ENKELTEN TALO

Aamulla varhain, siinä seitsemän jälkeen, keinottelin kävelysauvojen ja kenkien teräspiikkien turvin itseni pikkuisen autorääpäleeni luo, jonka lasit olivat tietenkin jäässä. Raaputtelin niitä ensin kokeilumielessä, mutta ei siinä oikein tullut jälkeä, sitten muistin, että sitä sulatusspraytahan olin vastikkään tuonut autoon ja sillä lasit sulivat niin sisä- kuin ulkopuoleltakin nopeasti.

Ja sitten perruuttammaan. Hetken se onnistui, mutta sitten jokin höperö jääkohouma pysäytti rääpäleen. Koetin eteen-, koetin taaksepäin, mutta kitkarenkaat sutivat vain. Nousin autosta ja yritin itse työntää, mutta näillä mummirievun voimillako tuo mokoma liikkuisi... Mitästä tyhjää! Varovasti pyöriskelin liukkaalla tantereella, kokeilin autossa olleiden liukureiden 😊 ja ylimääräisten käsineidenkin 😀 avulla saada renkaisiin pitoa, mutta nou nou nou!

Ja kas, sitten nousi aurinko, sillä vastapäisen kerrostalon ovesta asteli minua vanhempi (kai, ehkä, luultavasti?) pappa, käveli suoraan luokseni, kysyi vaan, eikö auto lähde liikkeelle, annahan kun kokeillaan - ja niin hänen avullaan saatiin rääpäle peruutetuksi ja mummirääpäle saman tien viikottaiselle kauppareissulleen. Mummirääpäle vilkutti kiitokseksi kiltille papalle, joka palasi takaisin kerrostaloonsa - oli nähnyt ponnisteluni ja tuli varta vasten auttamaan! 😍

Tuosta samasta kerrostalosta on ennenkin juossut ihania ihmisiä auttamaan talvella jumiin jääneen autoni kanssa. Se taitaa ollakin oikea Enkelten talo. 💖

PIKKIRIIKKINEN LASIENKELI

Pikkiriikkinen lasienkeli lamppuni alla lenteli,

kohti lähellään kulkevaa kurkotti ja siivellään hiuksiin huiteli

sekä kuiskutti hennolla äänellään:

- Hyvää Joulua, rakas ystävä, älä ajoista vaikeista välitä,

vaan ota kiinni hetkestä tästä ja iloitse tunteesta lämpimästä,

minkä Joulu ja Joulun Henki tuo.

Ota kiittäen vastaan, mitä Elämä antaa,

sillä kyllä se aina antamansa kantaa,

äläkä murehdi tulevista suotta,

vaan toivo kaikille Hyvää Uutta Vuotta!

AAMULENKIN TUNNELMISSA

Istun sankarihautausmaan penkillä, kuten joka kerta niinä päivinä, kun lonkkani sallii kävelyretken ja kuljen yksin. Reittini on lähes aina sama. Hengitän rauhaa ja hiljaisuutta, katselen kumpujen päälle istutettuja kukkia sekä niiden yllä kisailevia perhosia ja lintuja. 

Pyhän paikan rauhaa vartioi Sankaripatsas, mies, joka nojaa takanaan olevaan enkeliin*. Tämän patsaan juureen tuovat keväisin ylioppilaat kukkansa. Joka kerta koetan päästä katsomaan ja nauttimaan nuorten riemunpäivästä. Haikeana mieleeni muistuu oma ylioppilaskevääni. Onneksi en vielä silloin tiennyt kaikesta tulevasta, joten pystyin suuntaamaan katseeni toiveikkaana eteenpäin, rakastuneena, sydän onnea tulvillaan.

Paluumatkalla käväisen istumassa entisen kaupungintalon edessä olevalla penkillä, sekin kuuluu lenkin rituaaleihin. Talon edessä on muina kesinä ollut ihana kukkapaljous, nyt ei ole enää kuin vähän ja nekin on aurinko pistänyt kärsimään, huutamaan ravintoa, vettä. Taivas ei ole muistanut kastella niitä riittävän usein. Melkein kuulen niiden valituksen.

Aurinko paahtaa kohta liikaa hattuunikin, joten könyän kävelykeppien avulla penkiltä ylös ja maleksin kotiovelle, toivoen, ettei hissi pysähtyisi kerrosten välille tällä kertaa ja jättäisi minua tunniksi odottamaan apua, kuten noin kuukausi sitten kävi. Silloinkin oli helle. Istuinta ei tässä pienessä hississä ole, joten seisoin koko siunatun tunnin siinä kuumuudessa, hikikarpaloiden juostessa pitkin sääriäni. Kun pelastus viimein tuli (Pasilasta asti), jalkani tärisivät niin, että taloyhtiön hallituksen puheenjohtajan täytyi melkein nostaa minut käytävälle.

No, ihan hyvin voisin tietysti kiivetä portaitakin pitkin kolmanteen kerrokseen, jos lonkka olisi siinä kunnossa, ettei siihen sattuisi liikaa, mutta kun nyt sattuu, niin luottaen siihen, ettei samalle ihmiselle voine sattua niin ikävästi, että joutuisi lyhyen ajan sisällä taas hissin pettämäksi, astun kyytiin ja köröttelen ylös.

* "Sankarivainajien muistoksi pystytettiin 1948 Kalervo Kallion veistämä Sankaripatsas, osoitteeseen Puistikko 6. Patsaan nuori mies nojaa enkeliin ja katsoo korkeuksiin. Patsas on punagraniittia. Patsaan edessä olevan sankarihautausmaan on suunnitellut Viljo Rewell."

OLET ELÄNYT RIITTÄVÄSTI

Olet elänyt riittävästi,
kun toteat innostuneiden,
elämän opetuksiin ohjaavien nuorten enkeli-ihmisten
kertovan kuulijoilleen asioita,
jotka tiedät entuudestaan.

Asioita, joita sait ihan itsekseen kokemalla.
Asioita, joista et koskaan saanut palkkioita.
Asioita, joista nuo opastajat vetävät elantonsa.

Kun enkelit heidät ovat siihen ohjanneet.

Olet elänyt riittävästi,
kun menneisyyden ikävät hahmot menettävät merkityksensä
ja kun heidän manipulaationsa
ja ahneutensa ohittavat mielenkiintosi.

Olet elänyt riittävästi,
kun et kavahda kuolemaa,
elämäsi pelastajaa.

JOULUN VIESTI

Tumman tähtitaivaan kirkas välke, 

öisen pimeyden kuulas pehmeys,

lumiviitta hartioilla kuusten tuoksuvaisten, 

oma perhe ympärillä herkistyvän.

Oisko siinä tämän joulun hento viesti,

häivähdys hyvän tahdon sanomasta,

mi balsamia sieluun yksinäiseen valaa,

lämpöisin siivin vaalii, hoivaa, parantaa?

Kiitokset sulle, joulun perhe pyhä,

sä hartaan mielen,

enkelvartioittes myötä,

tähänkin jouluuni tuot - yhä.

HYVÄÄ NAISTENPÄIVÄÄ!

Siskot somat, ihanimmat,

kukkasista  suloisimmat,

mesiveessä virutellut,

hunajalla sivellellyt,

sokerilla kuorrutetut -

me itsenäiset, te toisten omat -

kuitenkin kaikki enkeleinä lumoavat!

Kedoilta meidät poimittiin,

todeksi luulot huomattiin,

ja niinpä tähän maailmaan

me ruususiksi, hurmaaviksi,

ikiaikain yli jäätiin.

EIKÄ PEITTO PELMAHDA

Sain kortin. Liikutuin.

Miten voit? Oletko kunnossa? Huolettaa, kun et ole päivittänyt blogiasi pitkiin aikoihin.

Kiitos, rakas ystäväni, sillä sellaiseksihan olet tullut,

vaikkemme koskaan ole tavanneetkaan.

Olemme kuitenkin kirjoitelleet, löytäneet niin yhteisiä tuttavuuksia kuin yhteisiä paikkojakin.

Olet muuttunut yhdeksi elämäni enkeleistä.

Kirjoittavan ihmisen, ainakin tällaisen maallikkosaarnaajan, maailma on arka, herkästi säröilevä ja haavoittuva.

Kun läheinen kyseenalaistaa tekemiseni, kysyy, miksi oikein kirjoitan, miksi minun yleensäkään pitää kirjoittaa,

mieli hämmentyy, käpertyy siihen ennestään tuttuun pieneen mykeröön ja kaivautuu syvälle itsensä uumeniin.

Rupeaa itsekin pohtimaan. Niin, miksihän?

Eikä päässä yhtäkkiä liikukaan yhtään ajatusta, mieli ei palakaan näppäimistölle, ja kone pysyy suljettuna.

Öinen hikinen keho vain lojuu lahnaisessa olomuodossaan

eikä peitto pelmahda.

Kiitos, ystäväni, kun herätit minut.

Ehkä vielä jotain kirjoitankin. Ainakin joskus.

Sitten, kun ajatukseni jaksavat peilata taas. Elämää.

Ja sallivat minun jatkaa uuden käsikirjoitukseni työstämistä.

Hyvää Ystävänpäivää niin Sinulle

kuin kaikille teille toisillekin, jotka vielä eksytte sivuilleni!

Kiitos, että olette olemassa!

ISÄ

Isä. 

Oppilaani laittoi seinälleen tämän laulun. 

Kuuntelithan sen yhdessä kanssani? 

Ja itkit? 

Sade ropistaa ikkunaan. 

Ei tarvitse pestä. 

Keväällä enkelini pesee sen.

Hän lupasi.

OLEN TÄYNNÄ

Niin, enkelini. Uskon ihmiseen...  (Silmät kiinni, kuuntele...)
Tähän ikään ehtineellä ei unohduksia, ei harhoja...
Oikeasti. Osaan kiittää nyt kaikesta.

KIITOS uudesta maailmasta, uudesta Elämästä, uudesta ihhhhhanasta asunnosta, uusista mukavista naapureista.
Ja KIITOS entisestä naapurista, ihanasta vaarista, joka lämpimästi halasi muuttaessani vuoden pätkänaapuruudesta.
KIITOS kaikesta, mitä olen  saanut...

KIITOS. Olen täynnä.
Yksinkertaisesti, lapsellisesti.

Sinä olet siellä....

NAISEN SYDÄN

Naisen sydän: Erokriisistä eheytyminen. Hyvä postaus.

"Hylätyksi tulemisen trauma kärsitään yleensä yksin hiljaisuudessa, poissa muiden katseilta." Niinpä, noinhan se olisi mennyt minullakin, ellei olisi ollut ihania ihmisiä, lähimmäisiä, enkeleitä, jotka vetivät pois sieltä pimeästä hiljaisuudesta niin, että nousin kirjoittamaan, sillä se on aina auttanut purkamaan älyttömän voimakasta tunne-elämääni. Äärimmäisetkin tunteiden kipunoinnit kun on kohdattava silmästä silmään, viivyttävä niiden tulessa tietty aika ja kun sen ajan jaksaa käristää itseään, olo helpottuu. Ja jaksaahan sen, kun tietää, mikä odottaa.

Olen avoin, joittenkin mielestä ärsyttävästi yli reunojenkin huilahteleva, mutta jos panttaisin sisälleni kaiken, olisin aikoja sitten räjähtänyt ja levinnyt ympäri avaruuksia.
Siispä kirjoitin, tukeuduin lähimpiini (”Kukaan ei jaksa katsoa erokriisissä rämpivää pitkään.” No, siitä huolimatta – ilman heitä olisin hukkunut.), riehuin kuntosalilla sekä JUOKSIN.

Ei, älkää pelätkö, en tahdo enää palata noihin aikoihin; 

niistä olen purskautellut tuntojani pitkin vuotta, joten se riittäköön. Elämä maistuu jälleen, ja sen maku on jotain toista kuin aiemmin. Päällimmäisenä sieluani valelee vapauden ja rauhan hunaja. 

Seuraavaksi erottuu pakottomuuden sekä terveemmän elämän mesi. Ja alimpana, kaikkien näiden toisten tukevana pohjana seisoo tyytyväisyyden vaniljoitu vankka pilari: 

olenhan löytänyt paikkani uudessa elinympäristössä, sopeutuminen siihen on alkanut... 

Mutta eikö olekin aika ihmeellistä, miten samantyyppisen prosessin joutuu tällaisessa kriisissä lähes jokainen käymään läpi? Luonnollista dynamiikkaa siis? 

Joillakin se voi viedä rutkasti aikaa, etenkin jos takana on monen kymmenen vuoden yhteiselo. 

Uskonkin, että juuri tunteitteni ärhäkkyyden vuoksi suorastaan ryntäsin vaiheesta toiseen, tuhkaten siten elämästäni pois tuon kaiken, mikä satutti, nöyryytti ja pelotti.

No niin... Tuon yllä olevan linkinhän minä vain halusin esitellä! Kannattaa lukea.

TAIVAASSA SOLMITTU...

Renkaat humisevat vaimeasti, kun tie ahmii autoa. Puristan rattia ja koetan karistaa mielestäni siellä pörrääviä ajatuksia, mutta ne ilkkuvat, jankkaavat, kiertävät yhtä ja samaa kehää, aamusta asti toistunutta.

Sillä tänään on päivä, jonka muistonkin haluaisin pyyhkiä pois. Hukkaan heitettyjen vuosien merkkipäivä. Hääpäivä. Neljäskymmeneskolmas. Olisi, mutta se riuhtaistiin käsistäni, portti läimäistiin kiinni ja odottamatta huomasin tarpovani mierontietä. Yhteinen sävel oli särkynyt, lakannut helisemästä. Olinhan muka kiero, ilkeä, portto... Uudesta ihanuudesta, joka välkähteli neonvaloina taustalla, siellä portin sisäpuolella, ei ollut kuulemma kyse...

Mierontie on kolkko, kova ja julma. Sen jokainen kivi, kuoppa ja tikku satuttaa. Ja sitä tietä oli tallusteltava siihen saakka, kunnes uusi koti löytyisi. Ja löytyihän se, sattuman sattumien kautta, kaukana entisestä, kaukana kaikista tutuista. Vain lainapatja lattialla - siinä yli kuuskymppisen turhan ihmisen uuden elämän alku...

Tuonela houkutteli kylmin huokauksin, mutta enkelit, ystävät ja läheisimmät kannattelivat jo kaiken luovuttanutta, syvyyksiin pyrkinyttä päätäni pinnalla, ja pienin askelin, varvas kerrallaan, kipusin elämänhalun tikkaita ylös, väliin tipahdellen, mutta sinnikkäästi takaisin räpistellen. Kun kaiken tuhkaksi polttava, koomasta ravisteleva viha ja hytisyttävä inho sekä julman armottomuuden perusteellinen perillemeno aivoihin astuivat kuvioihin, tiesin, että olin voitolla, pelastunut.

Tässä saa ajaa sataakahtakymppiä. Ja minähän ajan. Katse värjyvänä, suusta kumpuavan laulun koskettamana. Jeesus, kuule rukoukset köyhän, kurjan syntisen... Isä laulaa kanssani, kuulen auton huminan seassa sen selvästi. Olihan se hänen laulunsa. Sitä hän oli silloin tällöin kajautellut, hujauttanut komeasti, lämmittävästi. Siksi kai minäkin sen aina viritän kun tarvitsen lohdutusta...

Ajatukset jatkavat rataansa. Mielen täyttää yllättäen ylpeys ja kiitollisuus siitä, että olen jaksanut taivaltaa läpi pitkän ja vaikean liiton; olenhan saanut sen ansiosta rakkaat lapseni ja maailman ihanimmat lapsenlapset ynnä kasvanut sen myötä ymmärtämään ja hyväksymään kaikenlaista, sellaistakin, mille ennen käänsin selkäni. Ehkä ne vuodet eivät sittenkään ihan hukkaan menneet?

Äkkiä huomaankin olevani oikea onnen tyttö, sillä kaiken tuon lisäksi löydän monia muitakin kiitoksen aiheita. Esimerkiksi sen, miten uudessa, ihanan lämpöisessä asuinkaupungissani lähes näkymättömät kädet ovat lennättäneet eteeni kaiken valmiina, ilman ponnisteluja, vain haluni ilmaistuani. Kaiken lisäksi saan pian muuttaa aivan uuteen taloonkin, mikä sekin järjestyi taas kuin sattumalta, vaikka tiedän, ettei sattumaa olekaan... Ts. pahimmasta onkin tullut nyt toisenlainen paras.

Liittomme oli taivaassa solmittu kuitenkin (kuten minulle kerrotaan), ja siitäkin kiitän. Olemme eläneet monta elämää yhdessä ja ilmeisesti elämme tulevassakin, koska emme osanneet valita oikeaa yhteistä polkua vielä tässäkään. Tosin pyydän, ettei tarvitsisi enää, mutta se lienee liian paljon pyydetty.

Kohennan ryhtiäni. Seuraavat neljäkymmentä kolme vuotta elän itse ja itselleni, julistan ratille, ja - purskahdan nauruun. Toiveikkaaseen. Vapauttavaan. Aidattomaan.

Eteen avautuva moottoritie on sileä, suora ja puhdas. Renkaat ulvahtavat, kun lisään kierroksia.

SFÄÄREISSÄ TAAS

Perillepääsy korvaa taas pitkän ajomatkan tuoman uupumuksen. Astun pihapiiriin ja huikkailen sinne tänne. Aitta hymisee hiljaisen tervehdyksensä, keinu narahtaa kutsuen, mökki reuhauttaa riemukkaan rehvakkaasti ovensa sepposen selälleen, ja takka pyytää tulta.

Kierrän tervehtimässä koko mökkimaailmani. Aalto lyö rantaan verkkaisesti, veneen kokkaan on sade muodostanut oman lammikkonsa, puut suhisevat vaimeasti ja orava nököttää kannon päällä käpy käpälissään. Kukat leimuavat yhä, niiden ympärillä riemuitsee keijuperhe. Tontut keräävät valoa kennoihinsa näyttääkseen illan tullen tietä tsasounaan, saunalle, liiteriin, huussiin.

Saunan pukuhuoneessa odottavat viime kerralla kyhäämäni vihdat, ne melkein oikeannäköiset. Iltamyöhällä ihana tuoksu täyttää ilman, kun kannan yhden niistä lauteille, kastan veteen ja lasken hetkeksi kiuaskiville. Ropsutus selkään, masuun, jalkoihin. Aauuh... Lämpö, rakkaus ja kotirannan hellivä syleily kohottavat sieluni upeisiin sfääreihin. Jälleen kerran.

Kiitos soi koko olemuksessani. Nyt osaan kiittää hirvittävästä talvestakin; sainhan korvaukseksi jotain näin suurenmoista - ihanan aurinkoisen, mökkitäyden kesän! Kiitän myös enkelistä, joka minulle lähetettiin. Ahdistus on poissa.

MONENLAISTA PARATIISIA

Tuuli tyyntyy, tuotuaan suhisten viestiä vähitellen tummuvasta yöstä. Aurinko punaa puiden latvat, heijastaen kolminkertaisen kuvajaisen itsestään peilinä  kimaltelevasta järvenpinnasta. Pöllö huuhailee metsikössä, pikkulinnut nukkuvat jo. Tontut keräävät kennoihinsa auringonvaloa ja luovuttavat sitä lyhdyistään sitten kun tarpeeksi riittävä hämäryys on hiipinyt ympäristöön. Paratiisiko?

Mieleni heijaa poukkoilevien ajatusten ja mielleyhtymien ristiaallokossa. Mitä kaikkea ihminen joutuukaan käymään läpi ennen kuin hänen annetaan painaa päänsä viimeiseen lepoon, odottamaan seuraavaa elämää... Helppo siinä on toisten sanoa, että sinä pääset tämän yli. Kun haluat. Mutta kuka sitä jaksaa ajatella silloin kun elämä on sirpaloitunut?

Enkeli-ihmisen löytyminen särjettyyn tulevaisuuteen on lottovoitto. Joillekin se onnistuu. Onneksi.

Tuulenpuuska pyörähtää yllättäen takaisin, sipaisee poskea, kuiskaa unenohuen viestin. Joskus koittaa maksun paikka. Enkä usko, että sen paikan nimi on kaikilla Paratiisi...

ENKELI?

Kohtasin... Enkelin?

Oman enkelini?

Enkelin, jonka silmät tuikkivat hyvinä, hellinä ja lämpöisinä.

Enkelin, jonka korvat kuulostelevat eloni eri vivahteita ja rekisteröivät sen pienimmänkin hädänmerkin.

Enkelin, jonka suu kuiskii lohdun sanoja, vakuuttaa rakkauden olemassaolosta, sen voimasta ja mahdollisuuksista.

Enkelin, joka huolestuu, ellen ole jättänyt jälkiäni mihinkään. 

Enkelin, joka tiedustelee, miten voin. 

Jaksanko. 

Elänkö.

Sillä vain hän tietää, miten syvyys uhkaa nielaista minut kitaansa kun en muista olla varuillani ja muurini ovat sortumaisillaan enkä löydä leposijaa maailman majataloista.

Sillä vain hän on se, joka nostaa minut kidan nielusta lempein käsin, herättää varovaisin kosketuksin.
Pitää tiukasti sylissään, josta viimeinkin löytyy se rauha, lepo, onni ja vapaus, jollaista koskaan ennen en ole saanut kokea...

Siis... Kohtasinko enkelin?
Oman enkelini?

ENKELINI, PYSYTHÄN VIERELLÄNI?

Golgatan tieni vie viimein kummulle,
menneen ja sen entisen tulevan. 

Sen päälle en suostu nousemaan, riittää kun avaan sen, ja suljen. 

Tiukasti. Mitään entistä en hyväksy sen sisältä vaan sullon kaiken tiukkaan myttyyn ja nakkaan läpitiukkumattomaan säkkiin. 

Umpisolmuin sidon säkin suun kiinni, poljen kuopan pohjalle ja luon unohduksen mullat päälle.

Vain lapset ja lapsenlapset otan mukaani uuteen ylösnousemukseeni. 

Kummulle en jätä edes merkkiä, hävitköön se ja kaikki mitä se sisältää, lunastamattomaan, läpitunkemattomaan pimeyteen. 

Nielaiskoon maa sen kerosiinsa. 

Pyyhkäiskööt rankkasateet ja viekööt tsunamit. 

by Nora Luoto

Minä jatkan polkuani. Sinnikkäästi. 

Se näyttää ohuenohuelta, katkonaiselta, viidakkoiselta ja mutkaiselta, jyrkältäkin, mutta otan työkaluikseni

uskon, toivon, rakkauden ja suuntaan eteenpäin.

Pikkuhiljaa, askel kerrallaan. 

Enkelini, pysythän vierelläni? 

Ikuisesti? Koko matkan?

PUS

Taas juoksen. Nyt askel on keveä. 

Olen päättänyt asioista enkä katso taakseni. 

Enkelit minun kintereilläni pysykööt!

Kuplat ympärilläni nauravat, kujeilevat, kutittavat. 

Enää niihin en pistä piikkejä - mitähän nekin lienevät?
Altaassa jumppaajat ehkä häiriintyvät kuplimisestani? 

Raaputan autoni ikkunoita,
viima on iskenyt niihin,
ajan tien yli ja tarkennan mittarin. 

Kolme tuntia eteenpäin on sallittu. 

Nuori tyttö, ennen aikaani paikalle kampeuduttuani, 

ottaa vastaan, laittaa ja suojaa, tarjoaa kahvia,
kertoo mitä seuraavaksi tekee, söpöilee.
Nuoret ne ovat niin nättejä! 

Kampaaja.
Tarkasti, huolellisesti tekee työtään. 

Minä puolestani välttelen kummitusta
- häntä, joka vastapäisessä isossa peilissä tuijottaa... 

Miten tuollaisia voi edes päästää ihmisten ilmoille, 

kuvajaistaan ihmettelemään?

Eläkeläisalennusta ei ole. Kysyin tietysti.
Tavan vuoksi. Kokeillen. Plääh.

Noo, kultainen yrittäjäystäväni - 

eihän sinun sellaista tule edes ajatella, ei tarvitse, en vaadikaan; 

sinulla on rankka vuokra isossa kiinteistössä, 

teet töitä myös viikonloppuisin,
olet vasta työpanoksesi alimmalla askelmalla.
Tai... ainakin lähes. :)

Minäkö olisin sinulta vähennyksiä kinuamassa? 

Minä, joka olen työni tehnyt? 

Minä, joka olen nauttimassa loppuelämääni miten kuten pystyn?
Tulevia sukupolvia ymmärtämättä? 

En kultaseni, en todellakaan; 

sinun elämäsi on alussa, 

sinä tarvitset jokaisen euron jonka saat.
Kyllä minä ymmärrän. Oikeasti.

PUS.

TOSI OUTOA

Outoa olla ilman sinua. 

Outoa ilman hengitystäsi. 

Outoa ilman liikehdintääsi. 

Olen pyyhkinyt pöydät, 

olen luutunnut lattiat, 

olen katsellut ikkunasta, 

jos olisit siellä ulkona jo. 

Enkeli seinällä huutaa. 

Luulee jotain huomanneensa. 

Kalteriparvekkeen takana 

vain haamu hymyilee. 

Kuka häntä uskoo? 

Minäkö? 

KUNNOSSA KAIKEN IKÄÄ

Uuden paikkakunnan kuntosali. Liityin eilen ja olihan minun ihan pakko tänään käydä vilkaisemassa. Outoja välineitä, mutta kaikkialla ihania ihmisiä, jotka näkevät vaivaa opastaa. Trainerin opastusta en saa, koska on lauantai, mutta päätän, että kohtaan hankalat puolet nyt ja kysyn, jahka trainer osuu paikalle.

Olen onnen tyttö; enkeli kulkee kanssani ja saa ihmiset hymyilemään, olemaan ystävällisiä, uhraamaan aikaansa. Kun epäröiden kyselen jotain "masuvälinettä", riski nelikymppinen (ehkä) mies esittelee mulle koko pienen salin välineet, näyttää henkilökohtaisesti, miten kussakin käyttäydytään. Lopuksi sanoo, että tästä talosta tulee suurimmalle osalle toinen koti, että ikähaarukka vaihtelee kahdestakympistä seitsemäänkymmeneen viiteen, joten kunnossa kaiken ikää; sen (seitenkymppisen) ikäisen ei tarvitse enää näyttää muille, riittää kun tekee sen minkä tuntee kykenevänsä!

Ja son mot. Olen melkein se seitenvitonen, hiiiuuukan ennakoituna tosin... Mutta KIITOS sinulle, "nuori mies"...

KAINUU?

Kainuu? Kainuulainen? 

Mikä? Kuka? Missä? Milloin?

Minä en enää ole. 

Mikään? Kukaan? Missään? Milloinkaan? 

Tai... olen kai, jotenkin, jotakin, jossakin... 

Ainakin kainuulainen lienen loppuun saakka, sitä ei minulta kukaan pysty riistämään, ei kukaan pois sydämestäni pyyhkimään. 

Mutta Elämä... Niin, se nakkasi minut pois rakkaasta Kainuustani, minun Kainuustani. Lähellä kuitenkin nyt lapset, lapsenlapset, sisko ja sydämeni sisko. Se riittää?

Sydän vain on yksin ja äänetön, sillä sen syke jäi Kainuuseen, samoin piskuinen mökkini. 

Mutta enkelit kantavat...

SE SYLI ON KAIKKEUS

Sylisi on äärettömyys... 

Unelmat kuhajavat maailmani taivaalla, 

enkelit vartioitsevat sen 

äärillä, 

sydämet sykähtelevät sen keskuksessa. 

Se syli on kaikkeus. 

Sinun sylisi.