100 RUNOKIRJAA

Mediapinta järjestää Suomen satavuotisjuhlan kunniaksi tempauksen 100 runokirjaa, johon osallistuin, olihan laatikossani uusia “runoja”, jälleen. Facebookin Silkkivirta-sivustolle olinkin niitä jo joutessani lisäillyt, silloin tällöin, samoin tänne VÄRSSYILYIHINI, kun ei voimia varsinaiseen tekstiin löytynyt. Tämä on kolmas julkaistu runokirjani tällä erää, vaikkei niillä mahdottoman suurta menekkiä tunnu olevankaan, runoilla siis yleensäkään. Silti jokin yllyttää niitä julkaisemaan, vaikka ihan hyvinhän ne siellä pöytälaatikossakin pärjäisivät.

Runoni kertovat oman elämäni tunnelmista, tunteista, unelmista, odotuksista, pettymyksistä, unista, miten vain, ja ne ovat toimineet oivallisina terapeutteina matkallani, sillä ilman tätä purkautumiskanavaa makaisin luultavasti jo matojen namipalana. Tosin hyödyllisenä sellaisena tietenkin, kiertokulkuun osallistujana, en kiellä, mutta kun tuntuu vielä jotain tekemistä tässä raadollisessa olemuksessanikin olevan odottamassa…

Verkkokirjakaupoissa näyttävät olevan myynnissä ja tilasin niitä itsellenikin, jos jollain sattuisi olemaan kiinnostusta niihin (kirjakauppojen kovaa hintaa vierastan, joten omakustannushinnan lisäksi toivon postikuluja, etten sentään maksumieheksi joutuisi, kuten tässä taannoin kävi). Ja kaipa niitä jotenkin saa myös “oikeista” kirjakaupoista, mikäli pyytää, samoin kirjastoista, ken tietää. No, nyt se on käsistäni pois ja saan taas keskittyä proosaan, joka on ollut uinumassa viitisen vuotta, mutta jos/kun aikaa vielä saanen, pääsen taas ratsaille. Pidetään peukkuja!

P.S. Tuossa kannessa ei näy niin selvästi se unikuva, jota tarkoitin: poutapilvethän kuvastuvat suosilmäkkeestä, mi luo yhteyden kehon, unen ja unelmien välille.

OLTIIN SEILISSÄ

Seilin rantaa

Anivarhain keskiviikkoaamuna, vartin yli kuusi starttasi Hausjärven Liikenteen bussi Riksun Vanhalta linja-autoasemalta. Taivas oli pilvetön, maisemat jo kesäisen vehreyden saaneita. Lopen S-marketin sekä Forssan Autokeitaan pihalta noukittiin loput matkustajista ja niinpä bussi olikin sitten lähes täyteen buukattu. Turusta kyytiin nousi vuolassanainen oppaamme Magnus. Hän esitteli kaupunkia sen läpi ajaessamme. Turussahan on yli 180 000 asukasta, joista noin 24 000 on opiskelijoita (18 000 Turun Yliopistossa ja 6 000 Åbo Akademissa).

Naantalin kirkko

Yli 18 000:n asukkaan Naantalin rannassa jaloiteltiin ja kuultiin seikkaperäinen selostus ympäristöstä.

Hämmärönsalmen vaijerilossi kuljetti meidät turkoosina läikehtivän veden yli Aaslan saaren Hanka-satamaan, josta nousimme Seilin saarelle vievään yhteysalukseen, M/s Österniin. Bussin jätimme rantaan odottamaan.

Seili on noin puolitoista kilometriä leveä ja parisen kilometriä pitkä saari, jossa nykyisin ei ole yhtään ympärivuotista asukasta, vain opiskelijat ja tutkijat viipyvät siellä

Sairaalanjohtajan talo (Engelin suunnittelema)

joitakin kuukausia vuodesta. Rakennuksiahan siellä on, sillä jo ennestään saarella sijaitsevan maatilan lisäksi sinne rakennettiin pappila (pappi ja lukkari ovat olleet tässäkin kirkossa aina), 
asuin- ja talousrakennuksia sekä sairaala, jonka johtajalle lankesi kunnia saada ensimmäisten joukossa kaksikerroksinen asuinrakennuksensa (tämä johtaja on haudattu kirkon lattian alle, mutta mielisairaiden hautausmaa on kirkon takana ja leprapotilaita lienee haudattu kirkon sivulla olevalle alueelle). Spitaalisten asuinsijat on purettu ja niiden tilalla kasvaa puita. Rannassa kohoaa pieni kellotapuli, jonka kaksi kelloa vietiin turvaan Ruotsiin Isonvihan aikana, mutta palautettiin sittemmin rauhan tultua paikoilleen. Kirkkopihalle on pystytetty myös risti muistoksi kaikille 663:lle Seilissä kuolleelle spitaaliselle.

Sairaala

Vuonna 1619 antoi Ruotsin kuningas Kustaa II Aadolf käskyn perustaa saarelle spitaalihospitaalin, koska siellä oli suojaisa ankkuripaikka sekä hautausmaaksi sopiva hiekkaharju. Spitaalipotilaiden asuttamalle pääsaaren itäpuolella sijaitsevalle erillissaarelle siirrettiin myös vuonna 1624 Turun Pyhän Yrjänän hospitaalin pikkuinen puukirkko, jonka tilalle valmistui vielä nykyisinkin muutaman kerran kesässä käytössä oleva uusi kirkko vuonna 1733 merimiesten rakentamana ja siksi sen sanotaankin muistuttavan ylösalaisin olevaa laivaa.

  

Puukirkko

Kirkko on ns. ristikirkko, jonka takaosassa, kuoriaitaa vastaavan aidan takana oli alue spitaaleille omine sisäänkäynteineen ja alttareineen. Sairaiden oli kannettava mukanaan harmaan kaapunsa vyössä kilisevää kelloa, jotta heidän tulonsa huomattaisiin. Spitaaliahan pidettiin syntisten tautina, Jumalan rangaistuksena. Maalauksen saarnastuoliin kuin myös saarnastuolitauluun on tehnyt henkilö nimeltä C. J. von Holthusen. Agent-nimisen prikin, kirkkolaivan on rakentanut Åke Sandvall, alttarivaatteen on Toini Nyströmin suunnitelman mukaan ommellut ja kirkolle lahjoittanut Sylvi Kekkonen vuonna 1957. Alttaritaulussa kamppailee kolme merimiestä merihädässä. Sen on maalannut Helge Stén (vuonna 1948-49).

Viimeinen Seilin spitaalipotilas kuoli vuonna 1785. Mielisairaala oli toiminnassa kuitenkin vuoteen 1962, viimeiset 70 vuotta naismielisairaalana.

Muihin rakennuksiin kuin kirkkoon ei ollut pääsyä, mutta opas kertoi esim. mielisairaalan olosuhteista, jotka eivät todellakaan tuntuneet kovinkaan inhimillisiltä.

M/s Östern

Laivan saapuessa Nauvon reissulta Seilin rantaan paluumatkaamme varten, sen etuvisiirin noustessa kiiri ilmoille kummallinen mölisevä ääni. Naureskelimme, että onpa se ruostunut, kun kuulostaa ihan siltä kuin siellä ölisisi sonnilauma. No, sellainenhan siellä ölisikin, sillä laivan uumenista purkautui rannalle kaksi traktoria, joiden perässä olevissa häkeissä käyskenteli levottomasti karjaa, joka oli tulossa viettämään kesää saarelle.

Ravintola Pohjakulma

Rymättylän Poikon kylässä, Ravintola Pohjakulmassa nautimme runsaan aterian 
ja paluumatka kului kylläisen nuokkumisen merkeissä. 

Matka oli kaiken kaikkiaan mukava, seura kerrassaan erinomainen, aurinko helotti kesäisen kuumana ja kotisuihku sipaisi loppusilauksen ihanalle retkipäivälle.

Ja niin, tuo ilmaus ”seilissä oleminen” on tullut juuri tuolta saarelta. Siellä nimittäin kruununtilalliset saivat valmistaa pirtua, jota annettiin ja myytiin potilaillekin…

P.S. Kirkosta lähtiessämme viritimme ilmoille vielä Suvivirren, virren, jonka laulamista olen vuosikaudet janonnut näin kevätlukukauden lopulla. Haikein ja ikävöivin mielin.  

VIHDOINKIN

Saviruukku tulvii on nyt kaupoissa. Edullisimmin sen näyttää tällä hetkellä saavan tästä verkkokaupasta. Minun on sisällytettävä omiin hintoihini postituskuluja, ettei vuosikausien työ pyörähtäisi ihan mahdottomalle miinukselle.

Ja tunnustaa täytyy, että vaikka vakuutin itselleni, että nyt tämä työ saa riittää, huomaan keräileväni jo aineistoa seuraavaan...

Mikäpä siinä, tuohan se ainakin täyttöä tyhjiin päiviin. Ja etenkin öihin. 

SAVIRUUKKU TULVII

Nyt huokaisen syvään. Helpotuksesta, sillä Pihla-sarjan kolmas osa on valmis ja tulee kaiken todennäköisyyden mukaan myyntiin muutaman viikon sisällä. 

Sen sisällön asetteluun en ole ihan tyytyväinen, mutta eihän se vaikuta tekstiin millään tavalla, otaksun...

Mutta siitä olen hyvin, hyvin onnellinen, että vihdoinkin saan tämän sarjan heittää syrjään eikä minun ole pakko enää julkaista yhtään mitään. Siis entistä sisäistä pakkoa ei enää ole, on vain vapaaehtoista kynäilyä mielen päällä pyörivistä ajatuksista ja aivoja rassaavista asioista. 

Niin, ellen sitten taas jostain saa sytykettä jatkaa tätäkin sarjaa neljännellä, mutta se nyt on vain hämärä epäilys, kuin jokin kuiskuttelisi olan takana, että täytyyhän sinun Pihlan vanhuuden päivistäkin jotain... 

Mutta siitä en tällä hetkellä ota ongelmaa - jos niin käy, niin sitten käy. 

Nyt minä huilaan!

Ja niin, takakannen teksti:
Totta ja fiktiota keskenään sekoittavan elämäkerrallisen Pihla-sarjan kolmannessa osassa Saviruukku tulvii Pihla palaa synnyinseudulleen mökin rakentamisen myötä ja löytää kotinsa vintiltä pahvilaatikosta lapsuutensa ja nuoruusaikojensa päiväkirjat. Niitä lukiessaan hän saa taas kosketuksen vuosia kadoksissa olleeseen näkymättömään maailmaansa. Yllättäen hänen kokemuskenttänsä laajenee yhä syvempiin menneisyyden tapahtumiin, jopa vuosituhanten takaisiin elämiin.

Saviruukku tulvii –kirjan loppuosa kertoo Pihlan myöhemmistä vaiheista, hänen totaalisesta elämään väsymisestään sekä vääjäämättömästä kulkemisestaan kohti lukemattomien elämiensä leikkauspistettä.

Aiemmin sarjasta on julkaistu kirjat Kivi tähtien takaa ja Tyhjä Kirja.

KITSCHIÄ?

Koska niitä arvosteluja kirjoistaan on vaikea saada ilman näkyvää markkinointia ja lehdistölle tuputtamista (siis ei niitä mistään hyllyiltä automaattisesti tipahtele, ellei joku sentyyppinen harrastaja satu kirjojasi lukemaan ja antamaan mielipiteensä), niin itse ne on hankittava, muuten ei kirjoittaminen etene. Niinpä eräänä kevätpäivänä päätin pistää kaenuulaesen mitäpä se hyvejää -mentaliteetin hetkeksi syrjään ja räväyttää uhkarohkeasti postiin pari omakustanteista kirjaani.

Kiireesti, etten ehtisi katua (kuten niin monen muunkin asian joudun tekemään, vähän kuin itseltä salaa).

En minä tuloksia malttamattomana jäänyt odottamaan, tiesinhän, että kyllä sieltä jotain sanaa tippuu, joskus, kun on sen aika.

Ja tippuihan sieltä, muuan sana molemmista.

Mökillä oloaikanani oli kuin olikin postiluukusta tipahtanut kirjekuori, joka sisälsi pari paperisiivua.

Kiitos.

Seuraavana on arvostelu lapsuuteni ensiaskeleista kertovasta kyhäelmästä, siis eräänlaisesta muistelmateoksesta (Pihla-sarjan ensimmäisestä):

"Huttu Sylvi, Riihimäki: KIVI TÄHTIEN TAKAA

Fantasian ja maagisen realismin keinoja käyttävä romaani pienestä Pihlasta, joka löytää merkillisen sinisen kiven ja sen myötä saa ystävikseen tonttuja, peikkoja ja muita olentoja, joita perhe ei näe. Lapsen sadun ja toden välillä vaihtuva maailma on kuvattu kauniisti ja psykologisesti uskottavasti. Arkielämän kuvaus on konkreettista ja aistivoimaista. Erityisen mukava on lukea tasapainoisen perheen kuvausta; nykyään ei onnellista lapsuutta juuri kirjoista tunnu löytyvän, mikä on harmi."

*

Ja tässä arviointi koko loppuelämäni mullistaneesta teoksesta, jonka olisin jättänyt julkaisematta, mikäli olisin voinut edes hippusen käsittää, mitä se toisi. Nyt saa sen vaikutelman kuin kaikki julkaisemisen jälkeinen Haadeksen Manalassa viruminen olisi läpikäyty turhaan:

"Huttu Sylvi, Riihimäki: KIRJEET, JOTKA TUULEEN KIRJOITIN

Kielellisistä lahjoista kertova teos rakentuu pitkistä, polveilevissa lauseissaan proosanomaisista runoista. Tunnekylläiset tekstit rakkaudesta ja rakastamisesta ovat rohkeasti omaäänisiä ja voivat hyvinkin miellyttää romantiikannälkäisiä lukijoita. Runoutena kirja on – ehkä osin tarkoituksella – aikalailla kitschiä ja pintatasolle jäävä. Muoto on kuitenkin hyvin hallussa, joten eväät hyvien runojen syntymiselle ovat olemassa. Jatkossa ilmaisua kannattaa tuoreuttaa ja syventää, jotta runot vakuuttaisivat myös sisältönsä tasolla."

Että kitschiä... Hm...
Voihan se toki olla sitäkin jonkun mielestä, mutta onneksi moni kirjan oikeasti lukenut on ollut ihan toista mieltä. Rohkenenpa mainita tässä erään lukijan palautteena kirjoittaman mielipiteen, jossa hän vertasi erästäkin runoani Eeva Kilven palkittuun runoon ja tuumi, että se minun ylitti Kilven runon hienotunteisuudellaan mennen tullen... HIH. No, se lohduttaa, kuten sekin, että, Wikipedian sanoin, "jonkun esineen määrittely kitschiksi tai taiteeksi riippuu arvioijasta." 

No, runoteosten ensimmäinen palkinto meni Minna Härköselle Kajaaniin, entiseen kotikaupunkiini, ja Vuoden 2014 Möllärimestari Minttu Vettenterä on nykyisestä kotikaupungistani, joten en ainakaan huonossa seurassa ole ollut siellä enkä täälläkään! Sydämelliset onnittelut teille, Minna ja Minttu!

Ja kun on alkuun päästy, niin antaa mennä vaan!

Ensi vuonna osallistun uudelleen. Ihan uhallakin.

KIRJEET, JOTKA TUULEEN KIRJOITIN (ARVOSTELU)

Ja tässä vuoden 2012 proosarunoelmani arvostelu Senioriopettajalehdessä:

Kiitos jälleen, Sinikka Anneli Rahikainen.

TYHJÄN KIRJAN ARVOSTELU

Senioriopettajalehden arvostelu Tyhjästä Kirjasta (napsauta tekstiä ja käytä sitten Ctrl ja + -merkkiä, niin teksti suurenee):

Anteeksi kun joudutte temppuilemaan sen lukemisen kanssa, ehkä joskus opin suurentamaan skannatunkin tekstin. :)

Kiitos arvostelusta, Sinikka Anneli Rahikainen!

NOSTALGIAA - II, IIN HAMINA JA NÄTTEPORI

Mökkimatkalla aikaudun Iihin, jossa asuin noin 34 vuotta sitten. Ihmettelen ja loksauttelen leukojani tuon tuostakin, sillä kovin paljon on kyläkuva muuttunut. Silloinen punatiilinen, kolmikerroksinen asuintaloni on saanut uuden pinnan ja parveke lasituksen. Pihapiirissä on uusi aidattu leikkipaikka ja viereinen koulu on laajentunut rutkasti. Samoin on tehnyt kauempana sijaitseva entinen työpaikkani, yläaste ja lukio. 

Kolme-neljä tuntia siellä vierähtää pelkkään katseluun. Etenkin Iin Haminaa osaan nyt ihailla kokonaan toisella tavalla kuin silloin ennen. Miten ihanilla paikoilla ne talot ovatkaan! Osa joen töyräillä, näköalapaikoilla. Joen tulvia vastaan on alimpien rakennusten ympärille aikoinaan muurattu vahvat muurit. Ihmettelenkin, mikseivät muut tulvien uhkaamat alueet ole ymmärtäneet tehdä moista. 

Kadut ovat kapeat ja jotkut talot nököttävät lähekkäin, lähes kylki kyljessä. Monien väliin on jätetty vain pieni rako, josta nipin napin mahtuu kulkemaan.



Wanha pappila

Wanha pappila, jokirantaan pystytetty pysyvä taidenäyttely, museoalue, Nättepori, museokahvila Huilinki ja läheinen leirintäalue Iin Sillat, joka on myynnissä (kannattaa muuten harkita ostamista - siinä saa samalla mahdollisuuden omaan voimalaitokseen)... Jo niiden perinpohjaiseen tutkisteluun hurahtaisi muuan viikko.

Huomaa minut eri kielin ilmaistuna ( jokirannan taidenäyttelyn satoa)

Jokirannan juuret (taidenäyttelyn satoa)

Kännykkä?

Pulpetti - itse istuin aikoinani samanlaisessa, kahdenistuttavassa, parinani luokan pienin poika (itsekin kun olin tytöistä matalin)

Käsi- ja kasvopyyhkeiden suojus

Lapikkaat eli nokkakengät (pysyivät suksen varpaallisissa [= nahkaiset suksisiteet] hyvin)

Vinttikaivo

Kesäteatteri museokahvila Huilingin yhteydessä

Iin Haminaa

Ihana paikka, muuttaisin sinne vaikka heti, mutta tarjolla olevat asunnot lienevät kortilla. Mikä historian henki siellä liihotteleekaan! Vanhoja taloja tietenkin kaikki, sekä peruskorjattuja että parhaillaan korjattavia, mutta niinhän pitääkin, tällaisella alueella. Ihanaa, että nämä on säilytetty muistona jälkipolville eikä rytätty maahan muotivillitysten tieltä, kuten monilla muilla paikkakunnilla on tehty! Valitettavasti.

Mutta JOS minulla olisi varaa, ja etenkin jos olisin nuorempi, sijoittaisin tuohon leirintäalueeseen...


Iitä oppimassa

EKSYNYT ELÄMÄN LAPSI

Jep ja dodii... Uusin runokirjani EKSYNYT ELÄMÄN LAPSI on valmis. Parin viikon sisällä se on kyseltävissä kirjakaupoista ja verkkokaupoista. Nyt sen voi tilata tuolta BoD-Shopista, johon antamani linkki vie. Tietenkin sen saa myös minulta, hiukan edullisemmin. Käsittääkseni se tulee myös e-kirjana.

Siinä on neljä eri osiota: KUUNTELE - LUMI LAULAA, SILKKIVIRTA, EKSYNYT ELÄMÄN LAPSI ja SATEENKAAREN PÄÄHÄN.

Löytyy näköjään myös ainakin täältä.

Olen tosi onnellinen, että jaksoin koota edes nämä runot yhteen, vaikken työn alla olevaan proosakirjaani pystynytkään tänä talvena keskittymään. Sen aika on sitten ensi keväänä. Toivottavasti.

OUTO MAA, KUMMA MAAILMA

Maailma on ihmeellinen, kummallinen, kummastuttavakin!
Kainuussa, minun Kainuussani, ei juuri lotkautettu korviakaan kirjoittamiselleni, vaikka siellä olen asunut ensin syntymästä nuoruusvuosiin ja sitten paluumuuttajana lähes 33 vuotta.
Ja nyt, Hämeeseen muutettuani, Kainuun rakkaat maisemat sieluuni syöpyneenä, sieltä poismuuttaneena, minut otetaan avosylin vastaan riihimäkeläiskirjailijoiden joukkoon, tuskin puolen vuoden asumisen jälkeen! Schmack, sa Riihimäki!

KAENUULAESTA RUUVVINKEKSIJÄPORUKKOA?

Ihmeellisen epätodellinen tunne valtasi aamulla mielen. Olinkohan vahingossa jotenkin kvantannut talven yli, koska vaikutti siltä kuin olisin parhaillaan lukemassa mahtavaa aprillipilaa paikallisesta lehdestä.

Kainuuko muka köyhä, minun pieni rakas Kainuuni? Mitästä tyhjää! Ei se mikkää köyhä eikä kippeä ou, ei Kajjaani ainakaan, turhaan ne jotkut vanhusten ja lastenkin puolesta taistelevat tuppuroivat, näköjään, sillä jos kerran toiselta puolen moalimoa kannattaa tilata hyvänhintainen taideteos muutenkin ison tappelun takana olleeseen kylpylämonumenttiin, niin kyllä maar ne vanhuksetkin sun muut puutteenalaiset tarpeensa saavat runsain mitoin tyydytettyä. Vammitä? Muutenhan tässeioo mittää järkeä.

Eikö Kainuun kannatakaan tukea paikallisia ideoijia, ei sijoittaa kainuulaiseen taiteeseen, ei luottaa siihen, että maasta se pienikin ponnistaa? Voi itku!

Huippua tässä on vielä sekin, ettei niitä toisia ehdotuksia kukaan päässyt näkemäänkään, eivät niin kaupunkilaiset kuin eivät myöskään toiset ehdotuksensa jättäneet. No, nyt niitä kaikkia voi kuitenkin käydä vilkaisemassa kaupungintalon alakerran arkistossa.

Mut Kainuhun kansa, ah arpasi lyö, sillä kohtahan meillä on mahdollisuus pylläyttää nykyiset raadit ja heidän joukoissaan piilottelevat ruudinkeksijäneropatit ihan vaikka mihin pellepajaan takaisin, tai vaikkapa juuri sinne, missä se ruuti alun perin keksittiinkin.

En minä ilkeä tahdo olla, mutta niin usein olen surrut tämän Kainuuni retuuttamista toisesta älynväläyksestä toiseen, etten millään pysty pitämään sisälläni tätä epätoivon tunnetta, mielessäni pyöriviä loppumattomia kysymyksiä. Sillä vaikka muka parannuksia kuulemma tapahtuu koko ajan ja kaikkialla, niin miksi sitten pienet, vähäväkiset ihmiset kärsivät?

PIETARI BRAHEN KINTEREILLÄ

Kajaanin kauppatorilla kuhisee. Myyntikojujen ympärillä kiertelee väkeä. Torikahvilat ovat täynnä. Aurinko lempii, joen vesi välkehtii sinisenä, helluntailaisten kuoro helskyttelee  sydämeenkäyviä laulujaan. "Saanko kerran lunta valkeemmaksi..." 

Tapiolan päiväkodin lapset kukittavat nimpparisankarin patsaan ja esittävät hellyttävän moniäänisen vakuuttavasti pikkuisia runolauluja. 

Sitten kaupunginjohtaja 

Jari Tolonen toivottaa kansan tervetulleeksi ja hanurikerholaiset virittävät iki-ihanan Suvivalssin. 

Yritän pysyä tiukasti aloillani, mutta kengänpohjani ovat niin pehmeät, että ne keinuttavat "väkisin" vartaloani musiikin tahdissa ja sieluni huutaa... TANSSIIN!

Pietari Brahe saapuu Kristiina-vaimoineen, kertoo mitä kaikkea hän sai aikaan sen jälkeen kun oli perustanut Kajaanin kaupungin vuonna 1651. Hämmästelee väenpaljoutta, tuumii, ettei silloin perustamisaikoina tainnut koko kaupungissa olla niin suurta ihmismäärää kuin torilla nyt.

Pietari Brahe kertoo Kristiina-vaimoineen Kajaaninlinnan entisen vankityrmän paikalla mielenkiintoisia juttuja linnan ajoilta.  

Kun haitarikerho aloittaa repäisevän humpan, pieni osa meistä kuulijoista lähtee arvoisan pariskunnan perässä linnanraunioille. Minä ikuisena raunioiden luona väristelyjä kokeneena marssin toisten seassa, ahnehdin aina vain lisää ja lisää tietoa noilta ajoilta. Uskon jopa, että olinhan siellä minäkin, silloin joskus...

Myös Serafiina ja Posti-Stiina kertoivat omat tarinansa.

Tuulee aika vinkeästi raunioiden sisälläkin, päälläni on ohut pusero, joten ihan loppuun asti en jää kuuntelemaan Serafiinaa, haluan säästyä nuhalta, sillä seuraavana päivänä tulee Peppinja mummolaan! Lapset  puhkuvat innosta päästä mökille uimaan - sateessa...

VARJOJEN SAARI / ANNIKKI JA KALERVO

Annikki ja Kalervo olivat uupuneita pitkästä taivalluksesta, ilta pimeni ja jostakin olisi löydettävä turvapaikka yöksi. Hämärä kutoi verkkojaan, mutta silti oli hengähdettävä, koottava väsymyksestä kipinöivät ajatusten rippeet johonkin järjelliseen.

Annikin katse harhaili epämääräiseltä vaikuttavassa metsäsaarekkeessa. He olivat lähteneet siirtymään järvelle toisten mukana, mutta koska olivat äärettömän iloissaan kummankin katastrofista pelastumisesta, he halusivat viettää hetken kahden vain… Ja kun he viimein siitä tokenivat, muut olivat menneet ja metsä ympärillä vaikutti täysin toisenlaiselta kuin he muistivat.

Olikohan täällä käärmeitä? Ajatus ei ollut aikaisemmin juolahtanut kummankaan mieleen ja nyt ponnahdettiin kiireesti ylös pudistelemaan vaatteita, haalimaan koppuroiksi kovettuneita kenkiä takaisin jalkoihin. Oudot linnut ääntelivät puiden kätköissä, mutta mitään luikertelijaa ei näkynyt. Onneksi! Mutta missäpäin toiset olivat? Juomavesi oli mennyt heidän mukanaan ja karkulaisilla oli jano.

Laskevan auringon viimeinen kilo värjyi metsikön katteessa, jostakin häilähti kimmellys ja Annikki huudahti: - Tuolla on jotakin! ja lähti määrätietoisena kulkemaan. Valo välähti toisenkin kerran, ja sen avulla he onnistuivat löytämään kimalluksen aiheuttajan.

Pienen lähteen vesi siinä pulppusi iloisena ja kutsuvana. Auringon viimeinen säde pilkahti sen pinnalla vielä kerran ja sammui. Ilosta huudahtaen he polvistuivat lähteen reunalle, upottivat siihen kuperretut kouransa ja ammensivat suihinsa kylmää, herkullista nektaria. Kun pahin jano oli tyydytetty, he katsahtivat toisiinsa yhtäkkisen kauhun vallassa. Molempien mieleen iski sama värisyttävä ajatus. Entäpä jos vesi ei olekaan turvallista, myrkytöntä?

Annikki hiipi rakastettunsa kainaloon. – Jos tässä vedessä oli jotakin, haluan nukahtaa sinun syliisi, lähteä yhdessä rajan taakse, hän kuiskasi. Kalervo kietoi kätensä hänen ympärilleen, veti syliinsä. He odottivat, odottivat ja odottivat…

Annikki nukahti. Kalervo kuunteli hänen tasaista hengitystään, antoi varovaisen suukon nukkujan päälaelle ja sulki silmänsä hänkin. 

Unessa Annikki liiteli pitkin metsää, vaistosi lempeän suukon päälaellaan, tunsi käteensä tartuttavan ja huomasi sivulleen vilkaistessaan Kalervon liitelevän siinä vierellä. Ympärillä ei enää ollutkaan pimeää, sinertävä utumainen valo verhosi kaiken. He kohosivat ylemmäksi ja ylemmäksi, aivan puiden latvojen yläpuolelle. Kalervo virnisti ja  ohjasi heidät valtavan puun oksalle, keinutti heitä siinä, lennätti toiselle oksalle ja niin edelleen, keinuen. Heitä nauratti. Miten lapsellisia olemmekaan! miettivät molemmat, mutta juuri siksihän he olivatkin yhteen ajautuneet, pelkkää samanlaisten sielujen kotiin pääsyähän se heidän kohtaamisensa oli ollut.

He olivat osuneet patikkaretkellä samalle nuotiolle, Kalervo oli kymmenisen vuotta aikaisemmin eronnut nuorena solmitusta liitostaan ja lomaili nyt aikuisen poikansa kanssa. Annikki puolestaan kulki senhetkisen seuralaisensa ja erään toisen pariskunnan mukana. Hekin olivat pysähtyneet Jyrävän putouksen luona olevan Siilastuvan kohdalle uimaan ja ruokailemaan. Kuinka ollakaan, molemmat retkueet olivat jatkaneet samaa tahtia, jutelleet keskenään, pysähdelleet samoihin paikkoihin kuvaamaan ja ihastelemaan. Annikki oli tuntenut alusta alkaen outoa vetoa Kalervoon ja vaikutti siltä kuin tämäkin olisi kokenut samaa. Vähitellen he viehättyivät toistensa samankaltaisesta huumorista, upposivat umpisukkeloon toistensa sieluihin ja ennen kuin huomasivatkaan, he olivat jättäytyneet seuralaistensa taakse. Kädet hipaisivat kuin varkain toisiaan…

Matkustajalaivaan he olivat päätyneet halutessaan juhlistaa parikymmenvuotisen yhteiselonsa vuosipäivää ja sitten oli käynyt näin.

- Katso, huudahti Annikki äkkiä. He olivat kohonneet takaisin liitelemään puiden yläpuolelle. Alhaalla näkyi tulenkajoa, savu kiemurteli nuotioista ja joukko ihmisiä istui niiden ympärillä. Osa oli kääriytynyt vaatteisiinsa, osa pötkötteli lähistöllä suurten lehtikerrosten alla.

He laskeutuivat alemmaksi. Järvi kiilteli hopeisena, tulen loimu heijastui sen pinnasta. Ihmiset juttelivat. Vähitellen he erottivat katkonaisia lauseita, erillisiä sanoja.

- Mihinkähän se suomalaispariskunta joutui kun he katosivat niin yllättäen? erottui selvästi erään naisen huolestunut ääni.

Annikki huusi, heilutti käsiään: - Hei, tässähän me ollaan! mutta kukaan ei tuntunut kuulevan. Hän laskeutui puhujan viereen ja nyhjäisi tätä hihasta. Tämä ei näyttänyt huomaavan sitä, vaatekaan ei liikahtanut, oikeastaan kun tarkemmin ajatteli, Annikin sormet menivät hihan ja koko käsivarren läpi… Ällistyneenä hän katsahti Kalervoon. Tämä nauroi. – Eihän me oikeasti osata lentääkään, joten unta tämä kaikki…

Hämillään Annikki lehahti hänen luokseen, takertui käsikynkkään, sopersi: - Oletko varma? Entäpä jos se vesi ei ollutkaan oikeata? Mennään äkkiä takaisin! Hän vilkaisi ympärilleen. – Mutta miten me osataan? Kalervo! Apua, olemme hukanneet kehomme! Jospa me olemmekin kuolleet…

- Älähän hätäile, Kalervo rauhoitteli. – Noustaan tarpeeksi korkealle niin jospa ne jostain löytyvät.

He hypähtivät ilmaan, kohosivat ja kohosivat. Jostain rupesi kuulumaan surinaa, ääntä, joka läheni lähenemistään. Valkoinen höyhen pyörähteli heidän edessään hetken, sitten kohiseva pyörre imaisi heidät sisäänsä ja he kieppuivat, kieppuivat ja kieppuivat…

Oli aamu, he havahtuivat sylikkäin. Aurinko porotti kuumana ja maasta kohosi höyryä. Lähellä keinahteli kaksi valkoista höyhentä kevyen aamutuulen puhallellessa.  Kalervo noukki ne käteensä, antoi toisen kumppanilleen. – Kulta, tällainen oli unessanikin. Annikki hypähti pystyyn. Järkyttyneenä. – Niin minunkin…

Kumpikin puhkesi kertomaan unestaan ja he totesivat vähän häkeltyneinä nähneensä täsmälleen samaa unta.

- Katso, tuolla on vielä yks höyhen, Annikki huudahti, juoksi sen luokse ja nosti ylös. Hän katseli ympärilleen. – Entä mikä tuolla kauempana keikkuu? Hän kiiruhti sinne ja poimi puun oksalta jälleen uuden höyhenen. – Näillä on tietty suunta. Ovatkohan nämä merkkejä, tienviittoja?

Höyheniä löytyi yhä vain uusia ja uusia.  Koko päivän he keräsivät niitä, napsivat siinä sivussa nälkäänsä puiden oksilta appelsiineilta näyttäviä hedelmiä, joiden mehukas liha sammutti janonkin. Yön tullen he kellistyivät uupuneina toistensa käsivarsille ja havahtuivat aamun koittaessa lintujen sekopäiseen kuoroon. Ne kahahtelivat puista lentoon levottomin siiveniskuin, harmistunein huuteluin.  Veden  liplatus rantakiviin kantautui yllättäen korviin ja kun he riensivät äänen suuntaan, odotti uusi hohtava höyhen hietikolla, toinen huiskahteli kapean järvenlahden vastapäisellä rannalla. He suunnistivat sitä kohti kunnes…

Kuva: M. K.

Niin, kunnes niemen takaa rupesi kantautumaan ihmisten ääniä. Annikin jalat lähes pettivät helpotuksesta. He olivat kuin olivatkin löytäneet muut matkalaiset! Tai eiväthän he itse… Ne höyhenethän heitä olivat ohjanneet.

- Se lähde taisi ollakin enkelten siunaama, kuiskasi Annikki ääni liikutuksesta värähtäen.

Kalervo ojensi höyhenet hänelle. Katsoi omituisesti, sanoi: - Laskepa ne. Montako saat?

Ja Annikki laski. – 20, hän totesi epäuskoisena. – Yhtä monta kuin meidän tapaamisestamme on vuosia…

Mutta ennen kuin lähtivät leiriin, he, kuusikymppiset, jokseenkin myöhään toisensa löytäneet, pysähtyivät kaatuneen puunrungon luo. Mies vetäisi rakastettunsa kainaloonsa. 
- Kulta, tuo on meidän istuimemme tästä hetkestä lähtien, palaamme tänne aina tähän samaan aikaan niin kauan kuin tällä saarella asumme. Kas näin otan sinut jokaisen päivän alussa kainalooni ja katsomme yhdessä aamuauringon nousua.

Kumppani vaikeni. Hän kietoi käsivartensa toisen uumille, puristi ja se oli siinä. Rakkaudentunnustus. - Missä sinä olet, siellä minäkin.

Utuinen autere peitti tienoon, varjot kisailivat saaren puissa, rakastavaisten hahmot peittyivät hiljalleen lempeään sumuharsoon. 

Uusi päivä oli nousemassa, ehkä uusi elämäkin alkamassa saaren kätköissä, toistaiseksi tuntemattomiksi jääneiden naapureiden muodostamassa yhteisössä. 

Tämä hetki oli kuitenkin pyhitetty vain heille kahdelle.

(VARJOJEN SAARI)

VIHAN JUMALA

Hän on ostanut perjantaina kotiin tullessaan liput teatteriesitykseen ja niin sateisen lauantaipäivän harmaus pakenee sitä mukaa kuin Yasmina Rezan julma komedia Vihan Jumala etenee.

Parisuhteiden naamiot tippuvat, salaisuudet paljastuvat ja lasten tappelun selvittämisestä alkanut sivistyneesti startannut sovinnonteko valtautuu raadolliseksi käytöstapojen romuttumiseksi. Sali on täynnä, nuorisoa suurin osa. Ehkä se kuuluu johonkin koulun juttuun. Hirvittää, millaisen käsityksen he saavat parisuhteesta tämän kautta...

Umoja ni nguvu.

Illalla oli aikomus Naapurinvaaralle, mutta Hän halusi vain takan ja saunan ja se oli siinä.

KORKEA VEISU KAENUULAESITTAEN

"Van se soapi suuvvella minnuo niinku' haluvaa.
Sen tähej’jotta sinun rakkaos on paljoe mielusampi kun makkein punanen juoma.
Niin sinusta voeteet haesoo, ihan mahat olla ristitty lorruutetuksi rasvaksi; sen tähe tyttöset sinnuo imelästi kahteloot.
Tempase minut matkaasi, juosta hilipastaan! Kuningas ite on tuonu minut kammijoehisa.
Me remakehetaan ja pijetään lystie sinusta, me kehutaan sinun rakkaotta enempi kun mittää makkeata mehhuo; ei ne turhan takkie sinnuo mielessäsä pijä.

Minn’oon musta, van mukava, kuulkoahan te Jerusaalemin tytöt, niinku’ Keetarin teltat, niinku’ Salomon kartiinit pitkin seinie.Elekeä kahtoko minun noamoa, minkä aorinko on mustuttanna, päevä poahtanna. Meijjän äetin poijjat suuttuvat mulle, puulasivat minut viinitarhoen vartieksi – ommoa viinitarhoani en vartijoenu.

Sanohan mulle sinä, jota makkeimmiten ajattelen, missään paemennat laomoasi, missä annat sen päeväsyömmellä rojottoa. Miksi minä hurtuusi silimillä joutusin sinun kaveriisi laomaen sekkaan!

Jos’sinet sitä tiijjä, sinä emännistä kaekista kommein, meehän lampaijjen jäläkie ja paemenna niitä killiesi paemeniin telttapaekolla!
Tammahevoseeni, joka seisoa jorottaa ihtesä vaaraon vaonuin eissä, sinnuo vertuuttelen.
Voe herkie, mitenkä mukavat on sulla poskettii keätynesä, kaolasi heleminaohonesa.
Mehä' otetaan ja tehhään sulle kultaset kaolakeävyt ja hoppeasta niihen nastat.

Sillon kun kuningas istu pöyvvässäsä, niin minun nartus haesi koko aijjan.
Minun suluhaseni on mulle niinku' mirhanippu, joka lojottaa tissiini välissä.
Minun suluhaseni on kun koohverikukan terttu Een-Keetin viinitarhosta.

Katohan, sinnoot kaonis, armaani; kato, kaonis oot, silimäsii kun metän kyyhkyset.
Katohan, sinnoot kaonis, rakkaani; mitenkä sulonen, mitenkä vihanta meill’on tämmäe makkuupaekka!
Meijjän kamariin seinie mallovaat seetripuut, kattoa kuvattelloot kypressit."

(Kaenuuksi keäntäny Inkeri Anttonen)

"RISTUS ON TOELLAA HERÄNNY ELLOON"

Uskomaton keännös kaenuulaesittaen:

”Ristus on toellaa heränny elloon!” eli Luukkoan kaheskymmenesneljäs kaenuulaesittaen

Ensimmäesenä sapatin jäläkeisenä oamuna hauvvalle pistäötymmään menny naesväki äkkäsi sissäänkäönnin eissä olleen kivipoajen tulleen pykläötetyksi poes paekoltaan. Peremmälle haotaan työntäötynneet naeset soatto pelekästää äemistellä, sillä vaenaja oli kaonnu! 

Aevan varottamata heijjän etteesä ilimesty kaks valakosiin voatteisiin pukkeotunutta poekoa. Naeset säekähti toenperrään, van ne valakokamppeiset raohotteli ja kysäsi, jotta mitä vaste työ eläveä vaenajien makkuupaekasta haetta? Että työ Jeesusta enneä teältä tavota, se on noussu kuolleista! Outtako työ kerrassa unneottanu, mitä hän laosu toannoen Kalileassa olleillessaan? 

”Näen pittää käömän: Ihmisen Poeka annetaan veäryyttä tehneijjen kässiin ja naolataan ristimpuuhu, van kolomantena päevänä hän nousoo kuolleista.” Naeset muisti mitä Jeesus oli aekonaan pakissu, ja kipittivät kiireenvilikkoa viemään sannoa yhellettoesta jälelle jeäneelle oppipoijjalle ja muillekki assienosasille. 

He kertovat apostolleille kaeken, van nämä arvelivat tyhjeä säekähtäneijjen naesten puhhuo ruplattavan mitä sylyki suuhu tuopi, eivätkä ensalakuun uskonu heijjän puhheitaan. Pietari kipasi kuitenni juoksujalakoa hauvvalle. Sissään vilikastessaan hän näki pelekät keärilliinat ja poestu paekalta pähkäellen iteksesä, mitä kummoa oli oekeen mahtanu tapahtuo. 

Lännellä päevin kaks oppipoekoa tallusti Jerusalemista kutakuinni kahen tunnin jalakapatikan peässä olovaan Emmaoksen kyllään vieveä kinttupolokuo, viimeaekasie tapahtummie javeksien. Heijjän siinä vatuloijjessaan ite Jeesus tälläöty seoraan. Oppipojjat ei kuitenkaa tuntenu häntä; heijjän silimät oli silläkeinon, ikkäänku sokkeonu. 

Jeesus kysäsi ölövinä, jotta mistäpä ne kulukumiehet nuin hilijoa supisoo. Alakuloset poijjat seisahtu siihe paekkaan. Toenen heistä, Leoppas, sano: ”Et taijja sinä olla täkäläesie, jos et tiijä, mitä Jerusalemmin seuvvulla on näenä päevinä tapahtunu?” Jeesus heittäösi mittäätietämättömäksi, jollon Leoppas jatko: ”Sitä miten köpelösti kävi Jeesus Nasarettilaeselle. Siinä se vasta olihi tolokku rohveetta ja soarnamies, nii kaeken kansan ku ite Jumalanni eissä! Van meijjän ylypeät ylipapit ja vanahat variseokset anto hänet oekeuvven kässiin ja ristimpuuhu naolattavaksi.

Siitä kaekesta on tännään kulunu jo alun kolomatta päeveä. Ja ikkäänku tässä ei oesi tarpeeksi, on naesväki soanu meijjät kertakaekkisen poes tolokuistamme. Oamulla hauvvalla käöneet naeset ku ei ollu löytäny vaenajasta jäläkeäkää, voan aenoastaan kaks valakokamppeista, jotka oli kertonu Jeesuksen olovan toas elossa ja hyvissä voemissa! Jotku meistää kahto viisoammaksi käyvvä paekan peällä, van heki joutu totteamaan asijoijjen laijjan olovan justiisa sillä keinon ku naeset oli väettänykki. 

Jeesus puisti peätäsä ja sano: ”Voe hyvänen aeka teijän kansa! Nuinko kovakallosie työ ootta ymmärtämmään, mitä rohveetat on povannu? Justiisa tällä laellahan Messijaan pitiki kärsie ja mennä sen jäläkeen takasi kirkkaoteesa”. Ja hän alako tarinoemaan niille poijjille, aena Mooseksen aijjosta ja vanahoesta rohveetoesta alakaen, mitä hänestä itestäsä oli aekojen soatossa ja missää yhteyvvessä sanottu. 

Kolomikko soapu Emmaoksen kyläraetille. Jeesus oli jatkavinnaan matkoasa, van oppipoijjat toppuutteli, jotta ”Jeä ny toki iltaselle, varsinni kun tuo aorinkohi on menny jo maellesa”. Ja niimpä Jeesus sitte jäe heijjän seoraasa. Iltasyönnin alakajaesiksi Jeesus kiitti Jumaloa, taetto potturieskan kolomeen ossaan ja anto palat oppipoijjillekki. 

Sillon niijjen silimät räpsähti silläkeinon aoki, jotta ne tunsi partanoaman. Van samassa silimänräppäöksessä tämä otti ja haehtu ilimaan nii että rieskanpala tipahti pöyvvän kulumalle. Oppipojjat alako puhhuo pajattammaan: ”Eikö vaen meijjän syömmet hehkunnaa silikkoa intoa, ku hän äskön tuolla tien peällä toesteli kaekkie niitä ilimosen ikusie kirjotuksie?” 

Ja sammoa kyytie poijjat paeneli takasi Jerusalemmiin, muijjen sinne kokkoontuneijjen oppipoekien pakkeille kertomaan muillekki äskön kokemasa. Kaekki paekalla olijat äety päevittelemmään yhteen eäneen: ”Ristus on toellaa heränny elloon!”

(Keäntäny Paso Romppainen)