maanantai 28. tammikuuta 2013

PUS

Taas juoksen. Nyt askel on keveä. 
Olen päättänyt asioista enkä katso taakseni. 
Enkelit minun kintereilläni pysykööt!

Kuplat ympärilläni nauravat, kujeilevat, kutittavat. 
Enää niihin en pistä piikkejä - mitähän nekin lienevät?
Altaassa jumppaajat ehkä häiriintyvät kuplimisestani? 

Raaputan autoni ikkunoita,
viima on iskenyt niihin,
ajan tien yli ja tarkennan mittarin. 
Kolme tuntia eteenpäin on sallittu. 

Nuori tyttö, ennen aikaani paikalle kampeuduttuani, 
ottaa vastaan, laittaa ja suojaa, tarjoaa kahvia,
kertoo mitä seuraavaksi tekee, söpöilee.
Nuoret ne ovat niin nättejä! 

Kampaaja.
Tarkasti, huolellisesti tekee työtään. 
Minä puolestani välttelen kummitusta
- häntä, joka vastapäisessä isossa peilissä tuijottaa... 

Miten tuollaisia voi edes päästää ihmisten ilmoille, 
kuvajaistaan ihmettelemään?

Eläkeläisalennusta ei ole. Kysyin tietysti.
Tavan vuoksi. Kokeillen. Plääh.

Noo, kultainen yrittäjäystäväni - 
eihän sinun sellaista tule edes ajatella, ei tarvitse, en vaadikaan; 
sinulla on rankka vuokra isossa kiinteistössä, 
teet töitä myös viikonloppuisin,
olet vasta työpanoksesi alimmalla askelmalla.
Tai... ainakin lähes. :)

Minäkö olisin sinulta vähennyksiä kinuamassa? 
Minä, joka olen työni tehnyt? 
Minä, joka olen nauttimassa loppuelämääni miten kuten pystyn?
Tulevia sukupolvia ymmärtämättä? 

En kultaseni, en todellakaan; 
sinun elämäsi on alussa, 
sinä tarvitset jokaisen euron jonka saat.
Kyllä minä ymmärrän. Oikeasti.

PUS.


lauantai 26. tammikuuta 2013

SIRPALEIKSI SÄRJETTY

Sisääni puhalsi viileä tuuli. 
Se jähmetti koleudellaan. 

Ensin hämmästyin, 
sitten petyin - 
ja jotain särkyi. 

Olin uskonut, toivonut ja luottanut, 
ehdottomasti. 
Olin halunnut sulkea silmäni, 
vaientaa tuntosarveni, 
mutta yksi ainoa huomio teki yritykseni tyhjiksi. 

Silmiltäni putosivat suojelevat verhot, 
tuntosarveni puhkaisivat uskon panssarin 
ja sydämeni jäi yksin. 

Hyytävään kylmyyteen. 

Jäätyessään se rasahteli hiljaa, 
säröillen, 
mutta uusi, vahvempi jää liimasi halkeamat 
ja rintani lyönnit vaikenivat. 

Sykkivän sydämen valtasi jäälohkare. 
Tunteeton, 
sulamaton, 
kova. 

Tunteva, herkkä, lämmin sydämeni 
ajelehtii nyt 
avaruuden kohisevien virtojen kyyneleissä. 

Unohdettuna, 
murskattuna, 
sirpaleiksi särjettynä. 

lauantai 19. tammikuuta 2013

KIITOLLISUUTEEN KÄÄRIYTYNYT YKSINÄISYYS

Aurinko killottaa pihapuihin. Pakkanen puristaa sisälle. Onneksi eilen kävin salilla, pakkasen sylissä silloinkin, joten nyt ei tarvitse. Relaan.

Sisar soittaa. Toinenkin varmaan kohta. On ihanaa, että he vielä ovat. Lisäksi lapset ja lapsenlapset. Voiko enempää enää pyytääkään?

Olen kiitollisuuteen kääriytynyt yksinäisyys.

perjantai 18. tammikuuta 2013

TOSI OUTOA

Outoa olla ilman sinua. 
Outoa ilman hengitystäsi. 
Outoa ilman liikehdintääsi. 

Olen pyyhkinyt pöydät, 
olen luutunnut lattiat, 
olen katsellut ikkunasta, 
jos olisit siellä ulkona jo. 

Enkeli seinällä huutaa. 
Luulee jotain huomanneensa. 

Kalteriparvekkeen takana 
vain haamu hymyilee. 
Kuka häntä uskoo? 

Minäkö? 


tiistai 15. tammikuuta 2013

SAPELIHAMMASMUMMI

Kadulla narskaa.
Mummin jalkineiden jääpiikit kirahtelevat kaupungille kiirehtiessä. 
Ukki taluttaa Peppiä, Pinja on takertunut mummin käteen. 
Viimoilee hiukan, silti tytöt eivät valita. 

Eivät he valittaneet silloinkaan kun lumipyräkkäpäivien aikoihin matkattiin mummin kotiin neljä tuntia. 
Ensin odoteltiin ratikkaa turhaan, sitten bussikaan ei enää ilmestynyt eikä taksia saatu kiinni, joten lopulta oli turvauduttava omiin töppösiin ja niinhän matka vihdoinkin taittui. 
Jotenkuten. Viimassa ja lumimyräkässä tuppuroiden, myöhästelevässä ja hitailevassa junassa könyten ja kikatellen ja loppumatka taksissa rellotellen, mummi kun ei raaskinut enää pikkuisia kumppaneitaan puolen tunnin kävelyrääkkiin työntää.

Illalla Pinja puskee keskeen, kiilautuu ukin ja mummin väliin hurjasti huitoen ja potkien. 
Mummi nauraa. - Hei, meille näyttää syntyvän lapsi! 
Naurunremakka houkuttelee Pepin paikalle.
Hänkin tahtoo samaan mytäkkään.

Mummi kellottaa lasten keskellä, kääntyy viimein Pepin puoleen, koska tämä on saanut olla vieressä vähemmän aikaa. 
Pinja imee mummin sormea, mummi estelee, näykkäisee lopulta hampaillaan lapsen olkapäästä kevyesti.
- Onko mummi sapelihammastiikeri nyt? kysyy. 
- Ei kun sapelihammasmummi...

Pinja inisee. - Mummi! Käänny minuun päin! 
- Ukki on siinä, hän silittää sinua,
nyt on Pepin vuoro olla mummin halissa. 
Mutta uhmamieli liimautuu selkään, loukkaantuu, vaikka mummi viimein kääntyy selälleen ollakseen tasapuolinen. 
Lapsi nousee istumaan. Mököttää.
- Meen äidin viereen, tuiskahtaa lopulta, sieppaa tyynynsä ja häippäsee.

Mummi valvoo vielä toisten uinahdettua. 
On hyvä olla, vaikka tulevaisuus repsottaakin. Silti. 
Vaivihkaa uni hiipii paikalle ja sieppaa utuiseen syliinsä.
Sapelihammasmummi nukkuu.

keskiviikko 9. tammikuuta 2013

KRISTALLIKITEITÄ...

Tänä aamuna herään puoli seitsemältä.
Paha uni väikkyy yhä mielessä, mutta nyt minulla on ase sitä vastaan ja pian pystyn nousemaan uuteen päivään
uusin ajatuksin, uusin tuntein.
Kaikki tuntemattomat, tietämättömät, tuoreet jutut odottavat.

Sillä...
Toissapäivänä puhkesin spontaanisti kiittämään kaikesta,
ihan kaikesta mitä vain keksin, mitään muuta kun en enää osannut ja sieluni nääntymispiste tuli liian lähelle.
Ja tuskin olin aloittanut, kun tunsin ja melkein näinkin, miten lähes käsinkosketeltava Rauha laskeutui minuun, hiljalleen; se ikään kuin leijaili väreilevinä kristallikiteinä ympärilläni.

Tunne pysyi koko päivän, vielä eilisenkin. Sitten öinen painajainen meinasi karkottaa sen, joten kiitän jälleen.
Koetan muistaa tehdä niin joka päivä.

Kiitos, että hoksasin!

lauantai 5. tammikuuta 2013

PAKOON?

Juoksen, juoksen, juoksen... Ahdistusta pakoon juoksen. 
En vain pysty karistamaan sitä kannoiltani. 
Siellä se sinnikkäästi riekkuu, ihan kintereillä, näykkii kantapäitä, niskaa, päätä, sydäntä.

Kymmenen minuutin karkureissu tuo jo pienoisen hien, mutta jatkan, kunnes jalat sanovat että nyt riittää, muuten tulee ihan toppi
ja minun on toteltava.

Telineissä saavat lihakset kyytiä, silti ajatukseni pyörivät aina vaan niissä samoissa ja sydämeni käpristelee. 
Tuskainen huuto kumisuttaa rintaani, pyrkii kaiken aikaa huulilleni, mutta nielen sen aina ja aina vaan takaisin, tungen sen sydämeni unohduksen komeroon ja läimäsen salpojen taakse. 
Silti se rymistelee siellä, takoo seiniä, jytisyttää ovea. 
Ravisuttaa koko laitosta. 
Vielä toistaiseksi salpa pitää sen piilossaan, saa nähdä, koska liitokset pettävät ja kammiot täyttyvät. 
Ja maailma...

Poreallas kuohuu ja kuplii väsyneen kehoni ympärillä. 
Survon piinani pistävät tikarit sen pyörteileviin poreisiin, mutta sekään ei auta; piikit palaavat kurittamaan. 

Uupumispiste löytyy viimein uima-altaasta 
ja verkkaisesti palaan asuntooni. 
Vieraat kadut ovat muuttuneet nyt jo kutakuinkin tutuiksi; olenhan kuukausia sahannut niitä ees ja taas, ajatuksia paeten.

Kuuntelen hiljaisuutta. Miten se soikaan!

LUETUIMMAT