Taivaankiekon
lauantai 31. lokakuuta 2009
SIELUNHOITOAAMU
Taivaankiekon
keskiviikko 21. lokakuuta 2009
MUISTOT TALTEEN
Viikonloppuna vierailin veljentyttäreni kanssa ainoan vielä elossa olevan tätini luona, joka asuu Oulussa Caritas-Kodin senioritalossa. Halusin tietää vanhempieni ja siinä samalla tietysti omistanikin juurista enemmän ja hän on ainoa, joka niistä voi omakohtaisin muistoin kertoa. Tein muistiinpanoja ja nauhoitin. Ehkä niitä jotenkin pystyn hyödyntämään tulevaisuudessa.
Harmittaa mahdottomasti se, että nuorempana olin ollut niin täynnä omaa elämääni ja kieriskellyt vain sen pyörteissä enkä ollut älynnyt haastatella omia vanhempiani. Jotain tietysti äiti väliin kertoili, mutta tarkemmalle pysähtymiselle muistojen äärelle ei ollut muka aikaa. Jos saisin edes yhdeksi päiväksi mahdollisuuden palata kymmenisen vuotta taaksepäin, tietäisin tarkasti, mitä tekisin.
Haastatelkaa hyvät ihmiset isovanhempianne, vanhempianne, tätejänne, setiänne ja enojanne tai ketä tahansa sukujuuristanne tietävää henkilöä! Hän on onnellinen saadessaan palata muistojensa pariin, lisäksi nuoremman kuuntelijan kiinnostus saa hänet tuntemaan itsensä kerrankin tärkeäksi ja arvokkaaksi, ihmiseksi, jolla on vielä jotain toiselle annettavaa.
Voin vakuuttaa, että kuulijakin saa jotain arvokasta. Ainakin hän varmistuu paikastaan omien sukupolviensa ketjussa. Löytää ne paljon puhutut juurensa, mikä osoittaa hänen kuuluvan johonkin: ettei hän olekaan mikään irrallinen, tuulten heittelemä leija, kuten joskus saattaa tuntua. Ja ne siihen maailmaan kuuluvat ihmisetkin hiipivät pikku hiljaa lähemmäksi; tulevat läheisemmiksi kuin koskaan ennen.
perjantai 9. lokakuuta 2009
UTOPISTINEN PILLERINPYÖRITTÄJÄ
Vielä kerran suomalaisesta hoitosysteemistä. Lapsethan meillä on kohta heitetty sen kuuluisan pesuveden mukana tunkiolle, mutta jos siihen en nyt puuttuisi, vaan keskittyisin ihmisen elämänkaaren toiseen päähän, vanhuuteen ja vanhusten hoitoon, josta olen jo kauan ollut huolissani. Sitä ei ole kummoisestikaan vaalittu eikä siitä isompaa ääntä pidetty ennen kuin nyt viime aikoina. Onneksi nyt kuitenkin. Päättäjien intressit ovat muualla, elleivät sitten epäkohdat sattumoisin osu heidän henkilökohtaiseen pienmaailmaansa.
Kauan olen arvostellut tuota hommaa, mutta minkä voin, kun en päättäjien joukkoon kuulu. Senioripuolueen odottaisin ottavan tuollaiset asiat ajaakseen, mutta kovin vähän sekin puolue ääntä ainakaan täälläpäin itsestään pitää.
Omalta osaltani ainakin olen valmis hyväksymään Kaari Utrion mainitseman pillerin, vaikka en vielä ihan ihan vanha olisikaan; jos ei ole toivoakaan paranemisesta ja roikkuisin vain jossain elämisen tuskallisilla reunoilla, haluaisin luultavasti päättää itse, jatkanko sellaista elämää vai en. Jos kukaan ei välitä tai vaikkapa vähän välittäisikin, mutta tuntisin silti olevani vain kivulias pölkky toisten heiteltävänä, niin silloin. Mutta ennen kuitenkin itse sen ottaisin kuin että minuun väsyneet lähimmäiset sen lopulta syöttäisivät…
Hoitotestamentti minulla kaiken varalta on, mutta siinä pelkään vain sitä, ettei kukaan huolehdi sitä lääkärin näkösälle vaikkapa onnettomuuden sattuessa; esim. Hänen ajattelen koettavan pitää toivoa yllä ja näin ollen haluavan hoitoa jatkettavan. En kyllä tietenkään voi olla ihan varma, olisiko niin, Hän kyllä tietää testamentista, jota säilytän lompakossani.
Kyllähän meidän maassamme on vallalla raaka rahan metsästys, heikompiosaisten jalkoihin jäämisestä viis! Kovin pettynyt olen nykymaailman ihmisyyteen. Ennen pidettiin huolta naapureistakin, koko kyläyhteisö kantoi jokaista jäsentään. Nyt saa ystävätön yksineläjä rauhassa kupsahtaa mihin tahansa loukkoon.
Kunpa voisin auttaa, kunpa minulla olisi aikaa, voimia ja ennen kaikkea RAHAA!
Lapsuudesta asti olen hellinyt sisälläni utopistista unelmaa taloista/pihapiireistä, jotka tulevilla miljoonillani rakentaisin. Joissa kaikki sukupolvet (vanhukset, työikäiset ja lapset) asuisivat yhteisönä, jokainen samanveroisena jäsenenä. Vanhukset katsoisivat tarvittaessa lasten ja nuorten perään, jakaisivat elämänkokemustaan ja historiaansa, lapset hoitaisivat vanhempiaan, kaikki vanhemmat nuorempiaan. Jokaisella olisi joku, jonka luokse mennä. Silloin ei kuolinpillereille olisi tarvetta. Kukin saisi lähteä sitten kun aika on kypsä. Arvostettuna, hellittynä, elämästä kyllänsä saaneena.
keskiviikko 7. lokakuuta 2009
TARPEETTOMIA IHMISIÄ
Reko Lundanin Tarpeettomia ihmisiä räväytti rintaluiden alle ihan mahdottoman angstin, tuskan, mielipahan. Ahdistuin siitä valtavasta lohduttomuuden ja tarpeettomuuden tunteen määrästä sekä sen peittely-yrityksistä; yhteen ja samaan mieheen tunki pikku hiljaa monta miestä, toinen toistaan pahempia tai parempia, miten sen ottaa. Nämä hallitsivat häntä vuorotellen pitkin päiviä, öitä, kuukausia, vuosia. Ahdistuin niin ikään sen vaimon puolesta. Miten hänen täytyi koettaa olla iloitsematta omasta menestyksestään, yrittää vain lohduttaa ja tukea miestään ja lopulta kätkeä ne hirvittävät pelon läikkeet, joita puolison epävakainen käytös herätti. Hän kyllä yritti, mutta teki hän miten tahansa, vääristynyt mieli tulkitsi sen omalla tavallaan.
Oikeastaan odotin, että vaimo olisi vielä kaiken helvetin jälkeenkin nöyrästi madellut, pyydellyt anteeksi ja vakuuttanut hoitavansa miehen hautaan asti, uhraavansa koko loppuelämänsä pahoinpitelijänsä auttamiseksi. Sillä yleensähän se on nainen, joka kestää, kärsii, venyy ja vanuu, salpaa kivun- ja jopa kuolonhuutonsakin, etteivät lapset vain kuulisi ja säikkyisi! Ja jää repalehtimaan yhä vain sinne kauhistuksen kanahäkkiinsä. Kaiken se peittää, kaiken se kestää, kaiken se anteeksi antaa... Koska eihän se mies oikeasti tarkoittanut tehdä niin, eihän se oikeasti mikään paha ole... Eikä varmaan olekaan, elämän käsittämätön koura vain oli rytistänyt hänet armottomaan nyrkkiinsä, josta ei ulospääsyä löytynyt.
Tarina tämänmoinen on tänä päivänä varmaan hyvinkin tosi monessa kodissa. Työpaikoissa saneerataan, tarkistetaan tilastoja, lomautetaan. Syrjäytymisen tunteen täytyy olla hirvittävä, ei siis mikään ihme lie, että se vie raastaviin henkisiin koettelemuksiin, epäilyksiin, häpeän ja hylätyksi tulemisen tunteisiin, väkivaltaan ja lopuksi luovuttamiseenkin...
Kunpa se näytelmän mies olisi ymmärtänyt keksiä jotain muuta puuhaa, olisi edes yrittänyt täyttää päivänsä jollakin harrastuksella eikä olisi jäänyt rypemään itsesäälissä! Mutta jos on masentunut, niin miten sitä jaksaa? Helposti myös miettii, että mitä se hyvejää, mitä se kannattaa. Tie takaisin normaalielämään voi osoittautua vuoristokiipeilyksi.
Sivujuonen henkilöt kuvastavat tahoillaan myös tätä nykynormaalia ihmiselämää – he hoipertelevat pitkin maailmankuvaansa väsyneiden, haavoittuvien ja pettäjien salakuoppaista tietä...
maanantai 5. lokakuuta 2009
CARMEN, ABBEDISSA JA TOHTORI HERMANN
Kuvittelin mennessäni, että paikalla on tietenkin valtava ryysis, koska kysymyksessä oli niinkin maineikas, maailmankuulu pariskunta kuin Aulikki ja Seppo Plaami. Yllätyksekseni sitä porukkaa olikin ihmeen vähän, ilmeisesti kotikaupungissani ollaan vielä henkisten asioiden suhteen jokseenkin pidättyväisiä ja nämä jutut ohitetaan tyhjänpäiväisenä huuhaana. Kaipa se tämä elämän syrjässä roikkuminen sitten vie niin kaiken huomion ja voimat, ettei muuta enää jaksa. Vaikka toisaalta, jos jaksaisi olla utelias myös henkisten asioiden suhteen, joissa kieltämättä on paljon selittämätöntä, voisi sivutuotteena saada normaaliin arkeenkin lisää voimia ja ymmärrystä. Mutta jokainenhan etenee oman suunnitelmansa mukaan eikä sitä tule kiirehtiä. Asioista kiinnostuu sitten kun aika on kypsä.
Aulikki on syvätranssimeedio, jonka kautta edesmenneet laulajat esiintyvät. Hän itse ei etukäteen tiedä ohjelmistoa, koska se koostuu läsnäolevien värähtelyistä ja tunteista. Hänellä ei ole omaa musiikkikorvaa laisinkaan, silti hän välittää mahtavia lauluesityksiä kirkkaan korkeista, helisevistä naisäänistä Louis Armstrongin särisevään möräkkyyteen. Tapahtumaa on vaikea sanoin välittää, se on itse nähtävä ja kuultava.
Seppo on Aulikin säestäjä ja maallinen kontrolli, 24 tuntia vuorokaudessa. Jos jokin viesti on tulossa, hänet herätetään vaikka yöllä avustamaan. Hän saa henkimaailmasta uusiin lauluihin sävellykset ja sanat Aulikin/Carmenin kautta.
Aluksi Seppo Plaami kertoo, miten he tähän työhön joutuivat. Sitten laitetaan kännykät kiinni etteivät yhteydet häiriintyisi ja Seppo pyytää Isä meidän -rukouksen jälkeen henkimaailman Pyhän Marian kappelin porttien aukeamista Jeesuksen Kristuksen nimissä ja Carmen päästetään juontokeikalleen.
Carmen sekä juontaa tilaisuuden että kontrolloi tapahtumia. Hän kuuluu kontrollihenkiryhmään, joka huolehtii, että yhteys ei katkea eikä instrumentti (=Aulikki) jää ilman suojausta. Jos tämä jäisi tyhjäksi, hopealanka katkeaisi ja hän kuolisi.
Carmen on 9-vuotias enkelityttö, joka käyttäytyy lapsen lailla, ottaa toisinaan innoissaan tanssillisia askeleita, naksauttaa välillä suullaan, nousee polvilleen tuolille ja kertoo vaikkapa siitä, kun poni luuli hänen sormeaan porkkanaksi ja puraisi niin, että siinä on nyt lasta. Välillä hän hörppää vettä, jota James, avustaja, tuo. Onko kaikki hyvin? Onko kaikki ihan hyvin hyvin? hän kysyy välillä valoisasti hymyillen. Hän sanoo kulkevansa aina Plaamien mukana ja valvovansa, etteivät kuskit nukahda rattiin. Tulomatkalla hän kertoo saaneensa viestin Mainuan kohdalla, että tää on paikka, jossa instrumentti syntyi.
Ensimmäisen laulun kajauttaa naisääni, sitten mies ja kolmannessa laulussa nais- ja miesääni vuorottelevat. Ääni kaikuu mahtavana, täyttää salin, kuuluu hyvin ilman mikkiäkin. Kun Tamara Lund aloittaa Sinun omasi, en pysty estämään kyyneleitä; muistojen koskettava vuo virtaa - muistanhan tuon laulun syntymän ja senjälkeisen tragedian. Samoin käy Jamppa Tuomisen Aamu toi, ilta vie kanssa... No, minähän satun olemaan muutenkin niin kovin pisaroivaa sorttia ettei tuo nyt mikään ihme olekaan. Lauluja tulvii eri kielillä, on suomen lisäksi ranskaa, englantia, italiaa, saksaa, venäjää... Kerran jo tulossa ollut esiintyjä peruu ja toinen astuu tilalle laulamaan Orvokkeja äidille. Tuntuu kuin äitini seisoisi siinä vieressä muistuttamassa, että orvokeistahan minäkin lauloin viedessäni viime äitienpäivänä kukkia haudalle. Ja räystäät tippuvat jälleen...
Abbedissa, joka tulee seuraavaksi instrumentin sisään välittää sanomia ja viestejä tuonpuoleisesta. Lähempää nähtynä instrumentin silmät ovat jotenkin kummalliset, pupillit ovat isot ja mustat. Lähestyessään sanoman vastaanottajaa hän sanoo Olen linjalla, kiitän ja Tarkistan, kiitän.
Hänen ruvetessaan puhumaan kirjoittamisesta, tarkemmin sanottuna eräänlaisista muistelmista, sydämeni riehaantuu tikuttamaan kuin vanha Singeri, sillä olen varma, että siinä se pyytämäni merkki nyt on ja piilotan katseilta polvillani kirjoitusalustana toimivan uusimman kirjani, joka on eräänlainen muistelma sekin, siinä vain lapsuudenmuistot on piilotettu satujen sisään. Se on mukanani, koska se on menossa eräälle ystäväpariskunnalle. Kuitenkaan en virka sanaakaan, sillä nimi Atte ei kerro minulle yhtään mitään. Abbedissa tiedustelee eräältä varttuneemmalta mieshenkilöltä ensin, tämä pudistaa päätään, sitten Kainuun Sanomien toimittajaltakin, mutta tämä vakuuttaa kirjoittavansa vain työkseen. Yhä Abbedissa katselee takariville. Mieleeni juolahtaa, että kyllä hänen pitäisi oikeastaan tietää, kenen luokse mennä. Kun sitten eräs lähelläni olevista naisista alkaa puhua naapurin Aten valokuvista, vakuutun, ettei minusta taida todellakaan olla kysymys. Kuuntelen kuitenkin vanhemman naishenkilön lähettämää viestiä tarkasti. Siinä puhutaan auttamisesta ja kiitollisuudesta, valon tuomisesta. Sanon mielessäni äidille, että anteeksi, kun en rohjennut edes kysäistä, enhän halunnut nousta näkyville, mutta kiitos, tiedät kuitenkin, että kätkin nuo sanat sydämeeni kuin ne olisivat olleet minulle... Sillä eikö jokaisen viestin perimmäisenä tarkoituksena olekin opastaa kaikkia kuulijoita?
Johan minä nyt hulluja kuvittelinkin! Että minulleko muka... Silti mielessäni kuiskii äykkäpäinen pieni ääni, että eikö hänen todellakin olisi pitänyt tietää...
Salissa on kylmä ja Carmen pyytää yleisöä nousemaan seisaalleen, kysyy, mitä laulettaisiin. Joku ehdottaa Rakastan elämää ja Georg Ots laulaa sen venäjäksi ja suomeksi sekaisin, yleisö verryttelee seisaallaan ja supisee mukana varovaisesti.
Tohtori Hermann opastaa terveysasioissa. Hän tulee esiin vasta toisessa osiossa, Tohtori Hermannin seminaarissa. Tässä vaiheessa yleisöä on enää jonkin verran yli 30. Hermann pitää alustuksen, ehdottaa keskustelua siitä, miten kestämme tämän elämän ja sen tuomat haasteet ja kokemukset. Pohdittaisiin, miksi jouduimme kunkin tilanteen eteen. Hän tähdentää, ettei ketään ole mihinkään pakotettu, jokainen on vapaaehtoisesti valinnut tehtävänsä eikä mikään kokemus ole turha, vaan se on oiva kasvun paikka. On tärkeätä kohdata ne myrskytkin.
Sitten hän pyytää yleisöä kysymään terveysasioista. Kainuulainen jäykkyys sulaa hitaasti ja vähitellen kysymyksiä nousee. Ihan nykyaikaisia ohjeita tohtori antelee, ei mitään vanhoja ensimmäisen maailmansodan aikaisia käsityksiä. Tohtori etsii välillä jotain sanaa, antaa Jamesille englanninkielisen vastineen ja tämä suomentaa sen.
Hermann tähdentää vastuun kohdistamista omaan itseen, sillä kehityksen tie velvoittaa siihen. Omat teot ja ajatukset ovat kunkin elinvoimaa tai tyhjyyttä. Jos pelkää tiettyjä asioita tapahtuvaksi, juuri se pelkotila vie elinvoimaa. Huumori välähtelee siellä täällä ja saa yleisön keskuuteen naurunhyrinää. Liikunnan tärkeyttä hän korostaa, sillä putkistot likaantuvat, jos ei liiku. Magneettihoitoja hän korostaa niin ikään solujen aineenvaihdunnan takia, samoin infrapunasukkia, jos jalat ovat kylmät. Lopuksi hän vakuuttaa, että hoitamalla itseämme arvostamme samalla Korkeinta.
Lopussa Carmen kehottaa elämänmyönteisyyteen, kiittää kaikkia, maestroa, Jamesia ja yleisöä. Hän pyytää meitä jokaista viemään valoa maailmaan. Sitten hän lupaa laskea instrumentin takaisin. Seppo lukee Isä meidän -rukouksen ja Aulikki palaa. Hän palautuu hitaasti ja juo Jamesin tarjoamaa vettä, on väsynyt. Yleisöä pyydetään olemaan mahdollisimman hiljaa, sillä hän kokee kaikenlaiset äänet tässä vaiheessa valtavan voimakkaina. Hän ei tiedä jälkeenpäin tapahtumista mitään. Olisin halunnut kysyä, missä hän tämän kuluneen ajan vietti, mutta tietenkään nappisuuni ei aukaise nappejaan ja kysymys jää tekemättä.
Jos tämä on huijausta, niin se on erittäin taitavaa sellaista ja sen verkkoihin on tarttunut jo miljoonia ihmisiä ympäri maailmaa.
http://www.skepsis.fi/lehti/2008/2008-1-jarvinen4.html
http://www.gateofheavenchapel.com/files/Kirja2.html
perjantai 2. lokakuuta 2009
VALTAVEITIKAT
--> Ensilumi näyttäytyi jo alkuviikosta, talven lähestymisestä muistutellen. Kolme viikkoa etuajassa, kuulemma. Oikeastaan sille saisi määrätä lähestymiskiellon, ainakin muutamiksi kuukausiksi vielä. Kun se olisikin edes kunnon talvi, mutta kun se saattaa olla pitkiä aikoja pelkkää sohjoa ja jäätä vain! Jo pelkkä ajatuskin viheliäisestä liukastelusta värisyttää ja mitä vanhemmaksi tulee, sitä viluisemmaksi käy olo. ”Paa vaatetta päälle!” kuuluu viereltä, mutta silti se ydinvilu jää, villoista huolimatta. On se niin epistä, että meillä on niin lyhyt kesä!
Sitten toiseen uutiseen, peräti outoon sellaiseen, vaikka ei kai sen enää pitäisi ketään hämmästyttää, onhan täällä totuttu jo niihin kummallisuuksiin ja vedätyksiin. Mutta nyt, kun ja vaikka vajeita on löytynyt sieltä sun täältä, rahaa viskataan niinkin tärkeään kuin Oulujärven ylitystien esiselvitykseen, eikä vähän viskatakaan – 100 000 eukkoa! Ne oikeatkin eukot ja ukot taitavat mennä siinä samassa työnnössä, samoin lapset, joiden tulevaisuuden näkymät pitäisi vahvistaa turvallisemmiksi eikä suinkaan ohjata lankulle kävelemään!
”Ei naarata”, sanoisi savolaisukko tähän. Eipä niin. Pitänee vain ruveta valmistautumaan siihen, että upotaan kaikki. Itketään ja kiukutellaan, mutta upotaan. Yhdessä. Eikä naarata.
No, ehkä ne jääräisimmät valtaveitikat kuitenkin onnistuvat kepluttelemaan pinnalle ja jäävät kelluttelemaan tyytyväisinä, pulleine pusseineen ja puupäineen...
LUETUIMMAT
-
Loskaista on, jalat kastuvat. Illalla Pinjuska kääriytyy mummiin, käy masun päällä rauhoittumassa, sitten linnoittautuu kainaloon. ...
-
Hyvää Joulua! :) ”Teille on syntynnä Vappaottaja”, eli Luukkoan jouluevankeljumi kaenuulaesittaen: Siihe aekaan Aokusti-keisari anto me...
-
Mökkimatkalla aikaudun Iihin , jossa asuin noin 34 vuotta sitten. Ihmettelen ja loksauttelen leukojani tuon tuostakin, sillä kovin palj...
-
Mummi oli nostelemassa karjalanpiirakoita pöydälle, kun hän kuuli auton kaartavan pihaan. Hän meni ovelle. Kun se aukesi, takana seisoi ma...
-
Seitsemän vuoden sisällä olen kokenut kolme leikkausta, joista ensimmäinen oli kaikkein kipein, satuttavin ja yllättävin. Silloin minut leik...
-
--> Tämänkertaisen Rokualle tulon syyksi paljastukoon nyt se, että kahdestaan halusimme juhlistaa päivää, jolloin tulee vierähtänee...
-
Kävimmepä sunnuntaina vaihteeksi ihailemassa Suomussalmelle perustetun Teatteri Retikan perushahmoa Eero Schroderusta . Tällä kertaa hän esi...
-
Oi mikä tärkeä päivä tänään perheessämme onkaan! Pepille nimittäin aukeaa tänään opin ohdakkeisen tien ensimmäinen, salaperäinen ja ikimuist...
-
Renkaat humisevat vaimeasti, kun tie ahmii autoa. Puristan rattia ja koetan karistaa mielestäni siellä pörrääviä ajatuksia, mutta ne ilkkuva...