti. 

Vaivihkaa uni hiipii paikalle ja sieppaa utuiseen syliinsä.

Sapelihammasmummi nukkuu.

KRISTALLIKITEITÄ...

Tänä aamuna herään puoli seitsemältä.
Paha uni väikkyy yhä mielessä, mutta nyt minulla on ase sitä vastaan ja pian pystyn nousemaan uuteen päivään
uusin ajatuksin, uusin tuntein.
Kaikki tuntemattomat, tietämättömät, tuoreet jutut odottavat.

Sillä...
Toissapäivänä puhkesin spontaanisti kiittämään kaikesta,
ihan kaikesta mitä vain keksin, mitään muuta kun en enää osannut ja sieluni nääntymispiste tuli liian lähelle.
Ja tuskin olin aloittanut, kun tunsin ja melkein näinkin, miten lähes käsinkosketeltava Rauha laskeutui minuun, hiljalleen; se ikään kuin leijaili väreilevinä kristallikiteinä ympärilläni.

Tunne pysyi koko päivän, vielä eilisenkin. Sitten öinen painajainen meinasi karkottaa sen, joten kiitän jälleen.
Koetan muistaa tehdä niin joka päivä.

Kiitos, että hoksasin!

HOURE

Kello on kaksi. Öinen hämäryys verhoaa maailman, pääni humisee, se on täynnä sanoja joita en pääse kirjoittamaan parhaimpaan luomisaikaani eli kahden ja kuuden välillä aamuyöstä. Pyörin vuoteellani, kirjaimet täyttävät pääni... Menenkö sekaisin?

Sitten kai hourin jo. Odotan unta, lillun pehmeästi unen ja valveen välimaastossa. Hämärästi kuulen, miten joku astelee hiljaa huoneeseen, erotan varovaiset askeleet selvästi, ne ottavat pehmeän kaiun lattiasta. Se Joku seisahtuu vuoteeni viereen, katselee hetken, sitten paljaat sääreni peitellään huolellisesti. Peitto painaa, tulee kuuma, hiki ja potkin jalkani taas vapaiksi. 

(Hän se ainakaan ei ollut, tarkistin aamulla...)

RAJATON

Rajaton...

Sieluni huutaa...

Missä oot!

Kuljen kivistä rantaa,

ovat varpaat kolhitut,
on mieli murtunut.

Rajaton uni, 

sydämeni kaikuleiri.

Missä oot?  

SINÄHÄN SE OLETKIN...

Liitelin unten kultamailla. Siinä erään kälyni tuttavista oli määrä saapua yömyöhällä kesäpaikkaamme. 
Havahduin johonkin aikaan varovaiseen koputukseen
ja outo ilmestys ovenraossa supitti: 
- Pinjalla on kova päänsärky, oksensi äsken. Onko teillä särkylääkettä? 

Oho, se vierashan siinä! olin oivaltavinani ja virkoin iloisesti: - Ai, sinä tulit, nousin istumaan ja valmistauduin kättelemään. Jostain syystä se kuitenkin jäi tekemättä. Ihmettelin mielessäni, miksi vieras tuli kysymään lääkettä.
Miksei se tytär tullut? Tai käly...

Pohdin samalla, miten maailmassa minä kehtaan tässä hupsista-yöpaidassani mennä purkautumaan laukuilleni. Vieras katosi onneksi hetkeksi ovensuusta ja pääsin pujahtamaan laukkurovion luokse.

Lääkelaukkua tonkiessani unenpöpperöiseen päähäni jysähti valonsäde... Viimeinkin.

Ja niin voin todeta tyttärelleni tyynesti hänen palattuaan, 
että sinähän se oletkin... 

Ikään kuin...

Mutta olisinpa halunnut nähdä tyttäreni ilmeen, 
kun olisin kättä työntänyt ja esittäytynyt. Hih.

MINUN RAKKAANI TULI UNESSA...

Minun rakkaani tuli unessa...

Tuuli toi hänet,

lauloi tullessaan.

Heräävä aamu

Ja rakkaani paloi ihollani,

suli sylissäni,

syleili,

rutisti kainaloonsa

ja tuuditti...

Mutta tuuli on kääntymässä...

Kalleimpani, jääthän?

Jääthän, ethän lähde?

Ethän rakkaani suostu

palaavan tuulosen houkutuksiin?

Ethän istu sen hartioille?

Ethän riemuitse villistä menosta

etkä vapauden huimasta lennosta?

Sillä muistathan,

että sylini itkisi ikävästä

eikä sieluni kannel enää soisi
eikä korvani erottaisi tuulen laulua?

Muistathan, että ilman sinua

minun sydämeni likoaisi valtamerissä,

hajoaisi ja liukenisi sen pimeään sykkeeseen, 

jossa syvänteiden uhkat väijyisivät,

raivoisat leuat noukkailisivat,

riekaleita repisivät...

Niitä viimeisiä,

suolaisia ja kärventyneitä, 

ikävän huuhtomia...

rippeitä

hukkumaan unohdetusta sydämestä.

MOSAAN JO LUKEA!

Poika tuli. Siis se vähän yli kolmikymppinen. Tuli keskiviikkona ja viipyy vielä viikon. Harvinaista herkkua äidille. Ihanaa sellaista, jos nyt herkku voi muuta ollakaan.

Selailen runojani. Josko jo nekin julkistaisi. Mutta miten? Niitä on niin älyttömästi. Karsittavia paljon, hyvinkin. Jos nuoruuden lähteistä ammentaisi ensin, sieppaisi siihen väliin keskikokoisten ja sitten loppuun näitä vanhojen... äh... Siis viimeisimpiä rallatteluja, haaveiluja, unelmia... Nehän eivät vanhene eivätkä kuole koskaan. Ihmisen sielu kun on ikuinen.

Entäpä nimi sitten? Usvanoita? Usvaritari? Jotain usvaa kumminkin, sillä sitähän se on - kaikki runothan ovat jotenkin hyssyjä, unelmia, unia...

Puhelimessani on kuulemma vika; en aina kuule kun se soi. Se nimittäin laulaa niin hiljaa. Mutta sen laulu on niin ihana etten halua vaihtaa soittoääntä vaikka omaiset kuinka patistavat. Pysähdyn joskus pelkästään kuuntelemaan ja soittaja lopettaa ennen kuin ennätän vastata ja minun on kilautettava takaisin.

Katsoin sitä äskenkin ja joku oli tavoitellut minua illallakin, tietysti. Peppinjahan se oli soitellut yhdeksän maissa. Jättänyt viestin. "P... tässä... Tota noin... Mosaan jo lukea!" Taustalla kuuluu äidin ääni vaimeana... Kuuntelen useamman kerran, mutta en saa selvää, kumpi peppinjoista puhuu, äänikin kun molemmilla on täsmälleen samanlainen. Joka tapauksessa toinen heistä on oppinut jo lukemaan ja ilmeisesti toinenkin heti kohta oppii, jo maailmansääntö sen takaa. Ennen kouluunlähtöä kumminkin.

UNTEN ENKELI

Sinä unten enkeli hohtava, 

katsothan, mihin jalkani astuu, 

ettei se lipsu ja horjahda... 

Ota askelistani vastuu. 

On vastuiden viidakko päivissä 

jo tarpeeksi tuskaa tuonut, 

joten sallithan ainakin unessa 

minun olla se pieni 

ja 

ainut...