VAARALLINEN MUMMI?

Taas aamuyön tunteina nousin pois vuoteesta, sillä turhaan siellä on pyöriskellä tuskailemassa purkamattomia ja puhumattomia kipeitä juttuja.

Koronan vallatessa maailman juutuin minäkin asuntooni kahdeksi kuukaudeksi. Poika toi muutaman kerran ruokakassin, mutta sitten päätin, että voin ihan hyvin itsekin käydä lähikaupassa mummojen tunnilla aamuseitsemältä, sillä tuntui, että oli pakko nähdä muitakin ihmisiä edes ohimennen. Pojan kanssa muutaman kerran käytiin pikku lenkki kävelemässä ja puistossa istuskelemassa, kun kotiini sisälle hänen ei ollut lupa tulla. Lopulta tuntui, että purskahdan nahoistani yksin asuntoa kierrellessäni. Suuhuni pistin milloin mitäkin, oikean ruoan valmistaminen ei napannut.

Yksinäiset kävelylenkitkin tuntuivat aluksi siltä, että teen jotain kiellettyä ja kuvittelin normi-ihmisten katsovan tuomitsevasti vaarallista mummoa, joka uskalsi tulla ulkoilmaan pelottelemaan nuorempiaan. Niinpä yhä useammin ja useammin jätin lenkit väliin, käväisin vain pikaisesti kerran viikossa aamuseitsemältä vakikaupassani, jossa useimmiten olin ensimmäinen rautaportin avauduttua. Väkeä lappoi hiljoksiin sisään, mutta pysyttelimme tosi etäällä toisistamme, joten mitään kontakteja ei tapahtunut.

Kun vuoteessa lojuminen ja pelkkä telkkarin katsominen tunnista toiseen, päivästä päivään ja yöstä yöhön laski mielialan niin alas, että rupesi tuntumaan siltä kuin maailmani olisi tyhjää ja turhaa kokonaan eikä millään olisi enää väliä, rimpuilin tunteen vallasta irti ja hurautin nuoremman sisareni kotiin ja toin hänet luokseni. Muutamien päivien ajan tuntui elämä taas lähes normaalilta, mutta kun sisareni piti viimein palata kotiinsa, hän jätti jälkeensä niin huutavan autiuden ja yksinjäämisen ahdistuksen, että hengissä pysymisen vuoksi annoin luvan vanhalle ystävälleni tulla kaverikseni. Muutenhan olen ollut jo kauan valmistautunut siirtymään toisenlaisiin maailmoihin, jo vakavien sairastumistenikin vuoksi, mutta ajatukset lapsista ja lapsenlapsista pitävät minut sitkeästi maailmassa. Turhaan ei sanota, miten yksinäisyys tuhoaa ja rampauttaa ihmisen henkisesti.

Nyt koetan ystäväni tuella saada jalkoihini lisävoimaa pidentyvillä kävelylenkeillä, sillä neljän viime vuoden sisällä lihasvoima on huvennut niin, etten pääsisi saunan lauteillekaan, ellen kiskoisi itseäni käsivoimin kaiteista sinne. Nyt ostin itse kaksiaskelmaisen saunajakkaran taloyhtiömme saunaan, koska yhtiö ei loksauttanut korviaankaan, vaikka huomautin, miten huonojalkaiset ja lyhyet ikäihmiset ovat joutuneet lopettamaan saunavuoronsa putkiremontin jälkeen, jolloin moniaskelmaiset, hyvät portaat vaihtuivat yhteen jakkaraan, joka sekin on jo sinällään niin korkea, että vain käsivoimin punnertaen sillekin pääsee. Yhdet kaiteet olen vasta onnistunut vetämään alas, mutta nyt ne on kuulemma teräspulteilla kiinni seinässä. No, onneksi vien tänään oman jakkarani sinne, niin jospa ne kaiteetkin säästyvät.

Mutta jos muutan vielä joskus, niin saunajakkaran vien mukanani, sillä ei se mikään halpistuote ollut, hyvä puujakkara.