Aamuyön hämäryys rävähtää silmillesi, kun uni ei jaksa kantaa.
Vieressäsi ei hengitä kukaan, vain ilmastoinnin huokaukset lohduttavat korviasi.
Mitä teit tämän ansaitaksesi?
Rakastit, imit maailmaa toisten kautta, elit toisten elämää, huolehdit, annoit anteeksi - ja putosit.
Nyt elämisen karuus riipii sielustasi viipaleita.
Sisin ei jaksa enää välittää; se janoaa kaiken tämän loppumista, sammumista, unohdusta.
He, joilla on vielä merkitystä, ovat kaukana, saavuttamattomissa.
Vierität päiviesi pyörää nukkumalla, televisiota tuijottamalla, jääkaappia tyhjentämällä, kunnes niissäkin huutaa vain tyhjyys, mitättömyys ja onttous.
Olet seiniesi vanki.
Autius kumisee sisälläsi, elämisen merkitys ja tarkoitus koskettavat sinua murentuvin sipaisuin.
Montako vuotta vielä?
Loputon uni, unohdus, leivosen liverrys taivaan sinessä.
Valo? Vapaus?