Annikki ja Kalervo olivat uupuneita pitkästä taivalluksesta, ilta pimeni ja jostakin olisi löydettävä turvapaikka yöksi. Hämärä kutoi verkkojaan, mutta silti oli hengähdettävä, koottava väsymyksestä kipinöivät ajatusten rippeet johonkin järjelliseen.
Annikin katse harhaili epämääräiseltä vaikuttavassa metsäsaarekkeessa. He olivat lähteneet siirtymään järvelle toisten mukana, mutta koska olivat äärettömän iloissaan kummankin katastrofista pelastumisesta, he halusivat viettää hetken kahden vain… Ja kun he viimein siitä tokenivat, muut olivat menneet ja metsä ympärillä vaikutti täysin toisenlaiselta kuin he muistivat.
Olikohan täällä käärmeitä? Ajatus ei ollut aikaisemmin juolahtanut kummankaan mieleen ja nyt ponnahdettiin kiireesti ylös pudistelemaan vaatteita, haalimaan koppuroiksi kovettuneita kenkiä takaisin jalkoihin. Oudot linnut ääntelivät puiden kätköissä, mutta mitään luikertelijaa ei näkynyt. Onneksi! Mutta missäpäin toiset olivat? Juomavesi oli mennyt heidän mukanaan ja karkulaisilla oli jano.
Laskevan auringon viimeinen kilo värjyi metsikön katteessa, jostakin häilähti kimmellys ja Annikki huudahti: - Tuolla on jotakin! ja lähti määrätietoisena kulkemaan. Valo välähti toisenkin kerran, ja sen avulla he onnistuivat löytämään kimalluksen aiheuttajan.
Pienen lähteen vesi siinä pulppusi iloisena ja kutsuvana. Auringon viimeinen säde pilkahti sen pinnalla vielä kerran ja sammui. Ilosta huudahtaen he polvistuivat lähteen reunalle, upottivat siihen kuperretut kouransa ja ammensivat suihinsa kylmää, herkullista nektaria. Kun pahin jano oli tyydytetty, he katsahtivat toisiinsa yhtäkkisen kauhun vallassa. Molempien mieleen iski sama värisyttävä ajatus. Entäpä jos vesi ei olekaan turvallista, myrkytöntä?
Annikki hiipi rakastettunsa kainaloon. – Jos tässä vedessä oli jotakin, haluan nukahtaa sinun syliisi, lähteä yhdessä rajan taakse, hän kuiskasi. Kalervo kietoi kätensä hänen ympärilleen, veti syliinsä. He odottivat, odottivat ja odottivat…
Annikki nukahti. Kalervo kuunteli hänen tasaista hengitystään, antoi varovaisen suukon nukkujan päälaelle ja sulki silmänsä hänkin.
Unessa Annikki liiteli pitkin metsää, vaistosi lempeän suukon päälaellaan, tunsi käteensä tartuttavan ja huomasi sivulleen vilkaistessaan Kalervon liitelevän siinä vierellä. Ympärillä ei enää ollutkaan pimeää, sinertävä utumainen valo verhosi kaiken. He kohosivat ylemmäksi ja ylemmäksi, aivan puiden latvojen yläpuolelle. Kalervo virnisti ja ohjasi heidät valtavan puun oksalle, keinutti heitä siinä, lennätti toiselle oksalle ja niin edelleen, keinuen. Heitä nauratti. Miten lapsellisia olemmekaan! miettivät molemmat, mutta juuri siksihän he olivatkin yhteen ajautuneet, pelkkää samanlaisten sielujen kotiin pääsyähän se heidän kohtaamisensa oli ollut.
He olivat osuneet patikkaretkellä samalle nuotiolle, Kalervo oli kymmenisen vuotta aikaisemmin eronnut nuorena solmitusta liitostaan ja lomaili nyt aikuisen poikansa kanssa. Annikki puolestaan kulki senhetkisen seuralaisensa ja erään toisen pariskunnan mukana. Hekin olivat pysähtyneet Jyrävän putouksen luona olevan Siilastuvan kohdalle uimaan ja ruokailemaan. Kuinka ollakaan, molemmat retkueet olivat jatkaneet samaa tahtia, jutelleet keskenään, pysähdelleet samoihin paikkoihin kuvaamaan ja ihastelemaan. Annikki oli tuntenut alusta alkaen outoa vetoa Kalervoon ja vaikutti siltä kuin tämäkin olisi kokenut samaa. Vähitellen he viehättyivät toistensa samankaltaisesta huumorista, upposivat umpisukkeloon toistensa sieluihin ja ennen kuin huomasivatkaan, he olivat jättäytyneet seuralaistensa taakse. Kädet hipaisivat kuin varkain toisiaan…
Matkustajalaivaan he olivat päätyneet halutessaan juhlistaa parikymmenvuotisen yhteiselonsa vuosipäivää ja sitten oli käynyt näin.
He laskeutuivat alemmaksi. Järvi kiilteli hopeisena, tulen loimu heijastui sen pinnasta. Ihmiset juttelivat. Vähitellen he erottivat katkonaisia lauseita, erillisiä sanoja.
- Mihinkähän se suomalaispariskunta joutui kun he katosivat niin yllättäen? erottui selvästi erään naisen huolestunut ääni.
Annikki huusi, heilutti käsiään: - Hei, tässähän me ollaan! mutta kukaan ei tuntunut kuulevan. Hän laskeutui puhujan viereen ja nyhjäisi tätä hihasta. Tämä ei näyttänyt huomaavan sitä, vaatekaan ei liikahtanut, oikeastaan kun tarkemmin ajatteli, Annikin sormet menivät hihan ja koko käsivarren läpi… Ällistyneenä hän katsahti Kalervoon. Tämä nauroi. – Eihän me oikeasti osata lentääkään, joten unta tämä kaikki…
Hämillään Annikki lehahti hänen luokseen, takertui käsikynkkään, sopersi: - Oletko varma? Entäpä jos se vesi ei ollutkaan oikeata? Mennään äkkiä takaisin! Hän vilkaisi ympärilleen. – Mutta miten me osataan? Kalervo! Apua, olemme hukanneet kehomme! Jospa me olemmekin kuolleet…
- Älähän hätäile, Kalervo rauhoitteli. – Noustaan tarpeeksi korkealle niin jospa ne jostain löytyvät.
He hypähtivät ilmaan, kohosivat ja kohosivat. Jostain rupesi kuulumaan surinaa, ääntä, joka läheni lähenemistään. Valkoinen höyhen pyörähteli heidän edessään hetken, sitten kohiseva pyörre imaisi heidät sisäänsä ja he kieppuivat, kieppuivat ja kieppuivat…
Oli aamu, he havahtuivat sylikkäin. Aurinko porotti kuumana ja maasta kohosi höyryä. Lähellä keinahteli kaksi valkoista höyhentä kevyen aamutuulen puhallellessa. Kalervo noukki ne käteensä, antoi toisen kumppanilleen. – Kulta, tällainen oli unessanikin. Annikki hypähti pystyyn. Järkyttyneenä. – Niin minunkin…
Kumpikin puhkesi kertomaan unestaan ja he totesivat vähän häkeltyneinä nähneensä täsmälleen samaa unta.
- Katso, tuolla on vielä yks höyhen, Annikki huudahti, juoksi sen luokse ja nosti ylös. Hän katseli ympärilleen. – Entä mikä tuolla kauempana keikkuu? Hän kiiruhti sinne ja poimi puun oksalta jälleen uuden höyhenen. – Näillä on tietty suunta. Ovatkohan nämä merkkejä, tienviittoja?
Höyheniä löytyi yhä vain uusia ja uusia. Koko päivän he keräsivät niitä, napsivat siinä sivussa nälkäänsä puiden oksilta appelsiineilta näyttäviä hedelmiä, joiden mehukas liha sammutti janonkin. Yön tullen he kellistyivät uupuneina toistensa käsivarsille ja havahtuivat aamun koittaessa lintujen sekopäiseen kuoroon. Ne kahahtelivat puista lentoon levottomin siiveniskuin, harmistunein huuteluin. Veden liplatus rantakiviin kantautui yllättäen korviin ja kun he riensivät äänen suuntaan, odotti uusi hohtava höyhen hietikolla, toinen huiskahteli kapean järvenlahden vastapäisellä rannalla. He suunnistivat sitä kohti kunnes…
 |
| Kuva: M. K. |
Niin, kunnes niemen takaa rupesi kantautumaan ihmisten ääniä. Annikin jalat lähes pettivät helpotuksesta. He olivat kuin olivatkin löytäneet muut matkalaiset! Tai eiväthän he itse… Ne höyhenethän heitä olivat ohjanneet.
- Se lähde taisi ollakin enkelten siunaama, kuiskasi Annikki ääni liikutuksesta värähtäen.
Kalervo ojensi höyhenet hänelle. Katsoi omituisesti, sanoi: - Laskepa ne. Montako saat?
Ja Annikki laski. – 20, hän totesi epäuskoisena. – Yhtä monta kuin meidän tapaamisestamme on vuosia…
Mutta ennen kuin lähtivät leiriin, he, kuusikymppiset, jokseenkin myöhään toisensa löytäneet, pysähtyivät kaatuneen puunrungon luo. Mies vetäisi rakastettunsa kainaloonsa.
- Kulta, tuo on meidän istuimemme tästä hetkestä lähtien, palaamme tänne aina tähän samaan aikaan niin kauan kuin tällä saarella asumme. Kas näin otan sinut jokaisen päivän alussa kainalooni ja katsomme yhdessä aamuauringon nousua.
- Kulta, tuo on meidän istuimemme tästä hetkestä lähtien, palaamme tänne aina tähän samaan aikaan niin kauan kuin tällä saarella asumme. Kas näin otan sinut jokaisen päivän alussa kainalooni ja katsomme yhdessä aamuauringon nousua.
Kumppani vaikeni. Hän kietoi käsivartensa toisen uumille, puristi ja se oli siinä. Rakkaudentunnustus. - Missä sinä olet, siellä minäkin.
Utuinen autere peitti tienoon, varjot kisailivat saaren puissa, rakastavaisten hahmot peittyivät hiljalleen lempeään sumuharsoon.
Uusi päivä oli nousemassa, ehkä uusi elämäkin alkamassa saaren kätköissä, toistaiseksi tuntemattomiksi jääneiden naapureiden muodostamassa yhteisössä.
Tämä hetki oli kuitenkin pyhitetty vain heille kahdelle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti