I´M BACK

Askel rullaa kevyesti, silmät suuntautuvat ikkunasta näkyvään vaihtelevasti vaeltelevaan pilvipeitteeseen. Mieli on raikas, tuulettunut ikävistä ajatuksista ja kiitollisuus hyrisee kohti taivaita. Kiirastuli teki sen, mitä pitikin; poltti tuhkaksi kipeät tunteet, jotka lehahtavat nyt sen silkkisestä sylistä uusin siivin verekseen liitoon. Läpäisin Elämän järjestämän tulikokeen ja Uusi Maailma kaikkine mahdollisuuksineen odottaa.

Telineiden painot eivät rasita, infrapunasaunan hiljalleen hyväilevä lämpö rentouttaa. Olen yksin, silti ympärilläni kuhajaa mielihyvän rauhoittava läsnäolo. Porealtaan kuplat hierovat, silittävät, kuiskivat suloisia sanoja. Altaan vesi kantaa. Kellun silmät kiinni, uneksin.

Kotona totean olemattomat tekokiharat jälleen kerran; hiukset ovat todellakin suoremmat nyt kuin silloin kampaajalle mennessä. Mutta mitä siitä - aurinko sädehtii taas ja linnut lurittelevat. Tartun imuriin.

I´m back.

PAKOON?

Juoksen, juoksen, juoksen... Ahdistusta pakoon juoksen. 

En vain pysty karistamaan sitä kannoiltani. 

Siellä se sinnikkäästi riekkuu, ihan kintereillä, näykkii kantapäitä, niskaa, päätä, sydäntä.

Kymmenen minuutin karkureissu tuo jo pienoisen hien, mutta jatkan, kunnes jalat sanovat että nyt riittää, muuten tulee ihan toppi
ja minun on toteltava.

Telineissä saavat lihakset kyytiä, silti ajatukseni pyörivät aina vaan niissä samoissa ja sydämeni käpristelee. 

Tuskainen huuto kumisuttaa rintaani, pyrkii kaiken aikaa huulilleni, mutta nielen sen aina ja aina vaan takaisin, tungen sen sydämeni unohduksen komeroon ja läimäsen salpojen taakse. 

Silti se rymistelee siellä, takoo seiniä, jytisyttää ovea. 

Ravisuttaa koko laitosta. 

Vielä toistaiseksi salpa pitää sen piilossaan, saa nähdä, koska liitokset pettävät ja kammiot täyttyvät. 

Ja maailma...

Poreallas kuohuu ja kuplii väsyneen kehoni ympärillä. 

Survon piinani pistävät tikarit sen pyörteileviin poreisiin, mutta sekään ei auta; piikit palaavat kurittamaan. 

Uupumispiste löytyy viimein uima-altaasta 

ja verkkaisesti palaan asuntooni. 

Vieraat kadut ovat muuttuneet nyt jo kutakuinkin tutuiksi; olenhan kuukausia sahannut niitä ees ja taas, ajatuksia paeten.

Kuuntelen hiljaisuutta. Miten se soikaan!