TAIVAS ON AUKI?

Syyspihlajat punertavat. Kaupungissakin. Mökkini ihana pehmeys yhä yllättää iltaisin. Siis se, mi oli ennen, muisto siitä. Muutaman vuoden se vienee, se elo/syys/lokakuun tähtien vyön uskomattoman upea näky, rantaan ajautuneitten ihmistä muistuttavien puupökkelöiden muisto ja.... Ja ja ja...

Joskus ehkä vielä pystyn antamaan anteeksi. No, en ehkä ennen tähtiin nousemistani. Mutta jos pystyn, niin - TAIVASHAN ON SILLOIN AUKI! Ja sieluni vapisee vapauttaan, pudotettuaan itseään vahingoittavan katkeruuden paulan.

UINU MÖKKINI, UINU

Uinu mökkini, uinu,
kesäksi voimia kerää.
Kun luontosi ihana herää,
me kohtaamme taas,
jos niin sallitaan!

Kesän viimeiset karsinogeenitankkaukset

Talvilepoon

Näkemiin, saunaranta

Väsynyt rantavahti


"Illat sammuvat kylmään hämäryyteen..."

AKKA HUIMAPÄÄ

Mökkitie on poukkoinen kuten aina, mutta tämän auton maavara on sellainen ettei siitä tarvitse huolehtia. Piha on täynnä syksyn hylkäämiä lehtiä ja risuja, joita tuuli on paiskonut ikävissään. Tuulee, ei paista. Pitäskö kääntyä takaisin? Ei, mökiltä ei käännytä, ei koskaan! Kerran sinne on päässyt.

Hiiret ovat temmeltäneet, eivät hiiribaaria olleet älynneetkään avata vaan muuten vaan pelmunneet lakanoissamme, synnyttäneet niihin ja ne menevät roskiin. Yöpaita katoaa samassa kauhistuksessa, mutta sitä ilmankin pärjää. Tuli takkaan vaan, matto terassille ja olo kohenee. Sitten moottorisaha rupeaa ulvomaan, minä pinoamaan. Illan päätteeksi laiturinpää ylös, saunasta käsin, sitten on sama jo uidakin. Huh heekuta kun on kylmää... Mutta virkistävää ja Hän kehuu minut maasta taivaisiin. Hävettää, en minä nyt niin ole... Akka Huimapää kuulemma kuitenkin. No, se voin olla. :)

Lauantaina paistaa aurinko ja halkosavotta jatkuu. Meillä on nyt jo loppuiäksemme puita, mutta jos lapset joskus innostuvat tänne, niin... JOS... Jos joku sellainen kumppani löytyy, joka lähtee korpeen, mutta sellaiset ihmeelliset taitavat olla harvassa nykyään.

Sunnuntaina on ikävä ilma. Tuulee, pilveilee... Katiskat etsintään, toista ei löydy, pitää ostaa keväällä uusi tilalle. Vene nousee kahden voimapesän lihaksin rantapenkereelle. Akka on kunnian kukkuloilla taas...

Kotimatkalla etsin puhelinta. Sitä ei löydy vaikka kuinka muistan laittaneeni sen lähelle käsilaukkua, että ihan varmasti hoksaisin ottaa mukaan. Hän soittaa siihen, ei vastausta. Sanaakaan sanomatta Hän kääntää auton kesken matkaa, ajaa takaisin mökille, ei noidu, ei yhtään pahaa sanaa anna... Mökki mullistetaan, samoin kassit. Ja sitten huomaan pelkääjänpuoleisen oven taskusta puhelimeni. Se on ollut äänettömällä. Oh, miksihän se väliin pitääkin laittaa äänettömälle? Luonnon varjelemiseksi? Niin kuvittelen. Mutta Hän ei virka vieläkään mitään... Kyllä minun täytyy olla ihmeellinen... ;)

Vai Hänkö se onkin?

Mutta mökki on nyt hyvästelty. Piha jää lehtien peittoon, joten keväällä on isompi homma edessä. Pakostakin rupeaa laskemaan, kuinka monta kevättä, riemukasta, työntäyteistä, JAKSAVAA kevättä vielä voi edellyttää olevan edessään. Tiedän kuitenkin, että sinne tulen sittenkin kun multa peittää fyysisen suun, koska niinhän ne muutkin edesmenneet rakkaani tulevat; tunnen heidät jok´ikisessä hetkessä.

MAAILMA ON VAHVOJEN, HÄIKÄILEMÄTTÖMIEN JA ISOKENKÄISTEN?

Syksy on saanut ja kohta talvikin, lämpimämpää tosin on ensi viikoksi luvattu. Tänään vaihdetaan ne talvirenkaat vihdoinkin. Autoon siis, mullahan sitä micheliniä taitaa jonkin verran jostain jo löytyäkin ihan omasta takaa. Mutta turha sitä nyt enää on autoon laiton kanskaan lykätä, edessä se kuitenkin on.

Koko viikolla en uskaltanut kauppaan, kun näytti niin liukkaalta ja kaupastahan on aina niin paljon tuomista, ettei jalan voi käydä...  

Noo, kun noin kerran viikossa piipahtaa, kertyvät ostoksetkin turhan monikassisiksi. Mutta kun sinne kauppaan nyt ei vain millään ehdi, aikaa tuhlaamaan... Eikähän siellä jaksa kauan ollakaan; silmät tikustelevat voimakkaassa valossa ja takaraivoa pakottaa. Kylmästi. Huippaavasti.

Muistan senkin, miten toipilaana ollessani en uskaltanut tavarataloihin yrittääkään, sillä kun joskus sinne pakosta jouduin, olin suorastaan hätää kärsimässä; silmiin koski, jalat uupuivat, vapisin ja heikkouden hiki kaatui päältä, mutta levähdyspaikkaa ei vain mistään löytynyt. Oli haahuiltava auton luo ihan summassa, huomaamattomasti seiniin nojaillen, pysähdellen ja Hänen käsivarteensa nojaten... Voi, jos Häntä ei olisi ollut, mihin olisin joutunut? 

Miksi ne eivät voi laittaa niitä levähdyspaikkoja pitkin osastoja? Tai sen kahvittelupaikan keskelle kauppaa? Usein silloin pohdin, miten vanhukset ja sairaat pystyvät mammuttiliikkeissä asioimaan, kun sieltä ei löydy lepokeidasta. Tai eihän sen nyt tarvitsisi mikään keidaskaan olla, jonkunlainen jakkarakin siellä täällä riittäisi...

Mutta rahanahneushan se kai siinäkin jyllää. Maailma on vahvojen, häikäilemättömien ja isokenkäisten, joiden jalanjäljistä täyttyy pian koko pallomme! 

Noh, kaikenlaista löpinää tuolta päästä tuntuu virtaavan, kun näppäimistölle antaa vallan. :) 

SÄÄLIMÄTÖN SYKSY

Väritön maa huokaa askelteni alla. 

Puut alastomat surevat kaikkialla. 

Ei helky lintujen laulelo. 

Ei lämmitä kultainen aurinko... 

Tuli syksy - se kesää säälinyt ei. 

Marras saapuessaan 

syksyn aikeet päätökseen vei. 

SIELLÄ HEHKUI AURINKO JA SIELLÄ PAISTOI KUU...

Oi, mitä lepatusta ja liihotusta on taas ollutkaan! Käväistiin jälleen Peppinjan luona. Tällä kertaa yövyimme muualla, vain aamut ja illat vietimme heidän kanssaan. Leivoimme yhdessä pitsaa ja lihapiirakkaa, iloinen hyrinä vain kahdesta pikku suusta ilmaisi, missä mentiin. Äiti jakoi taikinaa, josta osa katosi mystisellä tavalla  urakan puolivälissä... Sitten Pinjuska innostui kattamaan pöytää ja kesken kaiken hän vilahti vessaan. Yllätin hänet pesemästä siellä haarukoita, vetolaatikosta vast´ikään nostettuja. Osa niistä odotti kiltisti pöntön kannella vuoroaan. Yksi tipahtikin lattialle ja salavihkaa korjasin välineet parempaan talteen, koneen kitaan...

Silloin tällöin katselimme myös Maa aikojen alussa-cd:tä, lapset kirkuivat, olivat salaa ihastuksissaan, välillä Pinja oli Pepin sylissä, välillä mummin, mutta hauskaa oli! Ja ehdottomasti ne OLI PAKKO katsoa!

Lauantaina Peppinja meni sirkuskouluun ja sillä aikaa mummi ja ukki kävivät Senaatintorilla tutustumassa hyvän tahdon nalleihin. Sitten mummille ostettiin ukin ja enon vahvalla tuella uusi puhelin, jonka enimmät salaisuudet taitavat yhäti olla suuren hämärän peitossa... No, jahka aikaa taas liikenee, niin kaipa jotain rupeaa valkenemaankin, vähitellen...

Sirkuskoulun jälkeen söimme kaupungilla. Peppi tuumasi, että täällä on aivan liian hyvää ruokaa ja Pinja olisi halunnut välttämättä laittaa jonkun lautaselle suolaa, kun kerran sellainen sirotin oli pöydälle laitettu... Reissun jälkeen meillä kaikkein vanhimmilla taisivat jalat olla vähän uuvuksissa, olimmehan käyneet viikolla päivätansseissakin, joten liukenimme jokseenkin ajoissa Nukkunurkkaan lepäämään.

Lähtiessämme sunnuntaina lasten enon kanssa rautatieasemalle Pinja jäi laulellen värittämään lahjaksi saamaansa värityskirjaa ja Peppi jököttämään sohvalle päälleen, mikä olikin heidän vakiasentonsa, mikäli nyt ei oteta lukuun laiskiaisen lököttelyä sohvan selkänojan päällä. Oli kuulemma olleet kertakaikkisen onnen päivät jälleen, koska mummi ja ukki olivat tuoneet päiväkotiin ja sieltä vielä hakeneetkin.

Kotona maltoin viivähtää parin yön verran, kun ihanainen syysilma jo houkutteli mökkeilemään. Yksin, sillä Hänellä oli päivätyönsä. Mökin piha otti kuitenkin vastaan sekasortoisen näköisenä; se oli täysin lehtien peitossa ja ärhäkkä tuuli rupesi riehumaan kannellessani pihalta tuoleja ja tonttuja seinien suojiin, joten enpä jäänytkään sinne vaan siirryin lomailemassa olevan sisareni uudelle mökille pariksi päiväksi. Ja siellähän hehkui aurinko ja siellä paistoi kuu ja järven rannan kivikoille tunneiksi unohduin... 

NIIN SILOISENA SIINTÄÄ PINTA JÄRVEN

Niin siloisena siintää pinta järven, 

ei aallot loiskua, ei kuohu vaahtopäin. 

Jo löytyy merkit syksyn, ruskopäisen, 

viel haaliskona aurinkoisen näen. 

Käyn rantaan, 

istun pihlajaisen suojaan, 

se punavärein hehkuu, leiskuaa. 

Katseeni sineen taivaan nostan 

ja 

annan kiitokseni vuotaa... 

RUSKARETKI 2010

Reput huoahtavat onnesta  ja painautuvat tiukemmin reissumiesten selkiin näiden sukeltaessa Itärajan retkeilyreitille. Ilmassa väreilee sumu, housunlahkeet kastuvat varsikasvuston helmistä, mutta onneksi kankaan pintakalvo pitää kutinsa eikä kosteus ylety sisävuoriin asti.

Keijun seittipuku

Ensimmäisenä saavumme autioituneen talon pihapiiriin, johon pysähdymme katselemaan aukion laidoilla kohoavia rujoja elämisen monumentteja. Vanhan talon liuskekiviuuni uhmaa yhä aikaa, samoin päärakennuksen savupiippu kurottaa kohti taivaita avonaisin suin, kuin pettymyksen huutoon valmistautuen. Uuninpankolle unohtunut emalivati kasvattaa ruohoa sylissään, ilmeisestikin elämän jatkumoa epätoivoisesti hamuten. Kuopan oviaukon edessä kahottaa vanha heteka esteenä villieläinten sisään harhautumiselle ja ihan metsän reunassa nyhjöttää vanha auto, jonka suojiin on vaeltanut punainen kärpässieni, kovin poloisen näköisiä molemmat. Etempää metsästä löytyy vielä vanhempi auto, en muista sen näköistä ennen nähneenikään. Miten pahalta sellainen näky tuntuukaan puhtaan luonnon keskellä!

Peikon naavaparta

Määränpäähän auton vieneiden saavutettua meidät lähdemme jatkamaan matkaa. Jään tuon tuostakin jälkeen, kun pysähdyn ihastelemaan luonnon pieniä yksityiskohtia, näppäilemään kuvia. Kas, tuohon on keiju ripustanut seittipukunsa, tuossa liehuu peikon harmaantunut harva naavaparta, tuossa kääpäkerrostalossa majailee useita kääpiöitä, tuolla kököttää ympäristöönsä hyvin sulautuen menninkäisen tai tontun mökki... Elän jälleen satumaailmassani, en huolestu, vaikka toisten selät ovat häipyneet näkyvistä; minulla on vahva tunne, etten ole yksin.

Menninkäisen mökki

Pitkospuilla pitää taiteilla kieli keskellä suuta, sillä niiden päällä lepää kosteita syksyn kirjomia lehtiä. Jossakin RASAHTAA voimakkaasti pysähdyttyämme ihailemaan naavaisia kuusia, jotka hopeisin käsivarsin vartioivat erämaan rauhaa. Rasahtelija ei kuitenkaan näyttäydy. Mikään villieläin ei ilmaise lymypaikkaansa. Vain kettu on tipauttanut pari lakritsapatukkaa polulle, korppi raakkuu ja lukuisat kaivannot muurahaispesissä juoruavat karhuista. Edes orava ei naksahtele eikä nakkele häiritsijöitä kävyillä.

Kääpäkerrostalo

Levähdyspaikaksi valikoituu rajavyöhykkeen vierus. Rajamerkin toisella puolella viekoittelee iso kivi istuskelemaan, mutta sinne emme saa mennä, joten tyydymme kantoihin ja mättäisiin. Eväät maistuvat taivaallisilta, mahani onkin murahdellut jo vaativasti jonkin aikaa, vaikka polun reunoja koristavat mustikat ja puolukat ovatkin väliin löytäneet tiensä ohimennen huitaistuina suuhun.

Patikointia jatketaan ihan vyöhykkeen takarajaa pitkin. Joissakin kohti merkit puissa ovat harhaannuttavia, joten tahtomattaan saattaa joutua kulkemaan polun mukana kahden keltaisen merkin välistä eli epäselväksi jää se, onko sittenkin tullut harhautetuksi vyöhykerajan väärälle puolelle...

Hämeahon autiotupa

Kantapäätä rupeaa hiertämään, vaikka olin jo lähtiessä vuorannut sen pehmitetyillä laastareilla. Hämeahon autiotuvalle päästyä vaihdan laastarit, tosin rakoista ei olekaan näkyviä merkkejä. Liekö kirurgi aikoinaan asentanut polveni leikkauspöydällä jonkin verran vinksalleen, kun se vasen jalka kenkkuilee aina?

Autiotupa on lämmin, vieraskirjasta selviää, että siellä on majaillut muutamia karhunmetsästäjiä ihan äskettäin. Pöydälle on jätetty Uusi Testamentti ja Tess Gerritsenin kirja.

Aurinko puhkeaa syyskuiseen iloonsa, lammen vesi kimaltelee ja nuotiopaikan tuli räiskyy. Miehet puuhaavat käsiimme kahvit/kaakaot sekä makkarat. Jutustelemme, nautimme sekä suunnittelemme seuraavan syksyn patikointia, joka ehkä voisikin olla jo pidempikin vaellus. Viihdymme.

Autot odottavat muutaman kilometrin päässä tuvalta. Jalat köntittyvät yllättäen kotimatkalla, mutta olo on auvoisen rentoutunut, mieli liitelee yhä retken tunnelmissa ja puulämmitteinen sauna puhdistaa viimein kehonkin. Kiitos!