JONAKIN PÄIVÄNÄ

Tuulee. Tässä kaupungissa tuulee aina.
Auringossa pärjää tuulitakki päällä, mutta eteen karauttava pilvi ryöstää senkin lämmön. Meren loiskuavat vaahtopäät rynnivät rantaan ja nakkaavat kirpakan suolaisen roiskahduksen kasvoilleni ja peräännyn.
Ulappa herättää kaipauksen. Suunnattoman.
Jossakin tuolla, usvaan sukeltavan horisontin takana... ?

Sulosti kukoistavassa puistossa tapaan tuntemattoman tutun.
Hänet tunnistan heti, kuva on ollut näköinen. 

Olenkohan minä ihan jees? 

Naurattaa. 

Teinityttömäiset ajatukset heti vallalla.
Siitä tietää, että on kunnossa; mieli kipeänä ei välitä, miltä näyttää. Sitä paitsi kahleet veivät kirvotessaan kolme kiloa. Kerralla. Ja lisää ropisee kannoilleni kaiken aikaa. Joten en suuremmin kanna huolta kelpaamisestani.
Itsetunto alkaa olla näköjään kohillaan. Van mitä? Että liikaakinko jo?

Ilmeisesti olen ihan jees, koska minut kaapataan karhumaiseen, lämpöiseen halaukseen ja tunnen kevyen suukon hiuksissani. Käteeni tartutaan ja yksin, samanmielisin askelin astumme usvien sillalle kohti kaukana edessä häämöttävää horisonttia...

Venyttelen. Näky on niin vahva, niin tosi, että uskon siihen.
Noinhan siinä käy.

Jonakin uskomattoman ihanana päivänä.

LEIDEISSÄ TUULEE...

"Rakas päiväkirja!

Tuli uusi vuosi ja uudet tuulet. Leideissäkin ne puhaltevat... ja leidit itsekin puhkuvat ja puhisevat. Närkästyksestä. Ja ihan oikeutetusta sellaisesta. Sillä kokonaista neljä mieluista, ohjattua ryhmää on uudessa ohjelmarungossa siirretty iltaan, jonne meidän päivälipuillamme ei ole asiaa. Siirretty kokonaan eikä tilalle annettu mitään. Joudumme silti maksamaan ihan yhtä paljon kuin ennenkin, toisin sanoen kustannamme iltakävijöiden ohjaustunteja, tavallaan. 

Tähän mennessähän kaikki päivät ovat olleet niin kovin mieluisia myös ohjattujen tuntien puitteissa. Aina salille on iloisin ja odottavin mielin kiiruhdettu, tuskin välipäiviä maltettu pitää. Nyt jos meidän ryhmämme tekisi tenän ja lopettaisi käynnit kokonaan, siirtyisi ns. toisiin tarjontoihin, vallitsisi kyseisellä salilla päivisin tyyni hiljaisuus ja rauha. Tätä nykyähän aamu- ja keskipäivän hetket paikan täyttää iloinen pulputus ja raikuva nauru. 

Ei kai meitä nyt vain lie luultu seniorihuuhkajiksi, joiden lihakset ja nivelet eivät tansseihin eivätkä voimasuorituksiin taivu?

Voi sentään, meidän ikäluokkamme ei koskaan suostune vanhenemaan, perinteisellä tavalla! Mehän pursuamme voimaa ja energiaa, joka suorastaan vaatii haasteita ja vauhtia! Hm, tosin sairauksille emme mekään mitään mahda, mutta meillä on palavaa intoa kuitenkin pyrkiä tekemään mahdottomastakin mahdollista.

No, kunhan tarpeeksi moni antaa pettynyttä palautetta, eiköhän juttuun jonkinlainen ratkaisu saada, ovathan tytöt aina suhtautuneet meihin niin iloisesti, rakentavasti ja hyväksyvästi. Jokin haksahdus kenties... tai ohjaajistakin voi olla tilapäinen puute...

On siis oltava armollinen, eihän me mitään syöjättäriäkään olla, joten annetaan lupa välillä harharetkiinkin - oppia ikä kaikki. 

Kyllä kaikki järjestyy, rauhoitutaanpas mummot nyt! Pikkuinen ryppynyppylä meidän yhteisössämme tällainen. Ystävällisyys, hymy ja hyvä tahto kaiken peittää ja korjaa... Siihen tyyliinhän se Markus-setäkin aikoinaan ohjasti."