torstai 24. joulukuuta 2020

PIKKIRIIKKINEN LASIENKELI

Pikkiriikkinen lasienkeli lamppuni alla lenteli,

kohti lähellään kulkevaa kurkotti ja siivellään hiuksiin huiteli

sekä kuiskutti hennolla äänellään:

- Hyvää Joulua, rakas ystävä, älä ajoista vaikeista välitä,

vaan ota kiinni hetkestä tästä ja iloitse tunteesta lämpimästä,

minkä Joulu ja Joulun Henki tuo.

Ota kiittäen vastaan, mitä Elämä antaa,

sillä kyllä se aina antamansa kantaa,

äläkä murehdi tulevista suotta,

vaan toivo kaikille Hyvää Uutta Vuotta!


perjantai 13. marraskuuta 2020

HERRA, EN OSAA ENÄÄ

                                               Herra, en osaa enää kiittää – en jaksa,

sillä voimani ovat hukkuneet

toivottomiin avunpyyntöihin sekä

kuuroille korville kaikuviin hätähuutoihin.


Ei Elämä eikä etenkään maailma välitä.

Maailma on liian epäoikeudenmukainen ja kiero.

Se sallii epärehellisyyden, väkivallan ja vääryyden rehottaa.

Se puoltaa vain ihmispetoja, pettäjiä, kavaltajia ja vääriä todistajia.

 

Enkä tunne enää sinuakaan, Elämä.

Ehkä olenkin näkymätön –

ehkä vain luulen eläväni, olevani ihminen?

 

Voi minua – ja voi sinua, Elämä!


sunnuntai 23. elokuuta 2020

PYH

 Rakastin sinua, ehdottomasti,
kuten hyvin tiedät.
En eksynyt harhapoluille,
vaikka alati epäilit minusta samaa, mitä itse teit.
Eiväthän kaikki ole pettureita,
pelkästään omaa mielihyväänsä hakevia.
Jotkut antavat vaan kaikkensa
auttaakseen SINUA elämään itsesi kanssa.
50 vuotta eilen rakkaustiemme alusta.
Unohditko meidät?
Ehkä se kuitenkin oli parasta meille molemmille?

Kaikennielevä rakkausko muka – pyh!

lauantai 18. heinäkuuta 2020

AAMULENKIN TUNNELMISSA

Istun sankarihautausmaan penkillä, kuten joka kerta niinä päivinä, kun lonkkani sallii kävelyretken ja kuljen yksin. Reittini on lähes aina sama. Hengitän rauhaa ja hiljaisuutta, katselen kumpujen päälle istutettuja kukkia sekä niiden yllä kisailevia perhosia ja lintuja. 

Pyhän paikan rauhaa vartioi Sankaripatsas, mies, joka nojaa takanaan olevaan enkeliin*. Tämän patsaan juureen tuovat keväisin ylioppilaat kukkansa. Joka kerta koetan päästä katsomaan ja nauttimaan nuorten riemunpäivästä. Haikeana mieleeni muistuu oma ylioppilaskevääni. Onneksi en vielä silloin tiennyt kaikesta tulevasta, joten pystyin suuntaamaan katseeni toiveikkaana eteenpäin, rakastuneena, sydän onnea tulvillaan.

Paluumatkalla käväisen istumassa entisen kaupungintalon edessä olevalla penkillä, sekin kuuluu lenkin rituaaleihin. Talon edessä on muina kesinä ollut ihana kukkapaljous, nyt ei ole enää kuin vähän ja nekin on aurinko pistänyt kärsimään, huutamaan ravintoa, vettä. Taivas ei ole muistanut kastella niitä riittävän usein. Melkein kuulen niiden valituksen.

Aurinko paahtaa kohta liikaa hattuunikin, joten könyän kävelykeppien avulla penkiltä ylös ja maleksin kotiovelle, toivoen, ettei hissi pysähtyisi kerrosten välille tällä kertaa ja jättäisi minua tunniksi odottamaan apua, kuten noin kuukausi sitten kävi. Silloinkin oli helle. Istuinta ei tässä pienessä hississä ole, joten seisoin koko siunatun tunnin siinä kuumuudessa, hikikarpaloiden juostessa pitkin sääriäni. Kun pelastus viimein tuli (Pasilasta asti), jalkani tärisivät niin, että taloyhtiön hallituksen puheenjohtajan täytyi melkein nostaa minut käytävälle.

No, ihan hyvin voisin tietysti kiivetä portaitakin pitkin kolmanteen kerrokseen, jos lonkka olisi siinä kunnossa, ettei siihen sattuisi liikaa, mutta kun nyt sattuu, niin luottaen siihen, ettei samalle ihmiselle voine sattua niin ikävästi, että joutuisi lyhyen ajan sisällä taas hissin pettämäksi, astun kyytiin ja köröttelen ylös.




* "Sankarivainajien muistoksi pystytettiin 1948 Kalervo Kallion veistämä Sankaripatsas, osoitteeseen Puistikko 6. Patsaan nuori mies nojaa enkeliin ja katsoo korkeuksiin. Patsas on punagraniittia. Patsaan edessä olevan sankarihautausmaan on suunnitellut Viljo Rewell."

keskiviikko 15. heinäkuuta 2020

EIKÖ MUKA HAAVEITA?

Minullako ei muka haaveita tulevaisuuden varalle?
Voi veikkonen, on toki, muutama. Vielä kymmenisen vuotta sitten haaveilin, miten koko meidän perheemme asuisi samassa pihapiirissä, me isovanhemmat omassa asunnossamme ja molemmat lapsemme omissaan siinä vieressä.

No, se haave särkyi, mutta yhä unelmoin asumismuodosta, jossa olen päivittäin kosketuksissa molempien lasteni sekä heidän perheittensä kanssa ja saan sitten joskus ummistaa silmäni viimeisen kerran omassa kodissani, rakkaitteni ympäröimänä. Mihinkään hoitokotiin en halua kadota sänkyyn sidottavaksi ja vieraiden ihmisten käänneltäväksi kylmää soppaa ryystämään.

Yksinäisyys on viime vuosina näyttänyt minulle jo niin hyvät kuin pahat ja tuskallisetkin puolensa, joten sitä en yhtään kaipaisi, kunhan vain tämä perheyhteisö toteutuisi.

Taivas, varjele ja helli tätä ainoaa toivettani ja lennätä se kauas sateenkaaren päähän sekä salli minun löytää se sieltä!

sunnuntai 12. heinäkuuta 2020

PIENI TALO PREERIALLA?

Pieni talo preerialla…
Mikä viattomuus, uskollisuus, yksinkertaisuus!
Mikä rikkumaton luottamus lähimmäiseen,
jolloin hyvä voittaa ja paha alistuu – katoaa!

Pyydän, Herra -
anna nykypäivään takaisin nuo kaikki!

perjantai 19. kesäkuuta 2020

ONNI ON HARHAA

- Onnea kihlajaispäivälle, rakas, virkan.
- Kiitos, tosin onhan siitä jo viisi vuosikymmentä, vastaa peilikuva. 
- Vaikket sitten loppujen lopuksi ollutkaan kelvollinen, et sitten yhtään, se jatkaa.
- Etkä kyllä nytkään näytä kovin kummoiselta - kovin rypistyneet ovat silmäkulmasi,
ja ennen niin kirkkaat ja virkeät tähtesi peilaavat loputonta väsymystä,
vartalosi olet antanut veltostua ja lihastesi lannistua.
Olet tainnut menettää otteesi, luopua tulevaisuuden ajattelemisesta.
- Niinhän se on, olet oikeassa, olen juuttunut menneisyyteen,
vastaan ja käännyn pois. 
- Sormuskin on kadonnut eikä kihlaus ole voimassa. Enää.
Onni on harhaa.

lauantai 13. kesäkuuta 2020

VEDETÖN KAUPUNKI

Tämä kaupunki, jossa nykyisin asun, on hyvin kuiva paikka, sillä täällä ei ole järveä, ei merta, ei edes näkyvää jokeakaan. Muutama tekolampi on sekä suihkukaivo. SILTI tämän kaupungin hallinto on päättänyt, ettei maauimalaa avatakaan tänä kesänä - sillähän säästetään peräti 100 000 e! Uimahalli sentään aukeaa, tosin vasta tämän kuun lopussa, ma 29.6.2020. Silloin tiloista avataan pukuhuoneet, suihkut ja 25 m allas, opetusallas sekä auringonottoalue.

Mutta eihän se ole sama vedettömän kaupungin lapsille, jotka eivät nyt pääse istuksimaan ulos aurinkoon altaita reunustaville nurmikentille, joista voi halutessaan kipaista kastautumaan, isommista uimahaluisista puhumattakaan. Ei kaikilla ole sitä mökkimahdollisuutta, joten kovin kummallinen päätös tosiaan.

Vedetön asuinpaikka on tuntunut kovin oudolta järvenrannalla kesänsä lähes ikänsä asuneelle, mutta tämä oli ensimmäinen kaupunki, josta löysin asunnon sitä tarvitessani ja hädissäni etsiessäni, vaikka monesta muustakin sitä haravoin. Järven rannalla istuksimista, puiden järvenpintaan peilautumista, aaltojen loiskintaa, tuulen kuisketta, veteen pulahtamista ja aironhankojen kitinää sekä rantasaunaa kaipaan loputtomasti, enkä pysty ymmärtämään tapahtumia, jotka johtivat mökkini myymiseen, mitä suren loppuikäni.

Mutta onneksi täällä on puistoja, joissa voi kuvitella istuvansa kotimetsän suloisessa sylissä – ja tavallaanhan ne ovatkin minulle kotimetsää, nyt.



lauantai 6. kesäkuuta 2020

VAARALLINEN MUMMI?

Taas aamuyön tunteina nousin pois vuoteesta, sillä turhaan siellä on pyöriskellä tuskailemassa purkamattomia ja puhumattomia kipeitä juttuja.

Koronan vallatessa maailman juutuin minäkin asuntooni kahdeksi kuukaudeksi. Poika toi muutaman kerran ruokakassin, mutta sitten päätin, että voin ihan hyvin itsekin käydä lähikaupassa mummojen tunnilla aamuseitsemältä, sillä tuntui, että oli pakko nähdä muitakin ihmisiä edes ohimennen. Pojan kanssa muutaman kerran käytiin pikku lenkki kävelemässä ja puistossa istuskelemassa, kun kotiini sisälle hänen ei ollut lupa tulla. Lopulta tuntui, että purskahdan nahoistani yksin asuntoa kierrellessäni. Suuhuni pistin milloin mitäkin, oikean ruoan valmistaminen ei napannut.


Yksinäiset kävelylenkitkin tuntuivat aluksi siltä, että teen jotain kiellettyä ja kuvittelin normi-ihmisten katsovan tuomitsevasti vaarallista mummoa, joka uskalsi tulla ulkoilmaan pelottelemaan nuorempiaan. Niinpä yhä useammin ja useammin jätin lenkit väliin, käväisin vain pikaisesti kerran viikossa aamuseitsemältä vakikaupassani, jossa useimmiten olin ensimmäinen rautaportin avauduttua. Väkeä lappoi hiljoksiin sisään, mutta pysyttelimme tosi etäällä toisistamme, joten mitään kontakteja ei tapahtunut.

Kun vuoteessa lojuminen ja pelkkä telkkarin katsominen tunnista toiseen, päivästä päivään ja yöstä yöhön laski mielialan niin alas, että rupesi tuntumaan siltä kuin maailmani olisi tyhjää ja turhaa kokonaan eikä millään olisi enää väliä, rimpuilin tunteen vallasta irti ja hurautin nuoremman sisareni kotiin ja toin hänet luokseni. Muutamien päivien ajan tuntui elämä taas lähes normaalilta, mutta kun sisareni piti viimein palata kotiinsa, hän jätti jälkeensä niin huutavan autiuden ja yksinjäämisen ahdistuksen, että hengissä pysymisen vuoksi annoin luvan vanhalle ystävälleni tulla kaverikseni. Muutenhan olen ollut jo kauan valmistautunut siirtymään toisenlaisiin maailmoihin, jo vakavien sairastumistenikin vuoksi, mutta ajatukset lapsista ja lapsenlapsista pitävät minut sitkeästi maailmassa. Turhaan ei sanota, miten yksinäisyys tuhoaa ja rampauttaa ihmisen henkisesti.

Nyt koetan ystäväni tuella saada jalkoihini lisävoimaa pidentyvillä kävelylenkeillä, sillä neljän viime vuoden sisällä lihasvoima on huvennut niin, etten pääsisi saunan lauteillekaan, ellen kiskoisi itseäni käsivoimin kaiteista sinne. Nyt ostin itse kaksiaskelmaisen saunajakkaran taloyhtiömme saunaan, koska yhtiö ei loksauttanut korviaankaan, vaikka huomautin, miten huonojalkaiset ja lyhyet ikäihmiset ovat joutuneet lopettamaan saunavuoronsa putkiremontin jälkeen, jolloin moniaskelmaiset, hyvät portaat vaihtuivat yhteen jakkaraan, joka sekin on jo sinällään niin korkea, että vain käsivoimin punnertaen sillekin pääsee. Yhdet kaiteet olen vasta onnistunut vetämään alas, mutta nyt ne on kuulemma teräspulteilla kiinni seinässä. No, onneksi vien tänään oman jakkarani sinne, niin jospa ne kaiteetkin säästyvät.

Mutta jos muutan vielä joskus, niin saunajakkaran vien mukanani, sillä ei se mikään halpistuote ollut, hyvä puujakkara.

maanantai 6. huhtikuuta 2020

IKIKIERTOTIE

Sänky, parveke, vessa, keittiö, olohuone (telkkari), sänky, parveke,
keittiö, olohuone (telkkari), vessa, parveke…

Päädyn kierroltani takaisin vuoteeseen.
Jo kolmas kerta tänä yönä,
sillä uni pudottaa pilveltään heti,
kun alan vajota sen untuvaiseen syliin.

En halua unohtua unilääkkeisiin -
niinpä valvon ja odotan.
Ja nousen taas...

Yksinäinen, särkynyt,
lohduton tie.
Loputon.

Ikikiertotie.

LUETUIMMAT