VOI LUOJA, ÄLÄ VAIN OTA MINUA VIELÄ POIS!

Ihmeellistä. Se nimittäin, kun katsoo tavallisia perheitä. Kumpikin puoliskoista kun saa viettää aikaa omien ystäviensä kanssa, nauraa suu auki, halata, olla kaveri jopa toisenkin sukupuolen kanssa. Ja kuskata yhdessä, vuorotellen, lapsiaan, seistä kentän laidalla kannustamassa.

Ihmetyttää, onko tämä todellista elämää. Voiko olla, koska en minä sitä tunnista. Vieraita saa tietysti kätellä, mutta nauraminen ja hulluttelu, halaaminenkin – nou nou nou, mahdotonta!

Noin ennen. Nyt osaan vain ihmetellä ja ihastella uutta elämää, johon silmäni ovat auenneet ja suunnaton huojennus on astunut sieluuni. Siis näinkin voi elää? Vapauttakin on olemassa? Ja se on kuulemma ihan normaalia!

Oi Luoja, älä vain ota minua vielä pois! Rakkaus, sopeutuminen ja hyväksyminen. Kiitos.

VIHDOINKIN

Neljä vuotta.

Raastavaa, epätoivon täyttämää...

Mutta mitä on nyt tämä hiljaisuus?

Ei kaipausta, ei ahdistusta, ei hätää?

Ja sydänkin on täysin levollinen?

Se ei riehu, ei tärise, ei huuda tuskaansa. 

Äkillinen oivallus, välähdys.

Huima ja odottamaton mielen lävistys.

Kuin sivallus.

Olen päässyt irti!

Olen vapaa!

Vihdoinkin.

UNI? UNOHDUS?

Aamuyön hämäryys rävähtää silmillesi, kun uni ei jaksa kantaa.

Vieressäsi ei hengitä kukaan, vain ilmastoinnin huokaukset lohduttavat korviasi.

Mitä teit tämän ansaitaksesi?

Rakastit, imit maailmaa toisten kautta, elit toisten elämää, huolehdit, annoit anteeksi - ja putosit.

Nyt elämisen karuus riipii sielustasi viipaleita.

Sisin ei jaksa enää välittää; se janoaa kaiken tämän loppumista, sammumista, unohdusta.

He, joilla on vielä merkitystä, ovat kaukana, saavuttamattomissa.

Vierität päiviesi pyörää nukkumalla, televisiota tuijottamalla, jääkaappia tyhjentämällä, kunnes niissäkin huutaa vain tyhjyys, mitättömyys ja onttous.

Olet seiniesi vanki.

Autius kumisee sisälläsi, elämisen merkitys ja tarkoitus koskettavat sinua murentuvin sipaisuin. 

Montako vuotta vielä?

Loputon uni, unohdus, leivosen liverrys taivaan sinessä.

Valo? Vapaus?

KOTINI ON LINNANI

Kotini on linnani. Kulunut fraasi, silti paikkansa pitävä. Tosin ilmauksen merkityksellinen raja on häilyvä, koska jossakin linnassa voi olla kalterit...
No, tässä linnassa niitä ei ole. Sillä vihdoinkin minulla on se. Oma linnakotini. Puolitoista vuotta siinä jo asumani, mutta vasta tänään sen lopullisesti ymmärtämäni.

Ihana, valoisa, vaistomaisesti Hämeen värein sisustamani koti - punavalkoinen, valkopunainen, kuinka vaan... Voiman ja puhtauden värit. Tänne maailmalta kaipaan, söpöön kotiini, johon viluisiksi ja kohmettaviksi talvikuukausiksi voin/saan jähmettyä. Vihdoinkin jotain ihan uutta, ikiaikain alusta haluamaani - syväänhengitystä, torniavaruutta, hengen vapautta...

Ja enää ihan vain joskus, vain ehkä joka toinen tai kolmas yö, nousen jaloilleni. Anivarhain, unesta herättyäni. Unesta, joka kylmää ja viiltää.

Enää en huolehdi tulevastakaan. Turhaahan se onkin, sillä jotainhan jostain tulee kuitenkin, väistämättä, koska sydänkin sykkäilee yhä, laiskasti tosin, mutta sykkäilee kyllä. Sitkeästi ja lonksuttaen. Tasaisimmin kuitenkin täällä linnassani. Kalterittomassa.

Mukavaa Uutta Vuotta!

NAISEN SYDÄN

Naisen sydän: Erokriisistä eheytyminen. Hyvä postaus.

"Hylätyksi tulemisen trauma kärsitään yleensä yksin hiljaisuudessa, poissa muiden katseilta." Niinpä, noinhan se olisi mennyt minullakin, ellei olisi ollut ihania ihmisiä, lähimmäisiä, enkeleitä, jotka vetivät pois sieltä pimeästä hiljaisuudesta niin, että nousin kirjoittamaan, sillä se on aina auttanut purkamaan älyttömän voimakasta tunne-elämääni. Äärimmäisetkin tunteiden kipunoinnit kun on kohdattava silmästä silmään, viivyttävä niiden tulessa tietty aika ja kun sen ajan jaksaa käristää itseään, olo helpottuu. Ja jaksaahan sen, kun tietää, mikä odottaa.

Olen avoin, joittenkin mielestä ärsyttävästi yli reunojenkin huilahteleva, mutta jos panttaisin sisälleni kaiken, olisin aikoja sitten räjähtänyt ja levinnyt ympäri avaruuksia.
Siispä kirjoitin, tukeuduin lähimpiini (”Kukaan ei jaksa katsoa erokriisissä rämpivää pitkään.” No, siitä huolimatta – ilman heitä olisin hukkunut.), riehuin kuntosalilla sekä JUOKSIN.

Ei, älkää pelätkö, en tahdo enää palata noihin aikoihin; 

niistä olen purskautellut tuntojani pitkin vuotta, joten se riittäköön. Elämä maistuu jälleen, ja sen maku on jotain toista kuin aiemmin. Päällimmäisenä sieluani valelee vapauden ja rauhan hunaja. 

Seuraavaksi erottuu pakottomuuden sekä terveemmän elämän mesi. Ja alimpana, kaikkien näiden toisten tukevana pohjana seisoo tyytyväisyyden vaniljoitu vankka pilari: 

olenhan löytänyt paikkani uudessa elinympäristössä, sopeutuminen siihen on alkanut... 

Mutta eikö olekin aika ihmeellistä, miten samantyyppisen prosessin joutuu tällaisessa kriisissä lähes jokainen käymään läpi? Luonnollista dynamiikkaa siis? 

Joillakin se voi viedä rutkasti aikaa, etenkin jos takana on monen kymmenen vuoden yhteiselo. 

Uskonkin, että juuri tunteitteni ärhäkkyyden vuoksi suorastaan ryntäsin vaiheesta toiseen, tuhkaten siten elämästäni pois tuon kaiken, mikä satutti, nöyryytti ja pelotti.

No niin... Tuon yllä olevan linkinhän minä vain halusin esitellä! Kannattaa lukea.

OLEN VAPAA!

Mökki tulvehtii tavaroistani, joita kuskaan entisestä kodista,
nyt jo toisten omistamasta. 

Paljon on viety säilöön sisaren vintille,
suuri osa myös roskiin, kierrätykseen, tuleen. 

Eihän sitä millään raaskisi - heittää pois yhteisiä muistoja...

Mutta joskushan sekin on tehtävä. 

Viimeistä kertaa käydessäni kierrän talon jokaisen huoneen. 

Leveänsileässä aviovuoteessa,
avaruuslaivassa veljentyttären sanojen mukaan, 

on vain yksi kohouma pääpuolessa ja sekin pian katoaa. 

Sänky pirstotaan ja poltetaan. 

Sitä huonetta en tule kaipaamaan...

Olohuone vyöryttää muistoihini sen sohvalla vuodatetut lukemattomat kyyneleet ja tuskan hetket,
joiden kourissa olen käpristellyt. 

Hiljaa, ettei kukaan kuulisi ja heräisi. 

Sekin saa jäädä unohduksen yöhön.

Takkahuone hulvauttaa mieleen ne kaikkein onnellisimmat illat, 

jolloin siellä katsottiin tulen liekkeihin, syötiin ja tanssittiin. Kahdestaan. 

Sitä ehkä joskus muistelen. 

Sitten kun etäisyyttä on kertynyt riittävästi. 

Työhuone jää jotenkin ilmaan - en saa siitä puristettua mitään; 

sehän ei ollut minun valtakuntaani, mutta omaksi työhuoneekseni aikautunut viimeinen tila herättää sekasorron. 

Täällä kirjoitin huumaavan innoituksen vallassa,
lensin Pegasoksen vahvoin siivin korkealle, korkealle... 

Mutta täällä kiidin myös matalalla, toisin siivin... 

Ei, tämänkin haluan unohtaa. Liian paljon, liian väkevää maailmaa...

Helpotuksesta huokaisten irrotan avaimen ja suljen ulko-oven. 

Hengitän syvään. Kahleet kolisevat irrotessaan.

Olen VAPAA!

OMIEN USKOMUSTENI UHRIKO?

Katsoinpa taas kerran ohjelmaa kolesterolista, sitä koskevista tutkimuksista, oletuksista ja käsityksistä. En ole saanut lääketieteellistä koulutusta enkä pysty olemaan asiasta mitään muuta mieltä kuin mitä itse olen kokenut enkä ryhdy väittelyihin. Jokaisella on oikeus omaan mielipiteeseensä.

Olen aina hantturoinut ylimääräisten lääkkeiden nauttimista vastaan, en siis ole mikään lääkevirtuoosi, mutta ensimmäisen kerran joutuessani kohonneen kolesterolin "kantajaksi", uskoin lääkäriä ja aloitin, söinhän jo verenpainelääkkeitäkin...

Jonkin ajan kuluttua lihakseni kuitenkin kipeytyivät niin, että jo pelkkä paikallaan makaaminenkin aiheutti kouristuksia ympäri kehoa. Puristi sieltä ja täältä, niin etten sen aikana voinut muuta kuin haukkoa henkeäni ja koettaa odottaa sen päättymistä, pelkäsin vain, mistä kohdasta se seuraavaksi kurittaa. Olin jopa sairaalassakin tutkittavana niiden takia. Otettiin käyriä, kuvia ja mittauksia, mutta tuloksetta. Mahdollisista lääkevaikutuksista ei kyllä mainittu mitään, joten laskin ihan itse yhteen asioita ja aikoja, ja lopetin kotiin "terveen kirjoissa" päästyäni statiinit, ympäristön painokkaista vastalauseista huolimatta. Ja kas; vähitellen ei enää tarvinnutkaan seiniin tukeutuen vaeltaa, jäseniä ei kaiken aikaa väsyttänyt eikä pakottanut ja pian lihakseni olivat kunnossa taas.

Toisen kerran, muutamaa vuotta myöhemmin, lääkäri sai minut jälleen ylipuhuttua maalailemalla tulevaisuutta mahdollisena halvauspotilaana, toisten käänneltävänä ja väänneltävänä, jos sydämeni sattuisikin olemaan niin vahva, ettei se kuolema kenties korjaisikaan kerralla. Mutta mutta... Pikkuhiljaa lihaskivut tulivat vielä hurjempina kuin aiemmin ja silloin päätin, että mieluummin elän terveenä muutamaa vuotta vähemmän kuin loppuelämäni vuodet ei-välttämättömien lääkkeiden aiheuttamien kipujen kourissa ja lähes liikuntakyvyttömänä. Läheiset ja lääkärit tietenkin kauhistelivat jälleen, mutta pidin pääni ja nyt pystyn jälleen jopa juoksemaan - hölkkäävä mummo onkin varmaan hiukan harvinainen ja hupaisakin näky, mutta sellaiseksi joskus heittäydyn, tosin harvemmin ja toisten näkymättömissä, mutta pystyn siihen! Ja nautin. Ilmeisesti ne lääkkeet eivät ennättäneet vahingoittaa lopullisesti...

Tai sitten olen yksinkertaisesti vain luulotautinen ja omien uskomusteni uhri.

P.S. Tietenkään en suosittele kenellekään lääkkeiden syömisen omaehtoista lopettamista, sehän voi olla hyvinkin vaarallista, kerroinpahan vain, mitä minulle tapahtui.


http://fi.wikipedia.org/wiki/Statiini

http://veteraaniurheilija.blogspot.com/2006/01/statiinit-aiheuttavat-vakavia.html

http://www.kainuunsanomat.fi/cs/Satellite/Kolumnit/1194654974258/artikkeli/ovatko+laakkeet+tautia+vaarallisempia+.html

TUHKA TEKEE KAIKISTA SAMANLAISIA

Kyllä tämä mediamaailma on ihmeellinen, kauhistuttavakin! Jopa täällä korpien kätköissä saadaan seurata vaikkapa chileläisten kaivosmiesten pelastamisprosessia, lukea heidän yksityiselämästään pikku piirtoja myöten, kuten esimerkiksi siitä, miten pelastunut menikin rakastajattarensa lihapatojen ääreen, vaikka vaimokin oli tervetulojuhlat järjestänyt, tai päivittelyistä, miten huomion heihin kiinnittyessä maan muut tapahtumat siirtyivät valokiilan alta syrjemmälle. Nyt mainarit kuulemma ovat puuhaamassa maahansa työturvallisuussäätiötä, mikä onkin tietysti ihan tarpeellinen aie sinänsä, huomattavasti tärkeämpi uutinen kuitenkin, mitä nuo yksityiselämän riepottelut. Väkiselläkin tässä rupeaa pohtimaan, kuinkahan pitkälle julkisuus heidän elämäänsä vielä sotkeekaan!

Ja Facebookin avulla olemme erinomaisesti pysyneet kärryillä siitä, miten täällä meillä Suomessa kirkosta erotaan hirvittävää vauhtia ihan vain yhden telkkariohjelman takia. Siitä eroamisesta on tainnut tulla jo muotibuumi ihan ja kukapa nyt muotiasioissa jälkeen haluaisi jäädä! Paitsi minä jään aina; en ymmärrä sen päälle, en kai koskaan ole ymmärtänytkään. Minulle riittää ihan tavallinen elämä, kun sen vain kunnialla jotenkin saisi loppuun rehveltää. Mutta monenlaisia mielipiteen ilmaisuja sekin ohjelma on ennättänyt eetteriin jo livauttaa.

Kysynkin, mitä ihmettä se kenellekään kuuluu, miten kukin elämänsä viettää? Voiko joku toinen määrätä, elätkö miehen vai naisen kanssa, vihitäänkö, rekisteröidäänkö tai siunataanko sinut vai ei jne? Jokaisella tulisi olla valta valita tiensä. Toiset kulkevat suoraan omantuntonsa ääntä seuraten, toiset sulkevat sen äänen mielestään ja joko rallattelevat eteenpäin tai sitten potevat koko elämänsä ajan pieleen mennyttä suuntaansa. Mikä lie loppujen lopuksi paras tie vai onko toinen toistaan kummempi, sen ratkaissee jokainen itse joskus Suuren Tuntemattoman eteen joutuessaan... Mutta valinnan vapaus täytyy olla. Ja tasa-arvoinen kohtelu kaikille, myös kirkon piirissä, olipa kyse seksuaalisesta suuntautuneisuudesta tai NAISIHMISESTÄ pappina. Tasa-arvoa siis jo täällä ajassa, sillä lopussahan kuitenkin  "aequat omnis cinis" eli "tuhka tekee kaikista samanlaisia", kuten Seneca muistuttaa.

Onko niin kamalan vaikea ymmärtää, että se, mitä toisessa ihmisessä näemme ja arvostelemme, onkin kenties vain omaa projisointiamme, peilikuvaamme? Pitäisikö katse kääntää siitä peilistä omaan sisimpään ja kysyä, olisinko itse valmis tuomitsemaan itseni? Sillä mitä teen lähimmäiselleni, sen teen samalla itsellenikin...