AAMULENKIN TUNNELMISSA

Istun sankarihautausmaan penkillä, kuten joka kerta niinä päivinä, kun lonkkani sallii kävelyretken ja kuljen yksin. Reittini on lähes aina sama. Hengitän rauhaa ja hiljaisuutta, katselen kumpujen päälle istutettuja kukkia sekä niiden yllä kisailevia perhosia ja lintuja. 

Pyhän paikan rauhaa vartioi Sankaripatsas, mies, joka nojaa takanaan olevaan enkeliin*. Tämän patsaan juureen tuovat keväisin ylioppilaat kukkansa. Joka kerta koetan päästä katsomaan ja nauttimaan nuorten riemunpäivästä. Haikeana mieleeni muistuu oma ylioppilaskevääni. Onneksi en vielä silloin tiennyt kaikesta tulevasta, joten pystyin suuntaamaan katseeni toiveikkaana eteenpäin, rakastuneena, sydän onnea tulvillaan.

Paluumatkalla käväisen istumassa entisen kaupungintalon edessä olevalla penkillä, sekin kuuluu lenkin rituaaleihin. Talon edessä on muina kesinä ollut ihana kukkapaljous, nyt ei ole enää kuin vähän ja nekin on aurinko pistänyt kärsimään, huutamaan ravintoa, vettä. Taivas ei ole muistanut kastella niitä riittävän usein. Melkein kuulen niiden valituksen.

Aurinko paahtaa kohta liikaa hattuunikin, joten könyän kävelykeppien avulla penkiltä ylös ja maleksin kotiovelle, toivoen, ettei hissi pysähtyisi kerrosten välille tällä kertaa ja jättäisi minua tunniksi odottamaan apua, kuten noin kuukausi sitten kävi. Silloinkin oli helle. Istuinta ei tässä pienessä hississä ole, joten seisoin koko siunatun tunnin siinä kuumuudessa, hikikarpaloiden juostessa pitkin sääriäni. Kun pelastus viimein tuli (Pasilasta asti), jalkani tärisivät niin, että taloyhtiön hallituksen puheenjohtajan täytyi melkein nostaa minut käytävälle.

No, ihan hyvin voisin tietysti kiivetä portaitakin pitkin kolmanteen kerrokseen, jos lonkka olisi siinä kunnossa, ettei siihen sattuisi liikaa, mutta kun nyt sattuu, niin luottaen siihen, ettei samalle ihmiselle voine sattua niin ikävästi, että joutuisi lyhyen ajan sisällä taas hissin pettämäksi, astun kyytiin ja köröttelen ylös.

* "Sankarivainajien muistoksi pystytettiin 1948 Kalervo Kallion veistämä Sankaripatsas, osoitteeseen Puistikko 6. Patsaan nuori mies nojaa enkeliin ja katsoo korkeuksiin. Patsas on punagraniittia. Patsaan edessä olevan sankarihautausmaan on suunnitellut Viljo Rewell."

EIKÖ MUKA HAAVEITA?

Minullako ei muka haaveita tulevaisuuden varalle?
Voi veikkonen, on toki, muutama. Vielä kymmenisen vuotta sitten haaveilin, miten koko meidän perheemme asuisi samassa pihapiirissä, me isovanhemmat omassa asunnossamme ja molemmat lapsemme omissaan siinä vieressä.

No, se haave särkyi, mutta yhä unelmoin asumismuodosta, jossa olen päivittäin kosketuksissa molempien lasteni sekä heidän perheittensä kanssa ja saan sitten joskus ummistaa silmäni viimeisen kerran omassa kodissani, rakkaitteni ympäröimänä. Mihinkään hoitokotiin en halua kadota sänkyyn sidottavaksi ja vieraiden ihmisten käänneltäväksi kylmää soppaa ryystämään.

Yksinäisyys on viime vuosina näyttänyt minulle jo niin hyvät kuin pahat ja tuskallisetkin puolensa, joten sitä en yhtään kaipaisi, kunhan vain tämä perheyhteisö toteutuisi.

Taivas, varjele ja helli tätä ainoaa toivettani ja lennätä se kauas sateenkaaren päähän sekä salli minun löytää se sieltä!

HYVÄÄ UUTTA VUOTTA!

Niin hiljaa menneen vuoden silmä sulkeutuu;

se hetken värjyy, vapisee, ja vihdoin vapautuu -

ja vuosivanhus siirtyy joukkoon muisteloiden.

Ei kuulu tuulen huima henkäily,

ei vuoda taivas,

ei liehu tantereiden yllä revontulten raisu viehkeily.

On toisin räiskyvaloin se kansi kirjavoitu

ja uusi vuosi siten päiviimme sinetöity.

TAIVAS ON AUKI?

Syyspihlajat punertavat. Kaupungissakin. Mökkini ihana pehmeys yhä yllättää iltaisin. Siis se, mi oli ennen, muisto siitä. Muutaman vuoden se vienee, se elo/syys/lokakuun tähtien vyön uskomattoman upea näky, rantaan ajautuneitten ihmistä muistuttavien puupökkelöiden muisto ja.... Ja ja ja...

Joskus ehkä vielä pystyn antamaan anteeksi. No, en ehkä ennen tähtiin nousemistani. Mutta jos pystyn, niin - TAIVASHAN ON SILLOIN AUKI! Ja sieluni vapisee vapauttaan, pudotettuaan itseään vahingoittavan katkeruuden paulan.

EI EKSY, EI

Voi rakkaat, en pysty lyömään sinettiä siihen, että aika on muka luopua ja aika tuo tai avaa uusia ovia. Ne ovet ovat menneet ohi jo aikoja sitten, eikä mulle aukea enää mikään muu kuin se "kesän viimeinen". Mutta sitä odotellessa: Ei eksy taivaan lintukaan.

OTA SYLIISI VIELÄ

Taas yksi vuosi selätetty. Ja tänäkin aamuna jaksoin lojua vuoteessani peräti neljään saakka. Linnut helisivät ja huiluilivat työntyessäni ulkotöihin. Hiiren pahukset ovat keksineet käymäläni murasankon ja kulkevat siitä levittelemässä muhia pitkin lattiaa. Joka kerran sinne poiketessani on lakaistava niiden jäljet ja pöläytettävä matto. Viime vuosina niitä pikku tuholaisia ei ole paljonkaan näkynyt, kiitos kenties silloin tällöin vilahtelevan vikkelän ranta-asukin. Minnehän sekin nyt sitten liekään joutunut, koska hiirulaiset uskaltautuvat koloistaan toisten kömmänöihin? No, kohtahan se uusi kompostikäymälä onkin laitettava, joten jospa vielä tämän kesän jaksan käydä valtataistelua mokoman vikisijän kanssa.

Pari tuntia reipasta ulkoilua, sitten pirskautteli pikkuisen lämmintä vettä taivas. Vein sisareni mökin räystään alle saunan toisen vesisaavin, että hänellä olisi edes vähän siivousvettä lomille tullessaan. Liiteriä järjestelin joutessani, kuunnellen samalla rauhoittavaa ropinaa katolta. Vene huilaa rannassa ja oottaa soutajaansa jo malttamattomana. Mutta nyt ei ole soutajalle oikea hetki, sillä kallioilla kiipeily sekä rannalla rimpuilu ja pujottelu tuntuu jo jäsenissä, joten olisiko nyt luovutettava hetkonen aamu-unosille?

Oli hyvä juhannuksen aika. Mökillä.

VOIKO KALLIIMPAA AARRETTA ELÄMÄ ANTAA...

(kuva: Tiina Huttu)

Voiko kalliimpaa aarretta
Elämä antaa
kuin suloisen nyytin
käsivarsille kantaa?
Mi tuhisee, itkee
ja aivastaa…

Voiko hellyydestä
värisevää sydäntä
mikään muu
kohottaa

niin lähelle Taivasta?

Liputuspäivä. Kuulemma joku Mikaelkin on syntynyt tänään, mutten tietenkään usko, että ne yksistään hänelle liputtavat; täyttäähän ensimmäinen lapsenlapsistani tänään tasan kymmenen vuotta. Toinen Peppinjasta! 

Muistan vieläkin tarkalleen, missä syntymästä kuulin. 

Oltiin maalla, seisoin keittiössä hellan ja oven välimaastossa ja kun sain tiedon, niin sydän jotenkin kummallisella tavalla täyttyi - tuntui kuin se pakahtuisi onnesta.

Siitä pirskahteli säkeniä pitkin maita ja mantuja, taivaisiin asti.

Itkin ja nauroin. Ja tanssin.

(kuva: Tiina Huttu)

Halasin kaikkia ja kaikkea, koko maailmaa..., mi pyörähti päälaelleen, eikä mikään ollut enää tärkeämpää kuin tämä vastasyntynyt.

TAIVAASSA SOLMITTU...

Renkaat humisevat vaimeasti, kun tie ahmii autoa. Puristan rattia ja koetan karistaa mielestäni siellä pörrääviä ajatuksia, mutta ne ilkkuvat, jankkaavat, kiertävät yhtä ja samaa kehää, aamusta asti toistunutta.

Sillä tänään on päivä, jonka muistonkin haluaisin pyyhkiä pois. Hukkaan heitettyjen vuosien merkkipäivä. Hääpäivä. Neljäskymmeneskolmas. Olisi, mutta se riuhtaistiin käsistäni, portti läimäistiin kiinni ja odottamatta huomasin tarpovani mierontietä. Yhteinen sävel oli särkynyt, lakannut helisemästä. Olinhan muka kiero, ilkeä, portto... Uudesta ihanuudesta, joka välkähteli neonvaloina taustalla, siellä portin sisäpuolella, ei ollut kuulemma kyse...

Mierontie on kolkko, kova ja julma. Sen jokainen kivi, kuoppa ja tikku satuttaa. Ja sitä tietä oli tallusteltava siihen saakka, kunnes uusi koti löytyisi. Ja löytyihän se, sattuman sattumien kautta, kaukana entisestä, kaukana kaikista tutuista. Vain lainapatja lattialla - siinä yli kuuskymppisen turhan ihmisen uuden elämän alku...

Tuonela houkutteli kylmin huokauksin, mutta enkelit, ystävät ja läheisimmät kannattelivat jo kaiken luovuttanutta, syvyyksiin pyrkinyttä päätäni pinnalla, ja pienin askelin, varvas kerrallaan, kipusin elämänhalun tikkaita ylös, väliin tipahdellen, mutta sinnikkäästi takaisin räpistellen. Kun kaiken tuhkaksi polttava, koomasta ravisteleva viha ja hytisyttävä inho sekä julman armottomuuden perusteellinen perillemeno aivoihin astuivat kuvioihin, tiesin, että olin voitolla, pelastunut.

Tässä saa ajaa sataakahtakymppiä. Ja minähän ajan. Katse värjyvänä, suusta kumpuavan laulun koskettamana. Jeesus, kuule rukoukset köyhän, kurjan syntisen... Isä laulaa kanssani, kuulen auton huminan seassa sen selvästi. Olihan se hänen laulunsa. Sitä hän oli silloin tällöin kajautellut, hujauttanut komeasti, lämmittävästi. Siksi kai minäkin sen aina viritän kun tarvitsen lohdutusta...

Ajatukset jatkavat rataansa. Mielen täyttää yllättäen ylpeys ja kiitollisuus siitä, että olen jaksanut taivaltaa läpi pitkän ja vaikean liiton; olenhan saanut sen ansiosta rakkaat lapseni ja maailman ihanimmat lapsenlapset ynnä kasvanut sen myötä ymmärtämään ja hyväksymään kaikenlaista, sellaistakin, mille ennen käänsin selkäni. Ehkä ne vuodet eivät sittenkään ihan hukkaan menneet?

Äkkiä huomaankin olevani oikea onnen tyttö, sillä kaiken tuon lisäksi löydän monia muitakin kiitoksen aiheita. Esimerkiksi sen, miten uudessa, ihanan lämpöisessä asuinkaupungissani lähes näkymättömät kädet ovat lennättäneet eteeni kaiken valmiina, ilman ponnisteluja, vain haluni ilmaistuani. Kaiken lisäksi saan pian muuttaa aivan uuteen taloonkin, mikä sekin järjestyi taas kuin sattumalta, vaikka tiedän, ettei sattumaa olekaan... Ts. pahimmasta onkin tullut nyt toisenlainen paras.

Liittomme oli taivaassa solmittu kuitenkin (kuten minulle kerrotaan), ja siitäkin kiitän. Olemme eläneet monta elämää yhdessä ja ilmeisesti elämme tulevassakin, koska emme osanneet valita oikeaa yhteistä polkua vielä tässäkään. Tosin pyydän, ettei tarvitsisi enää, mutta se lienee liian paljon pyydetty.

Kohennan ryhtiäni. Seuraavat neljäkymmentä kolme vuotta elän itse ja itselleni, julistan ratille, ja - purskahdan nauruun. Toiveikkaaseen. Vapauttavaan. Aidattomaan.

Eteen avautuva moottoritie on sileä, suora ja puhdas. Renkaat ulvahtavat, kun lisään kierroksia.

HAA!

Kävin katsastamassa tarjotun asunnon.
Valkoista, valkoista, valkoista kaikkialla. Kovin steriiliä.
Persoonatonta? Siispä minun on taiottava siihen persoonaa.
Näköala ei kyllä huikaise muuten kuin huikaisevan ylhäältä sijaitsevalta parvekkeelta katsottuna.
Ja taivashan on aina huikaiseva!
Onneksi on punainen sohva ynnä muita värikkyyksiä.
Ja vaatehuone yhtä komian kokoinen kuin tämänhetkinen keittiöni!
Mitä jos ottais siihen vuokralaisen? HAA!

Ja HIH, soitin sille entiselle asukkaalle myöhemmin,
kysyin, oliko hänen tarkoituksensa jättää sohva olohuoneeseen.
Nätti, joka olisi hyvin sopinut minulle...
Hän ihmetteli, että mikä ihmeen sohva, siellähän oli vain yhden istuttava nojatuoli, jonka hänen tyttärensä ottaa...
Näinkö harhoja?

Pöhköhullupaukapää taas? Minä siis.

PEGASOS PUTOSI

Taivas repesi, 

Pegasos putosi - 

siivet katkesi. 

Ken korjaisi siivet Pegasoksen? 

Ken auttaisi liitoon uuteen sen? 

Ken parsisi taivaankannen? 

NIIN SILOISENA SIINTÄÄ PINTA JÄRVEN

Niin siloisena siintää pinta järven, 

ei aallot loiskua, ei kuohu vaahtopäin. 

Jo löytyy merkit syksyn, ruskopäisen, 

viel haaliskona aurinkoisen näen. 

Käyn rantaan, 

istun pihlajaisen suojaan, 

se punavärein hehkuu, leiskuaa. 

Katseeni sineen taivaan nostan 

ja 

annan kiitokseni vuotaa...