RIKOTUN SYDÄMEN LAULU

Se hiipii jostakin,

syvältä.

Äänetön parkaisu,

kuristava huuto

tuskaa helmeilevässä yksinäisyydessä.

Joutsenlaulu

uskolle, toivolle ja rakkaudelle.

Turhat ovat askeleesi,

turha on katseesi,

turha odotuksesi.

Hengitystäsi ei tarvitse kukaan.

Rikotun sydämen laulu.

JONAKIN PÄIVÄNÄ

Tuulee. Tässä kaupungissa tuulee aina.
Auringossa pärjää tuulitakki päällä, mutta eteen karauttava pilvi ryöstää senkin lämmön. Meren loiskuavat vaahtopäät rynnivät rantaan ja nakkaavat kirpakan suolaisen roiskahduksen kasvoilleni ja peräännyn.
Ulappa herättää kaipauksen. Suunnattoman.
Jossakin tuolla, usvaan sukeltavan horisontin takana... ?

Sulosti kukoistavassa puistossa tapaan tuntemattoman tutun.
Hänet tunnistan heti, kuva on ollut näköinen. 

Olenkohan minä ihan jees? 

Naurattaa. 

Teinityttömäiset ajatukset heti vallalla.
Siitä tietää, että on kunnossa; mieli kipeänä ei välitä, miltä näyttää. Sitä paitsi kahleet veivät kirvotessaan kolme kiloa. Kerralla. Ja lisää ropisee kannoilleni kaiken aikaa. Joten en suuremmin kanna huolta kelpaamisestani.
Itsetunto alkaa olla näköjään kohillaan. Van mitä? Että liikaakinko jo?

Ilmeisesti olen ihan jees, koska minut kaapataan karhumaiseen, lämpöiseen halaukseen ja tunnen kevyen suukon hiuksissani. Käteeni tartutaan ja yksin, samanmielisin askelin astumme usvien sillalle kohti kaukana edessä häämöttävää horisonttia...

Venyttelen. Näky on niin vahva, niin tosi, että uskon siihen.
Noinhan siinä käy.

Jonakin uskomattoman ihanana päivänä.

ENKELINI, PYSYTHÄN VIERELLÄNI?

Golgatan tieni vie viimein kummulle,
menneen ja sen entisen tulevan. 

Sen päälle en suostu nousemaan, riittää kun avaan sen, ja suljen. 

Tiukasti. Mitään entistä en hyväksy sen sisältä vaan sullon kaiken tiukkaan myttyyn ja nakkaan läpitiukkumattomaan säkkiin. 

Umpisolmuin sidon säkin suun kiinni, poljen kuopan pohjalle ja luon unohduksen mullat päälle.

Vain lapset ja lapsenlapset otan mukaani uuteen ylösnousemukseeni. 

Kummulle en jätä edes merkkiä, hävitköön se ja kaikki mitä se sisältää, lunastamattomaan, läpitunkemattomaan pimeyteen. 

Nielaiskoon maa sen kerosiinsa. 

Pyyhkäiskööt rankkasateet ja viekööt tsunamit. 

by Nora Luoto

Minä jatkan polkuani. Sinnikkäästi. 

Se näyttää ohuenohuelta, katkonaiselta, viidakkoiselta ja mutkaiselta, jyrkältäkin, mutta otan työkaluikseni

uskon, toivon, rakkauden ja suuntaan eteenpäin.

Pikkuhiljaa, askel kerrallaan. 

Enkelini, pysythän vierelläni? 

Ikuisesti? Koko matkan?

SIRPALEIKSI SÄRJETTY

Sisääni puhalsi viileä tuuli. 

Se jähmetti koleudellaan. 

Ensin hämmästyin, 

sitten petyin - 

ja jotain särkyi. 

Olin uskonut, toivonut ja luottanut, 

ehdottomasti. 

Olin halunnut sulkea silmäni, 

vaientaa tuntosarveni, 

mutta yksi ainoa huomio teki yritykseni tyhjiksi. 

Silmiltäni putosivat suojelevat verhot, 

tuntosarveni puhkaisivat uskon panssarin 

ja sydämeni jäi yksin. 

Hyytävään kylmyyteen. 

Jäätyessään se rasahteli hiljaa, 

säröillen, 

mutta uusi, vahvempi jää liimasi halkeamat 

ja rintani lyönnit vaikenivat. 

Sykkivän sydämen valtasi jäälohkare. 

Tunteeton, 

sulamaton, 

kova. 

Tunteva, herkkä, lämmin sydämeni 

ajelehtii nyt 

avaruuden kohisevien virtojen kyyneleissä. 

Unohdettuna, 

murskattuna, 

sirpaleiksi särjettynä.