KOTINI ON LINNANI

Kotini on linnani. Kulunut fraasi, silti paikkansa pitävä. Tosin ilmauksen merkityksellinen raja on häilyvä, koska jossakin linnassa voi olla kalterit...
No, tässä linnassa niitä ei ole. Sillä vihdoinkin minulla on se. Oma linnakotini. Puolitoista vuotta siinä jo asumani, mutta vasta tänään sen lopullisesti ymmärtämäni.

Ihana, valoisa, vaistomaisesti Hämeen värein sisustamani koti - punavalkoinen, valkopunainen, kuinka vaan... Voiman ja puhtauden värit. Tänne maailmalta kaipaan, söpöön kotiini, johon viluisiksi ja kohmettaviksi talvikuukausiksi voin/saan jähmettyä. Vihdoinkin jotain ihan uutta, ikiaikain alusta haluamaani - syväänhengitystä, torniavaruutta, hengen vapautta...

Ja enää ihan vain joskus, vain ehkä joka toinen tai kolmas yö, nousen jaloilleni. Anivarhain, unesta herättyäni. Unesta, joka kylmää ja viiltää.

Enää en huolehdi tulevastakaan. Turhaahan se onkin, sillä jotainhan jostain tulee kuitenkin, väistämättä, koska sydänkin sykkäilee yhä, laiskasti tosin, mutta sykkäilee kyllä. Sitkeästi ja lonksuttaen. Tasaisimmin kuitenkin täällä linnassani. Kalterittomassa.

Mukavaa Uutta Vuotta!

PÖLYÄ!

Mummi, täällähän on pölyä! huudahtaa viikonloppuvieraista toinen. Missä? huolestuu mummi, hatarasti. Hänen ajatuksensa kun leijailevat vielä mökkimaisemissa.

Ja oijoijoi, jalkalampun päällähän sitä onkin, pölyä, ihan selvästi... No kun mummi on ollut lähes koko kesän poissa, mökillä ja muualla, ei kunnon siivousta ole ehtinyt tehdä, vastahan tänne taas palasin. Ja kun se uuteen kotiin muuttokin on ihan kohta... Ajattelin, että siivoan sitten kunnolla, teen lähtösiivouksen, puolustelee mummi, pyyhkäisee kuitenkin kiltisti kyseistä kohtaa ja leikit jatkuvat, kunnes on aika kiiruhtaa enolle muuttoavuksi.

Vikkelät jalat kuljettavat pikkuesineitä kolmanteen kerrokseen ketterästi. Sen sijaan mummin koivet alkavat yllättäen vapista ja täristä; eivät oikein jaksa kannatella roppia, sydän pompottaa hullun lailla, heikottaakin jo muutamien kiipeilykeikkojen jälkeen ja poika kieltää enemmät reistailut. Sen siitä saa, kun ei kesässä salille ole ennättänyt kuin kerran, pari, huokaa mummi ja tyytyy siirtämään alakerran varastoon vähemmän tärkeitä. Kai se ikä vissiinkin vähitellen jossakin rupeaa näkymään, pakko se on tunnustaa. Peppinjakin on siirtynyt huilaamaan; eihän sitä nyt kauan jaksa eikä viitsikään; paljon jännempää on pelata peliä, jota mummi ei kuulemma osaa...

Muutossa ei kauan nokka tohise ja pian päästään saunomaan. Sen jälkeen herkutellaan telkkarin edessä masut pullolleen sekä ihaillaan hetki parvekkeella auringonlaskua. Sitten pienet tuhisijat uinahtavat. Vai olikohan se sittenkin mummi, joka simahti ensimmäisenä, mökkirannan auringonlaskuun karauttaen?

TAIVAASSA SOLMITTU...

Renkaat humisevat vaimeasti, kun tie ahmii autoa. Puristan rattia ja koetan karistaa mielestäni siellä pörrääviä ajatuksia, mutta ne ilkkuvat, jankkaavat, kiertävät yhtä ja samaa kehää, aamusta asti toistunutta.

Sillä tänään on päivä, jonka muistonkin haluaisin pyyhkiä pois. Hukkaan heitettyjen vuosien merkkipäivä. Hääpäivä. Neljäskymmeneskolmas. Olisi, mutta se riuhtaistiin käsistäni, portti läimäistiin kiinni ja odottamatta huomasin tarpovani mierontietä. Yhteinen sävel oli särkynyt, lakannut helisemästä. Olinhan muka kiero, ilkeä, portto... Uudesta ihanuudesta, joka välkähteli neonvaloina taustalla, siellä portin sisäpuolella, ei ollut kuulemma kyse...

Mierontie on kolkko, kova ja julma. Sen jokainen kivi, kuoppa ja tikku satuttaa. Ja sitä tietä oli tallusteltava siihen saakka, kunnes uusi koti löytyisi. Ja löytyihän se, sattuman sattumien kautta, kaukana entisestä, kaukana kaikista tutuista. Vain lainapatja lattialla - siinä yli kuuskymppisen turhan ihmisen uuden elämän alku...

Tuonela houkutteli kylmin huokauksin, mutta enkelit, ystävät ja läheisimmät kannattelivat jo kaiken luovuttanutta, syvyyksiin pyrkinyttä päätäni pinnalla, ja pienin askelin, varvas kerrallaan, kipusin elämänhalun tikkaita ylös, väliin tipahdellen, mutta sinnikkäästi takaisin räpistellen. Kun kaiken tuhkaksi polttava, koomasta ravisteleva viha ja hytisyttävä inho sekä julman armottomuuden perusteellinen perillemeno aivoihin astuivat kuvioihin, tiesin, että olin voitolla, pelastunut.

Tässä saa ajaa sataakahtakymppiä. Ja minähän ajan. Katse värjyvänä, suusta kumpuavan laulun koskettamana. Jeesus, kuule rukoukset köyhän, kurjan syntisen... Isä laulaa kanssani, kuulen auton huminan seassa sen selvästi. Olihan se hänen laulunsa. Sitä hän oli silloin tällöin kajautellut, hujauttanut komeasti, lämmittävästi. Siksi kai minäkin sen aina viritän kun tarvitsen lohdutusta...

Ajatukset jatkavat rataansa. Mielen täyttää yllättäen ylpeys ja kiitollisuus siitä, että olen jaksanut taivaltaa läpi pitkän ja vaikean liiton; olenhan saanut sen ansiosta rakkaat lapseni ja maailman ihanimmat lapsenlapset ynnä kasvanut sen myötä ymmärtämään ja hyväksymään kaikenlaista, sellaistakin, mille ennen käänsin selkäni. Ehkä ne vuodet eivät sittenkään ihan hukkaan menneet?

Äkkiä huomaankin olevani oikea onnen tyttö, sillä kaiken tuon lisäksi löydän monia muitakin kiitoksen aiheita. Esimerkiksi sen, miten uudessa, ihanan lämpöisessä asuinkaupungissani lähes näkymättömät kädet ovat lennättäneet eteeni kaiken valmiina, ilman ponnisteluja, vain haluni ilmaistuani. Kaiken lisäksi saan pian muuttaa aivan uuteen taloonkin, mikä sekin järjestyi taas kuin sattumalta, vaikka tiedän, ettei sattumaa olekaan... Ts. pahimmasta onkin tullut nyt toisenlainen paras.

Liittomme oli taivaassa solmittu kuitenkin (kuten minulle kerrotaan), ja siitäkin kiitän. Olemme eläneet monta elämää yhdessä ja ilmeisesti elämme tulevassakin, koska emme osanneet valita oikeaa yhteistä polkua vielä tässäkään. Tosin pyydän, ettei tarvitsisi enää, mutta se lienee liian paljon pyydetty.

Kohennan ryhtiäni. Seuraavat neljäkymmentä kolme vuotta elän itse ja itselleni, julistan ratille, ja - purskahdan nauruun. Toiveikkaaseen. Vapauttavaan. Aidattomaan.

Eteen avautuva moottoritie on sileä, suora ja puhdas. Renkaat ulvahtavat, kun lisään kierroksia.

PEGASOS VOI OLLA MINKÄVÄRINEN TAHANSA

Kun näin ilmassa sulavasti liitävän raudikon, suitset suupielissään, siivet kepeästi sivuilleen levitettyinä, jäin uteliaana odottamaan,
millainen reki sen perässä ilmestyisikään. 

Yllätyksekseni ei tullut rekeä ollenkaan ja hevonenkin räntsähti maahan niin että koivet notkahtivat.
Sinnikkäästi se nousi taas lentoon, putosi ja nousi, putosi ja - kääntyi suoraan minua kohti, ilmaan kohoten... 

Juoksin sisälle muitakin mokomaa ihmettelemään,
mutta kertomani herätti lähinnä hilpeyttä ja hienostuneita hymynväreitä vilahteli itsekunkin kasvoilla. 

Kun palasin pihalle, pyöreä, punaviiruinen helikopteri pöristeli hirvittävän matalalla ja karkuunhan sitäkin oli sännättävä. 

Yhtä pakenemista taivaalta tulvivien hevosten ja heliskuuppereiden tieltä kesti hyvän aikaa, sillä molemmat uhkasivat rysähdellä päälleni milloin miltäkin suunnalta. Ja minähän luikin, puikin ja pötkin.
Totta kai. Ja selvisin.

Myöhemmin ikkunasta katsoessani mustalla taivaalla vilisti lukematon määrä erivärisiä, kirkkaita kohteita.
Sikinsokin. Niitä tuli sekä oikealta että vasemmalta, niin edestä kuin takaakin. Yhteen kaarevaan lentorataan oli merkitty ajokieltoa osoittava liikennemerkki.

  Ai, samat säännöt ovat käytössä ilmaliikenteessäkin, hoksasin.
Ja heräsin.

Mutta mikä kumma tuo nyt muka olikaan, että yöllä kaikenlaista lenteli, sillä meillähän pitäisi parhaillaan olla nähtävissä aikamoinen ilotulitus? Harmi vain, että pilvet estävät tällä säällä näkymät. 

Mutta kannattaa kokeilla kameralla.
Sillä voi joskus onnistaakin.

Mieltäni askarruttaa, olikohan sillä hepalla tosiaankin siivet... 

Sillä jos oli, niin silloinhan kohtasin itse Pegasoksen!

JONAKIN PÄIVÄNÄ

Tuulee. Tässä kaupungissa tuulee aina.
Auringossa pärjää tuulitakki päällä, mutta eteen karauttava pilvi ryöstää senkin lämmön. Meren loiskuavat vaahtopäät rynnivät rantaan ja nakkaavat kirpakan suolaisen roiskahduksen kasvoilleni ja peräännyn.
Ulappa herättää kaipauksen. Suunnattoman.
Jossakin tuolla, usvaan sukeltavan horisontin takana... ?

Sulosti kukoistavassa puistossa tapaan tuntemattoman tutun.
Hänet tunnistan heti, kuva on ollut näköinen. 

Olenkohan minä ihan jees? 

Naurattaa. 

Teinityttömäiset ajatukset heti vallalla.
Siitä tietää, että on kunnossa; mieli kipeänä ei välitä, miltä näyttää. Sitä paitsi kahleet veivät kirvotessaan kolme kiloa. Kerralla. Ja lisää ropisee kannoilleni kaiken aikaa. Joten en suuremmin kanna huolta kelpaamisestani.
Itsetunto alkaa olla näköjään kohillaan. Van mitä? Että liikaakinko jo?

Ilmeisesti olen ihan jees, koska minut kaapataan karhumaiseen, lämpöiseen halaukseen ja tunnen kevyen suukon hiuksissani. Käteeni tartutaan ja yksin, samanmielisin askelin astumme usvien sillalle kohti kaukana edessä häämöttävää horisonttia...

Venyttelen. Näky on niin vahva, niin tosi, että uskon siihen.
Noinhan siinä käy.

Jonakin uskomattoman ihanana päivänä.

MATKALLA MÖKILLE

JRRRR... JRRRRR kuuluu renkaan alta kun auto karkaa keskiviivalle. Olen jälleen tien päällä. Talo nukkui lähtiessäni ja ainoa ääni, jonka tälle aamulle kuulen, on navigaattorin. Sekin havahtuu välillä liian myöhään ja tokaisee: Reitin uudelleenmääritys... Ihan taatusti se torkahtelee, koska on kauan äänetön ja sitten yhtäkkiä hoksaakin, että tässä on menty niiku harhoihin ja yrittää vierittää syytä minun niskoilleni. Simpukka!

Nukuttaa. Pinnistelen seuraavalle ABC:lle jaloittelemaan ja maistamaan eväitäni, jotka koostuvat jääkaapin jäännöspaloista. Se auttaa hiukan. Navigaattori "juoksuttaa" ja tuntuu pistävän loppumatkasta siksakkaamaan, mutta tottelen, koska en ole varma reitistä. Enhän ole ennen kulkenut siitä.

Reilusti yli seitsemän tunnin sompailun jälkeen olen perillä. Autosta astuttuani minut valtaa epätodellisuuden tunne ja huojun kuin laivan kannella. Huippaa hieman. Olisi ehkä pitänyt huolehtia nestetasapainosta paremmin ja pitää taukoja enemmän kuin kaksi, mutta kun aina on se kiire. Perille.

Ensimmäiseksi sukaisen jumppavaatteet niskaani (ainakin kaksi viikkoa on jäänyt salitta). Jalat eivät ole vielä toipuneetkaan viimeisen viikon rylläkästä enkä jaksakaan kauaa räpistellä juoksumatolla. Telineetkin sattuvat, joten siirryn kylpylän puolelle. Erityisnuorten ryhmä täyttää vesihieronta-altaan ja siellä on ahdasta. Niinpä noukkaan juoksuvyön ympärilleni ja saan vesielementin sallimaan lempeän kuntoilun.

Päivällisen jälkeen ramasee. Melkein nukahdan, mutten antaudu, vaan riennän helteestä hetkessä koleaksi äleytyneeseen ulkoilmaan. Illalla kuuntelen hetken karaokea salissa, mutta väsy vie pian peiton alle.

Aamulla juoksen viereisen pikkujärven ympäri. Siinä ei kauan nokka tohise. Alkumatkasta muka kipua natiseva polvikaan ei virka enää palatessa mitään portaita ylös harppoessani.

Matkalla mökille.

KOTIIN

Aurinko rävöttää kuskin puolelta, hiostaa reisiä, kasvoja, koko roppia. Onneksi jonkinlainen ilmastointi kuitenkin humauttelee vähän viilentävää, kun tehon nostaa kyllin korkealle. 

Poika ajaa edellä, meillä molemmilla on täysi lasti.

Vauhti ja hyvä tie viekoittelevat hurmaan, jossa on pidettävä kieli keskellä suuta, että ratti pysyy vakaana ja järki päässä.
Ja pää ehjänä.

Pari täpärää tilannetta. Minulla, olen kai liian holtiton.

Kotiin pääseminen tuntuu hyvältä. Koti on siisti, valoisa ja kaunis.
En jaksa purkaa vielä mitään; pakkaukset jäävät lojumaan sinne, minne ne on rätkäisty. Viisi pahvilaatikollista pelkkiä kirjoja - siskon vintille jäi toinen mokoma.
Ja kaikki ne pitäisi mahduttaa hyllyihin, entisten lisäksi...

Yöllä uneksin uudesta huoneistosta, vasta valmistuneesta, hienosta.
Haluan ostaa sen, mutta pankki ei anna lainaa.

Aamulla herätessäni en ole varma, onko se totta vai unta.
En ole muuten vieläkään.

Päivällä rakennan itselleni kesähuoneen.

ONKO SINUN PAKKO?

Mökki vaikenee. Se ei vastaa, kun kyselen, mitä nyt. 

Aittakin pursuaa laatikoita, vaatteita, patjoja, peitteitä ja astioita niin, 

että sinne hädin tuskin mahtuu nukkumaan. 

Vastahakoisesti survon osan jätesäkkeihin, sillä mitä minä kaikilla niillä vanhoilla rotiskoilla tekisinkään - lapsuuden niukkuus vain on jättänyt jälkeensä uskon, ettei mitään saa hävittää, 

koska milloinkaan ei tiedä, koska sitä tarvitaan... 

Haikeus sydämessäni kierrän siskojeni mökkipihoilla, mutta tietenkään niillä ei ole ristinsieluakaan, tiesinhän sen. 

Kukaan ei tule huutamaan, että tuuppa käömään vae tuunko minä teille. Sitten huomaan, ettei meille voi enää tullakaan, koska olen yksin. Pitäiskö siis sanoa, että sinulle...

Hymähdän tyhmille ajatuksilleni, mutta ikävä ei salli jäädä yöksikään enää, ahdistus palaa voimakkaana
ja minulle tulee kiire karistaa se kannoiltani. 

Siispä tungen auton niin täyteen kuin suinkin, järjestelen ja murehdin. Ihana kesäpaikka joutuu jäämään taas yksin,
mutta vannon, että vain hetkeksi, sillä minähän tulen pian takaisin,
olipa kilometrejä sitten kuusi- tai kahdeksansataa.

Kun starttaan, avaan vielä ikkunan luodakseni lähtösilmäyksen. 

Silloin kuulen äänen. Pienen, helisevän. 

Onko sinun pakko? Helena odottaa. 

Häivähdys rannalla ja auton vierellä. 

On, Selena, nyt taas on pakko, huokaan.
Antakaa anteeksi, palaan pian. 

Ja niin tonttukaksoset jäävät vilkuttamaan, kuten ennen lapsena. 

Ainakin luulen niin.

OLEN VAPAA!

Mökki tulvehtii tavaroistani, joita kuskaan entisestä kodista,
nyt jo toisten omistamasta. 

Paljon on viety säilöön sisaren vintille,
suuri osa myös roskiin, kierrätykseen, tuleen. 

Eihän sitä millään raaskisi - heittää pois yhteisiä muistoja...

Mutta joskushan sekin on tehtävä. 

Viimeistä kertaa käydessäni kierrän talon jokaisen huoneen. 

Leveänsileässä aviovuoteessa,
avaruuslaivassa veljentyttären sanojen mukaan, 

on vain yksi kohouma pääpuolessa ja sekin pian katoaa. 

Sänky pirstotaan ja poltetaan. 

Sitä huonetta en tule kaipaamaan...

Olohuone vyöryttää muistoihini sen sohvalla vuodatetut lukemattomat kyyneleet ja tuskan hetket,
joiden kourissa olen käpristellyt. 

Hiljaa, ettei kukaan kuulisi ja heräisi. 

Sekin saa jäädä unohduksen yöhön.

Takkahuone hulvauttaa mieleen ne kaikkein onnellisimmat illat, 

jolloin siellä katsottiin tulen liekkeihin, syötiin ja tanssittiin. Kahdestaan. 

Sitä ehkä joskus muistelen. 

Sitten kun etäisyyttä on kertynyt riittävästi. 

Työhuone jää jotenkin ilmaan - en saa siitä puristettua mitään; 

sehän ei ollut minun valtakuntaani, mutta omaksi työhuoneekseni aikautunut viimeinen tila herättää sekasorron. 

Täällä kirjoitin huumaavan innoituksen vallassa,
lensin Pegasoksen vahvoin siivin korkealle, korkealle... 

Mutta täällä kiidin myös matalalla, toisin siivin... 

Ei, tämänkin haluan unohtaa. Liian paljon, liian väkevää maailmaa...

Helpotuksesta huokaisten irrotan avaimen ja suljen ulko-oven. 

Hengitän syvään. Kahleet kolisevat irrotessaan.

Olen VAPAA!

"SINÄ TULIT!"

Matka on ollut pitkä ja väsymys painaa. 

Vielä kun jaksaisi pätkän möykkelikköistä mökkitietä! 

Auton renkaat nuolaisevat jokaista koloa ja kohoumaa, pohjaa hyväilevät polun keskelle uhmakkaasti kohonneet varvut ja heinätuppaat sekä pienet kuusen- ja koivunalut. 

Mitään järisyttävää raapaisua ei kuitenkaan kuulu, vaikka sellaista alitajuisella jännityksellä kuulostelenkin.

Ihanainen rakas, tuttu näkymä avautuu eteeni. 

Järvi peilaa taivasta, on tyyni ja häikäisevän sininen. 

Mökkimaailma sieppaa minut lämpöiseen, lohduttavaan syliinsä. 

"Sinä tulit!" kuulen kuiskauksia. 

Puut värisyttävät lehtiään ja huokailevat. 

Tuulenhenkäys häivähtää kasvoillani ja tuntuu kuin kuulisin keijukellojen helinän. 

Menninkäinen kurkistaa grillitsasounan takaa, peikkopojat vilistävät rantapöheiköissä ja saunan suunnalla kopisevat Annan ja Kaapon, saunatonttujeni askeleet...

Istahdan porraspuulle. 

Tunnen näkymättömien käsien hellät hipaisut hiuksissani. 

Kiedon kädet polvieni ympärille ja tiputtelen kyyneleitä syliini. 

Olen tullut kotiin.

ONKS KIVA OLLA MUMMI?

Mummi seisoo asemalla. Odottaa.

Ring ring... Me ollaan täällä junien luona. Ollaanko me menty ristiin?

Kohta vilkkuu väkijoukossa, kaks pipopäätä pomppii eteenpäin ja mummin huomattuaan ryntää juoksuun. Halitaan. 

Äiti nauraa: - Pinjuskaa on vaarallista halata; 

hän tipahti kiikun alla olevaan lätäkköön ja on ihan ravassa.

No niinpä onkin,
varsinainen Rapa-Ripa.

Mummi halaa silti,
ihan pikkuisen vain varoo.

Ja Rapa-Ripa seisoo
koko ratikkamatkan.

Iltapala. Peppi vilkaisee mummiin, kauhistuu.

Paa pois ne silmälasit, 
et ole yhtään 
mummin näköinen! 

Veitikkamainen silmäys, mukana hiven uteliaisuutta. 

Onks kiva olla mummi? Miltä se tuntuu? 

Miltä tuntui kun tulit mummiksi?

Mummin ei tarvitse miettiä.

Kun sain tietää tulleeni mummiksi, koko maailma mullistui, 

keikahti kerralla päälaelleen. 

Tuntui, että voisin lentää joka suuntaan yhtä aikaa... 

Muistan täsmälleen, missä me silloin ukin kans oltiin. 

Halattiin, naurettiin, ja - minä tietysti itkinkin... 

Se on ihanin asia maan päällä. 

Peppi toteaa tyynesti: - Siltä minustakin tuntui kun Pinja syntyi.

Ja Pinja nauraa omalla tyylillään,
sillä eskarilaisen harvahampaisella... 

OI UNI, ANNA UNOHDUS!

Naapuri on aurannut tien pihaan. Kuten aina, pääsiäiseksi. 

Joskus rinteen pääsee nousemaan vaivatta, joskus on peruutettava, otettava vauhtia ja rynnättävä.

Aurinko peilautuu talon ikkunoissa, kuurankukin koristelluissa. Välähtelee siellä sun täällä. 

Toivottaa tervetulleeksi hitaan
ja loppuun asti uuvuttavan
talven jälkeen. 

Lisko on tullut aikaisemmin ja odottaa keittiössä. 

Halaan häntä.
On ollut ikävä...

Puut hohtavat kuuraisin hiuksin saunan vieressä. 

Istumme liskon kanssa lauteilla.
Hikoilemme, porisemme, nauramme. 

On niin hyvä puida maailmanmenoa, lapsia, elämää.
Pitkästä aikaa. 

Saunatietä reunustavat miesten asettelemat tulet.
Hangella kipunoivat jäiset timantit. 

Sen aiemmin koskemattomassa pinnassa liihottaa lumienkeleitä.

Polveen sattuu. Se on vääntynyt vartalon alle ja hetkessä tulet, timantit ja lumienkelit haihtuvat hiljaisuuteen. 

Sielunsilmät eivät lennätä mieltä enää. 

Menneisyys pilkahtelee unen suoman peitekalvon suojin,
kiusaa ja härnää. 

Oi uni, älä muistuta enää! 

Anna pelkkä unohdus.

VAIN PYYKIT ODOTTAVAT

Tidi tiidi tidi tiidi tidi tidi tidi tidi tiii... Mummi on liikenneympyrässä eikä vastaa, vaikka puhelin jatkaa tovin sinnikkäästi. 

Hän kaartaa asemalle, hetken myöhässä ja bongaa saman tien äitinsä vierellä kaksi malttamattomasti hyppivää olentoa, jotka tempaisevat auton oven auki heti kun se on pysähtynyt ja Mummi mummi mummi... kiirii ilmoille täyttäen auton, asemapihan, koko maailman, ja hetkessä tulijan kimpussa

räpeltää tuhatjalkaisten pussaajien armeija. 

Halausten, toivotusten ja kaikenlaisen muun sähellyksen jälkeen sulloudutaan autoon ja hurautetaan mummin asunnolle,
jossa eno ja ruoka odottavat.

Myöhemmin parvekkeen edessä kiiltelevä mäki nappaa heidät kaikki selkäänsä, liukuri kiidättää jokaisen aina uudelleen ja uudelleen mäen alle,
välillä kimppakyydissä, välillä sooloillen. 

Se kiidättää siellä muuten mummiakin, joka on koko talven salaa unelmoinut, koska pääsisi laskemaan, mutta jostain syystä hän ei yksin vain ole saanut sitä aikaiseksi.
Märkinä, hiukset hiestä solmussa työnnytään lopulta saunaan ja iltapalan jälkeen uni sitten maistuukin.

Sunnuntaina mummi askaroi keittiössä. Hän on kuumissaan pyyhkäissyt puseronsa sängylle, josta Peppi sieppaa sen syliinsä, rutistaa sydäntään vasten, nuuhkii.
- Se tuoksuu mummilta, huomauttaa Pinja.
Peppi kuiskaa: - Minä rakastan sitä. Se tuoksuu turvalliselta. 

Mummin silmiin menee jotain, sipulia varmaankin ja hän pyyhkii niitä lieden ääressä, niistää eikä toviin puhu, ei pukahda. Hän onkin niin kovin herkkä. Sipulille ja ilmassa liiteleville ajatuksille...

Pian, aivan liiankin pian on lähdettävä asemalle, jossa lasten vielä pitää könytä toistensa kimpussa, niin että mummi joutuu pitelemään turhan railakkaasti rynnivää ja kikattelevaa Pinjaa kiinni. 

Sitten juna saapuu, sieppaa vieraat kyytiinsä ja puksuttelee kaukaisuuteen. Mummi sompailee tyhjälle asunnolleen sydän kippuroiden, tuttuakin tutumpaa tunnetta sisimmästään hätistellen. 

Sillä vain pyykit odottavat.

YSTÄVIÄ JA SANKAREITA

- Missähän ne mun kenkäni ovat? kysyi Peppi mummilta.

- Missähän ne mun? toisti Pinja-kaiku.

- Siellähän ne pesuhuoneen lattialla ovat kuivumassa, mummi vastasi.

– Siis saunan pesuhuoneessa, hän lisäsi nähdessään pienen epäröinnin tyttöjen kasvoilla.

Kohta kuului innokasta puheenpälätystä, huudahduksia ja kolinaa. Uteliaana mummi kurkisti ovelta. Molemmat lapset olivat riisuneet kaikki vaatteensa ja ilmoittivat menevänsä saunaan.

- Mutta sehän on kylmä, miten te nyt sinne... ei siellä tarkene, mummi hölmistyi.

- Ei se haittaa, Peppi totesi ja tietenkin Pinja toisti samat sanat, hänhän toimi pikkuisena marakattina isonsiskon jokaiselle toimelle, sanalle ja eleelle.

No, katotaan nyt, mitä ne oikein aikovat, eihän tässä ihan kaikkea voi kieltääkään, kovin ikäväksi se mummulan meno muuttuisi, mummi tuumi ja jäi takkahuoneeseen vahtiin.

Pian Peppi harjasi tarmokkaasti juuriharjalla pesuhuoneen lattiaa ja Pinja hankasi mummin selänpesuharjalla välillä jalkojaan ja välillä lattiaa. Mummin kauhistelut ohitettiin sulavasti eikä tämä voinut muuta kuin huokaista. Kai ne kaikki oli tuon jälkeen onneksi puhdistettavissa, niin tytöt kuin selkäharjakin…

Riemukas laulunhyrinä vain kiiri ilmassa, väliin istuttiin harjaamisen lomassa lattiallakin työn vieressä, kun koko aikaa ei kyyköttääkään jaksettu.

- Me autetaan sua, mummi, kuului touhun lomasta ja kiitollisena mummi lupasikin ottaa yhteyttä noin tarmokkaisiin apulaisiin heti, jahka suursiivouksen aika koittaisi.

- Sä oot mun hyvä ystävä, uskoi Peppi illalla saunassa mummille tämän hyöriessä lasten vannojen ympärillä.

- Sä oot munkin, kaiku kertasi vieressä.

- Oi, onpa ihanaa, mummi hymyili ja lisäsi ystävilleen lämmintä vettä.

- Tekin olette minulle oikein hyviä ja rakkaita ystäviä.

- Niin, kun ystävä auttaa hädässä, Peppi lisäsi.

- Mä rakastan sua, kuului sitten kahdesta suusta melkein, no, melkein samanaikaisesti.

Kieku ja Kaiku, mummi hymähti mielessään ja tuikkasi suukon rakkailleen tunnustukseen vastatessaan.

Ukki naureskeli illan kähnässä mummille, että hänelle Peppi oli sanonut edellisellä saunareissulla, että sä olet mun sankarini, kun sankarithan aina auttavat muita...

KESÄMEKKO

Mulla on muuten kesämekko, mukamas... mustapohjainen ja valkokukkainen. Lyhythihainenkin tietty. MUTTA kun se porottaa minua sisältäpäin niin, että valun vettä aina kun sen päälleni haalin. Ja tottahan minä nyt kesämekon haalin.

Laihdunko? Kun hikoilen kaiket päivät? Arvatkaa vaan! Yksin kotona heitän tietenkin sen lepikkoon, no, lähes, lähimpään tuoliin kuitenkin ja rilluttelen kotona ihan issessein, pikkusellaisissa. Elämäntoveria en tietenkään kehtaa rassata kaikilla heilahtelevilla ominaisuuksillani ja vetäisen mekkolin päälleni heti kun pihakiveys rasahtaa.

Ja kiehutan itseäni, tyhmä ämmyli, kiehutan kuitenkin itsepäisesti: onhan tässä nyt pakko kokeilla, kumpi voiton vie, yksi hengittämätön mekko vai hengittävä gekko!

Vähitellen, kesän soman hiipuessa, iän kaiken karttuessa ja väen vanhaks varttuessa, valun hitaasti, kallistun ja kallistun; luovun mekosta, laitan sen kierrätykseen ja palaan omaksi itsekseni taas, vilukissaksi. Silloin sentään on mahdollisuus lisätä vaatetta tarvitessaan, päin vastoin kuin nyt, jolloin mitään ei ole tehtävissä; lattiakin kun hikoilee samaan tahtiin kanssani!