VALKOINEN TAIKA

Pikkuinen puu tärisi ja huojui. Se koetti väistellä ylhäältä putoavia raskaita pisaroita.

– Äiti, miksi sinä itket? se ihmetteli. – Minun pitää kaiken aikaa väistellä kyyneleitäsi, koska niiden paino satuttaa.

– Kultaseni, en se minä ole, taivas se vain. Se suree talvikuukausien mennyttä valkoista taikaa, hohtavia hankia, tähtikirkkaita öitä, kuun kumotusta ja öisten varjojen puikkelehtimista lumisissa metsissä.

– Mikä se sellainen taika on? pikkuinen ihmetteli. – Olenko minä koskaan kohdannut sitä?

– Olet, pienoiseni, viime talvena koit sinäkin sen. Olit silloin vielä niin pieni, ettet pysty muistamaan sitä. Jouluna meilläkin oli lunta lähes minun alimpiin oksiini saakka, mutta lintujen mukana kiertävän huhun mukaan tuolla jossakin sitä on ollut niin paljon, että sinä olisit voinut nukkua täysin sen vaipan suojissa.

– Mikä se joulu on?

Puuäiti ravisteli sateen kuljettamia taivaan kyyneleitä oksiltaan. – Joulu on valon juhla, toivon ja hyvän tahdon yleinen olotila, ihmeiden aika. Silloin vanhakin nuortuu kuin lapsi leikkimään, avaruus laulaa, taivas sytyttää ikkunoilleen sädehtiviä valoja ja kuu piirtää kuvioitaan hankien kimallematoille. Se on ihanaa aikaa. Puuäiti huokaisi haikeana.

– Mutta äiti, milloin se joulu sitten tulee?

– Kaikesta päätellen se tulee muutaman yön päästä. Kaksijalkaiset ovat kierrelleet ympärillämme valitsemassa meistä parhaimpia, ja ne, onnelliset, pääsevät ilon ja lämmön keskipisteiksi. Ne saavat oksilleen kaikenlaisia koristeita, niiden latvoihin ripustetaan kimalteleva tähti, niiden ympärillä tanssitaan ja lauletaan, ja niiden jalkojen juureen kerätään paketteja, joita ihmiset jakelevat toisilleen. Oi, se olisi unelmien täyttymys! Kuusiäiti kurotti oksaansa ja silitti hellästi pikkuistaan.

– Äiti, voisinkohan minäkin joskus päästä sellaiseen paikkaan?

– Voit, kultaseni, kunhan kasvat ja pysyttelet suorana, kasvatat tuuhean oksiston ja imet itseesi tarpeeksi ravintoa ja pysyt yhtä suloisen vihreänä kuin nytkin.

Pikku kuusi suoristi hentoa varttaan ja imaisi juurillaan kelpo siemauksen kosteasta maaperästä. Se sulki silmänsä ja haaveili tulevista vuosista, jolloin se kasvaisi, tuuheutuisi ja saavuttaisi juhlakelpoisuuden. Äkkiä se räväytti kaikki neulasensa haralleen. – Äiti, saadaankohan me sitä lunta enää milloinkaan nähdä?

Äiti hymähti. – Kyllä saadaan, ei siihen enää kovinkaan pitkää aikaa mene.

– Auttaako, jos toivoo oikein, oikein kovasti?

– Voithan tuota kokeilla, äiti hymyili oksiaan värisyttäen. – Sulje mielesi kaikelta muulta ja kuvittele näkeväsi ilmassa valkopukuisten keijujen tanssin.

Pikkuinen kuusi keskittyi ajattelemaan. Ja äkkiä se muisti. Se muisti, miten jonkin aikaa sitten jotain ihmeellistä oli kerääntynyt sen oksille ja miten kaikkialla sen ympärillä oli välkkynyt ja hohtanut, niin että se oli tuntenut itsensä tosi puhtaaksi. Nyt se tiesi, mitä toivoisi. Ja ihan kohta se näki mielensä silmillä iloisesti tanssahtelevia valkoisia lumikeijuja, jotka hiljalleen laskeutuivat sen hartioille ja jäivät siihen. Ne kasvattivat pikkupuun ympärille lämpöisen vaipan eikä vesa tuntenut enää sadepisaroita. 

IHMISTÄ RIKKOVA EI ANSAITSE SUOMEA

Kuuntelin hallituksen uusia suunnitelmia ja riemastuin - nonni, sinisilmät ovat vihdoinkin auenneet ja harhailevat aivot ruvenneet mutkailemaan ihan järjen teitä!

Sitten hyökyivät ne järkyttävät sanat: Raiskaus ei ole niin törkeä rikos, että sen vuoksi tekijä karkoitettaisiin! Törkeitä rikoksia ovat esim. maan turvallisuuteen kohdistuvat ynnä ihmisyyttä vastaan tehdyt. Herraisä - eikö raiskauksen uhri kuulukaan "ihmisyyteen"? Pikkuinen tyttö tai poika, varttuva neito, aikuinen nainen, avuton vanhus?

Suomi on, kuulemma, oikeusvaltio. Onhan se, jossain määrin, siis ainakin miesten määrin mitattuna, sillä heillähän on se valta ja voima ja järki siellä tietyssä paikassa, mihin miesten aivojen on tiedetty jo aikojen alussa tippuneen. Anteeksi, te normaalit ihmismiehet, teillä ne aivotkin lienevät kuitenkin ihan yhtä ylhäällä kuin naisillakin... No, tietysti tämän suutuksissani ehkä törkeästi ilmaisen, mutta kummastuttaa, miten maamme vaikuttajanaiset eivät saa edes sen vertaa suustaan äristyä, että... Kokkeileppa setä ite, miltä tuntuisi, jos juuri sinun tyttäresi/poikasi/vaimosi/sisaresi/äitisi joutuisi noin kohdelluksi. No, laki on laki eikä sille alistetut päättäjät mahda mitään, MUTTA miksi ihmeessä noin järjettömiä lakeja ei jo kiireimmiten ruveta muuttamaan?

Nökysitäollaanniinhemmetinsaamattomia!!!

Raivostuttaa, itkettää ja surettaa kaikkien raiskattujen, niin menneiden kuin tulevienkin puolesta. Miksei kukaan vaikuttaja näytä tosissaan paneutuvan tähän? Tunnen todellista tuskaa, olen tuntenut jo kauan tästä asiasta, sillä tuntuu siltä, että sitä vaan hymistellään ja ymmärretään ja silitellään! Ihan järjettömät rangaistuksetkin, mitättömät! Miten raiskaus voi olla lievä? Eikö se aina ole vakava, hirvittävä loukkaus toista ihmistä kohtaan, suorastaan raatelua? Onneksi nyt niihinkin taitaa ruveta tulemaan sentään edes jonkinlaista järkeä. Rangaistuksiin siis. Kai? Tosin yleensä ne siellä ylimmässä asteessa nollataan. En ole voinut koskaan käsittää sitä, miksi siellä tekoa vähätellään. Eikö heillä itsellään ole perhettä?

Jos edes jollakin säätelijällä olisi järki siellä yläpäässä, edes lipan korkeudella, niin eiköhän järjestys ja jonkinlainen naistenkin oikeuksien kunnioittaminen vähitellen kohentuisi, jos ja kun jokainen, niin tänne saapuva kuin nykyinenkin maassamme tallusteleva miesolento (ja tässä tarkoitan yhtä lailla ihan, siis IHAN kaikkia, myös syntyperäisiä paljasjalkaisia - pakko tähdentää, koska aina se joku hihhuli löytää halutessaan ihan tavallisestakin järkeen perustuvasta ajatuksesta muka rasismia, vihapuhetta tms.) tietäisi, että raiskauksen jälkeen on edessä vain yksi suunta. Pois Suomi-neidon helmoista! Kauas, kauas...

Ihmistä rikkova ei ansaitse Suomea. Ansainneeko tuo mitään muutakaan maata?

KYLLÄ SINÄ VIELÄ OPIT

Viikarityttäret käväisivät taas pistämässä mummiin vauhtia ja sytyttämässä tämän koipiin kipinöitä. Tai oikeastaan mummi haki heidät koulusta ja kyyditsi luokseen. Eno kaapattiin matkalta mukaan ja Hesburgerin kautta kävi mummolaan tie.

Aah, miten ihanaa olikaan, kun ensimmäiset haituvat havaittiin aamutaivaalta leijumassa, sillä niin kovin niitä oli jo odotettu! Kipin kapin siis ulos - ja pian kohta taas takaisin, pettynein mielin, sillä toiset lapset olivat jo haalineet itselleen kaiken lumen! Plääh!

Onneksi seuraava yö toi lisää tuota ihanuutta ja sunnuntaiaamuna päästiin ihan lapiotöihin asti. Mummin päähänkin tippui ylätasanteelta lumihippusia, kun hän oli autoaan putsaamassa. Mistähän? Hm... Pienemmällä oli takin vetoketju siellä työjellessä "räjähtänyt", mutta se kerrottiin mummille vasta sitten kun oltiin jo lähdössä asemalle, jonne iskä tuli vastaan, eikä asiaa ehditty ruveta korjaamaan. Mehut kuitenkin hörpättiin asemaravintolassa ja ärrältä ostettiin suut makiaksi kahdella eurolla, ja kun juna viuhui raiteille, niin lukemattomin halauksin ja rutistuksin mummista erottiin. Ja voi sitä lentosuukkojen ja sormisydänten määrää, mikä junan ikkunasta lennätettiin! Oiiiii!

Ja mummi se palasi verkalleen kotiinsa. Hiljaiseen ja kaiuttomaan. Parvekkeen valokimput toivat hitusen lohdutusta. Mummi pesiytyi peiton alle.

"Kyllä sinä vielä opit."

SYNTYMÄPÄIVÄ

Tämä päivä tulvauttaa mieleeni paljon muistoja. Viimeisimmät niistä hetkistä, jotka vietin äitini vuoteen vieressä ja seurasin hänen elämänliekkinsä sammumista. 

Kuului huokaus, kuin joku olisi puhaltanut liekin sammuksiin, ja lähtöhetken huomasi selvästi. 

Puhumaton, sängyn päädyssä odotellut iso hoitaja katsoi äitini silmiin lampulla ja lähti sanaakaan sanomatta pois. Äitini silmät jäivät auki ja minä silitin ne lempeästi kiinni. Hengityskone huokui vielä ilmaa elottomaan rintaan, se tuntui oudolta, mutta paikalla ollut toinen, kiltti hoitaja halasi minua ja kertoi, että vain lääkäri saa sulkea koneen. 

Veljeni tytär oli saattanut äitiä, mummuaan siis, kanssani, ja hetkeksi takerruin häneen - oli tuntunut niin hyvältä, kun minun ei ollut tarvinnut yksin lähettää äitiä taivasmatkalle, olinhan itsekin vielä toipilas. 

"Hyvää matkaa, äiti/mummu! Muista mennä valoa kohti!" kuiskasimme ja lauloimme säröilevän lähtövirren. 

Maailmasta oli tullut hetkessä oudon tyhjä ja kuoreton.

Tänään äiti täyttäisi 100 vuotta. 

TERKKUJA!

Olen saanut huolestuneita viestejä ystäviltäni ja lukijoiltani ympäri maailmaa – he ovat hätkähtäneet ja jopa säikähtäneetkin viimelauantaista postaustani.  Kyselevät, miten voin, olenko vajoamassa masennukseen jne… Toisin sanoen - mitä haluan sanoa sillä heille?

Kultaiset ihanat! Yksi keskeinen asia teiltä on jäänyt noteeraamatta – se postaushan on RUNO! Keino, jota yleensä käytän, kun haluan ilmaista kunkinhetkiset tuntemukseni ja upottaa ne sanoihin, piehtaroida niissä, rypeä ja surra – päästä siten irti ja yrittää unohtaa. Tai toisessa ääripäässä kietoutua suloisiin unelmapilviin, suihkuttaa riemuitsevia säteitä ympäri maailmaa ja pirskotella niitä ihan taivaisiin asti.

Huolehditte, enkö voisi jo mennä eteenpäin, jättää mennyt taakse ja suunnata katsettani tulevaisuuteen, rientää mukaan harrastuksiin. Miten voisitte lohduttaa ja auttaa minua…

Katsotaanpas… Tiistaisin ovat oman senioriryhmäni vesijumppa ja kansalaisopiston EloFolkJam peräkkäin (aluksi kävin molemmissa, mutta se osoittautui liian raskaaksi ja oli ryhdyttävä kulkemaan niissä vuoroviikoin), keskiviikkoisin tapaan samat seniorini kuntosaliryhmässä, perjantaisin nautin kansalaisopiston senioritanssissa, maanantaisin, torstaisin ja joskus viikonloppuisinkin pistäydyn jompanakumpana päivänä lähimmällä kuntosalilla ihan omatoimisesti (ja uskokaa tai älkää, aloitan siellä aina juoksumatolla, kävellen ja juosten, miten milloinkin tunnen jaksavani). Jäljellejääneen ajan kruunaavat läheisten ystävien sekä lasten ja lapsenlasten vierailut.

Joten miltä näyttää? Olenko juuttunut menneeseen vai olenko suunnannut katseeni tulevaisuuteen? Vai… olenkohan hankkinut jo liikaakin sisältöä elämääni? No en usko, sillä koska sekä luku- että kirjoitushalut ovat kitistyneet lähes minimiin, niin jotainhan tässä on tehtävä, etten tosiaankaan jäisi kovin usein sinne punkan pohjalle voimattomaksi mytyksi, sillä kyllä niitä sellaisiakin päiviä yhä on, olkoon siitä esimerkkinä vaikkapa tuo viimelauantainen runoni, johon purkautui kaikki se haikeus, ikävä ja tuska, lohduttomuus ja katkeruuskin, jonka yksinäisyys toi.

Mutta unohtaa? Ei elettyä elämää voi eikä saakaan unohtaa, sillä silloinhan ei tiedä ollenkaan eläneensä, ei muista niitä iloisia ja ihania yllätyksiä, joita maailma aikoinaan antoi, ei osaa ottaa oppia erehdyksistään eikä osaa nauttia niistäkään uusista ihanuuksista, joita maailma yhä vieläkin antaa, kenties sellaisiakin, joita ei tiennyt olevan olemassakaan.

Nii’in, uskon vahvasti, että tulevaisuudella on vielä tarjolla jotakin uutta ihmeteltävää jopa

tällaisellekin seniori-iässä olevalle, vähän ehkä rapistuneelle, kenties rupsahtaneellekin jo, mutta siitä ulkoisesta kuoresta ette välitä te, jotka katsotte pintaa syvemmälle ja näette sinne sielun ytimeen. Rakastavaan, herkkään, lämpöiseen ja luottavaiseen. (Hih - )

Kiitos välittämisestä! Jo se lohduttaa kovasti, että tiedän teidän ajattelevan minua. Minäkin ajattelen teitä ja lupaan pitää vastakin huolta itsestäni.

Halit. Ja terkkujaa! 

UNI? UNOHDUS?

Aamuyön hämäryys rävähtää silmillesi, kun uni ei jaksa kantaa.

Vieressäsi ei hengitä kukaan, vain ilmastoinnin huokaukset lohduttavat korviasi.

Mitä teit tämän ansaitaksesi?

Rakastit, imit maailmaa toisten kautta, elit toisten elämää, huolehdit, annoit anteeksi - ja putosit.

Nyt elämisen karuus riipii sielustasi viipaleita.

Sisin ei jaksa enää välittää; se janoaa kaiken tämän loppumista, sammumista, unohdusta.

He, joilla on vielä merkitystä, ovat kaukana, saavuttamattomissa.

Vierität päiviesi pyörää nukkumalla, televisiota tuijottamalla, jääkaappia tyhjentämällä, kunnes niissäkin huutaa vain tyhjyys, mitättömyys ja onttous.

Olet seiniesi vanki.

Autius kumisee sisälläsi, elämisen merkitys ja tarkoitus koskettavat sinua murentuvin sipaisuin. 

Montako vuotta vielä?

Loputon uni, unohdus, leivosen liverrys taivaan sinessä.

Valo? Vapaus?

TAIVAS ON AUKI?

Syyspihlajat punertavat. Kaupungissakin. Mökkini ihana pehmeys yhä yllättää iltaisin. Siis se, mi oli ennen, muisto siitä. Muutaman vuoden se vienee, se elo/syys/lokakuun tähtien vyön uskomattoman upea näky, rantaan ajautuneitten ihmistä muistuttavien puupökkelöiden muisto ja.... Ja ja ja...

Joskus ehkä vielä pystyn antamaan anteeksi. No, en ehkä ennen tähtiin nousemistani. Mutta jos pystyn, niin - TAIVASHAN ON SILLOIN AUKI! Ja sieluni vapisee vapauttaan, pudotettuaan itseään vahingoittavan katkeruuden paulan.

SÄRKYNEIDEN MAJATALO

Jotenkin olen menettänyt kirjoittamisen halun. Olisipa kaikki se hämäryys tapahtunut ennen kirjoittamiseni alkuun pääsyä! Olisin nyt ohi siitä ja pystyisin jatkamaan entisten vuosien jatkumona. Nyt kerään murusia, sanoja, lauseita. Ne eivät vain enää ole kiinnostavia, eivät innoita mielikuvitusta. Elämän jatkumo on katkoviivoilla, se etenee vain pätkien. Kuljen katkonaista, kuoppaista ja vain väliin kimmoisaa tietä. Silti aina sitäkin edetessäni köpsähdän tien muhkuraan. Kuvittelen mielessäni kompuraisen tien vierelle talon, johon majoitettaisiin kaikki särkyneet. Sellaista en vielä ole löytänyt. Löysin vain laulun sellaisesta, särkyneiden majatalosta... Kunpa sellaisia olisi oikeasti olemassa!

KOHTALO

Olet yksin.

Sumu väreilee ikkunasi takana.

Sen repeilevät säteet pudottavat sydämesi sykkeet

ja sen riekaleet ujuttautuvat ikkunasi raosta,

hiipivät peittosi alle ja hyydyttävät lopullisesti turhan sydämesi.

Sulje silmäsi ja näe.

Näe, miten moukarit paukkavat.

Näe, miten rakkaus voikaan satuttaa.

Näe, kuinka ympäristö vaikenee.

Sillä yksin et ole mitään.

Sillä yksin pystyt vain vaikeroimaan.

Ja yksin sinä – rakastat sitä, kohtaloasi.

EI EKSY, EI

Voi rakkaat, en pysty lyömään sinettiä siihen, että aika on muka luopua ja aika tuo tai avaa uusia ovia. Ne ovet ovat menneet ohi jo aikoja sitten, eikä mulle aukea enää mikään muu kuin se "kesän viimeinen". Mutta sitä odotellessa: Ei eksy taivaan lintukaan.

SUMUA JÄRVEN YLLÄ

Auringon kultainen siipi pyyhkäisee varoen yöksi viilentyneen järven kalvoa, jonka tuskin havaittavat väreet liplattelevat unisina rantaan. Se kutittelee hellästi varttaan ojentelevaa maanpintaa, havahduttaen, herätellen.

Karhu kohottaa laiskasti luomiaan ja haroo katseellaan ympäristöä, miettien hajamielisenä, jokohan se eilinen kopsuttelija löytyisi. Silloinhan se oli laikkuisin turkein jolkotellut määrätietoisen näköisenä kohti rantamökkiä, silmissään erämaisen pihan kukkivien penkkien koukuttava kuulto. Järven sumusta raukeat käsivarret ojentautuvat kimallellen kultasiipeä kohti ja sulautuvat hiljaa sen suloiseen syliin.

Viimeinen viipyvä silmäys, nurin muljahtaneen sydämen syvimmästä lähteestä tuikkivaa kipeää kaipausta tulvillaan sulkee sisimpääni kaiken tuon jättäessäni jäähyväisiä pienen maailmani rakkaimmalle maisemalle. Katse hyväilee punaista mökkiä, nurkastaan vajonnutta aittaa, jyrkkäreunaiseksi losahtanutta rantaa, sadeveden kuorruttamaa venettä, historiaa sykkivää saunaa, puista kiikkua, sammaloituvakattoista tsasounagrilliä, haaveita tulvivaa näköalapaikkaa, ja, niin, koko tonttujen, peikkojen ja keijujen täyttämää maailmaani ... 

Jää hyvästi, kotiranta! Jää hyvästi Kainuu! Minun Kainuuni.

OLISINPA

Olisinpa kuin Myrskyluodon Maija.

Arka, eleetön, moittimaton.

Mutta kun en ole.

Olen rohkea, räiskyvä, puolensa pitävä ja haastava.

Olisinko pitänyt muinoin rakkaani luonani,

jos olisin toisenlainen?

Hän olisi hyväksynyt? Hyvästellyt kuin Janne?

Tuskinpa. Geeneissä sekin lienee...

Ja kun minäkään en ole Myrskyluodon Maija.

SINÄ OLET MINUN SISKONI

Tämä ei korvaa puhetta eikä runoa, tämä on vain minulle tyypillistä tarinointia, pintapuolista muistelua, joka sisältää aineksia molemmista - on siis noiden kahden ansiokkaasti sekoitettu kummajainen. Sisareni toivoi runoa synttäreilleen, mutta tunteiden kirjo ei sitä suoranaisesti sallinutkaan, vaan sisältäni suoltui seuraavaa:

Makalle 26.6.2015

Kuljen ruohottunutta, lähes umpeenkasvanutta polkua, mökkejämme yhdistävää. Muistoissani helisevät kirkkaat lastenäänet, joihin kaiku vastaa milloin kallioilta, 

milloin rannalta tai kotipihalta. Haikeus kaivautuu rintaani. 

Se pusertaa sydäntä, ja ikävä riipaisee käsittämättömän kovalla kouralla. Autius ympärilläni kumisee ontoin lyönnein ja muistot sitovat seppelettä kulmilleni. Sillä äänet ovat vaienneet - mökkiranta on tyhjä ja hiljainen.

Aina näin ei ole ollut. Vilkkaan sisarusparven kupeista on versonut vähintäänkin yhtä eloisia lapsosia, jotka aikoinaan juoksentelivat ja mekastivat näillä samoilla rannoilla. Nyt he juoksentelevat ja mekastavat jo pitkin maailman rantoja, ja kaksi meistä viidestäkin on siirtynyt Suureen Tuntemattomaan, joten jäljellä on enää kolme siskosta taivaanrantaa tavoittelemassa.

Eihän meillä silloin muinoin, elämämme alussa ollut talouskoneita, ei ollut myöskään telkkaria, ei kraanavettä eikä edes sähköä, rahasta puhumattakaan, mutta mihin niitä olisimme tarvinneetkaan? Meillähän oli koti, vanhemmat, vaatteet ja ruokaa. Oli myös ylös seinälle istutettu radio, ettemme olisi sitä kouhottaessamme särkeneet. Ja mikä tärkeintä, meillä oli toisemme. Mistä muusta olisimme osanneet edes uneksia? Voiko elämältä enempää pyytääkään?

Me tytöt saimme joka vuosi kaksi uutta pyhämekkoakin, äidin lapsilisillä ostetusta kankaasta jouluksi ja äitienpäiväksi ompelemaa, jolloin entistä pyhämekkoa oli lupa pitää arkenakin, kunhan muisti pistää essun sen suojaksi.

Leikkikalutkin löytyivät omalta pihalta. Samoin leikkikoti, jossa koivun juurten välinen alue esitti pirttiä, sen viereinen kamaria, ja kukin vuorollamme sisäistyimme perheen isään, äitiin tai lapseen. Isä lähti kirves tai viikate olallaan töihin, vihellellen – se viheltäminen oli jostain syystä tärkeää, vaikka se tuppasi naurattamaankin - äiti jäi hoitamaan kotia, lapsia ja karjaa. Harmaa tykinammuksen suojus toimi kaksireikäisenä hellana, muhkurainen punakeltainen kattila keitti kivipottuja, harmaankirjava pannu kahvia, ja kävyt tikkujalkoineen laidunsivat lehminä, lampaina, hevosina ja possuina. Näen tuon kaiken elävästi silmissäni vieläkin.

Myöhemmin minusta tuli lukutoukka, joka ahnehti kaiken mahdollisen niin naapuruston hyllyiltä kuin koulun kirjastostakin, mutta te Upan kanssa leikitte nukeilla varmaan vielä viisitoistavuotiainakin.

Nuoruus kultasi ja sokeroi puutteet, sillä se toi luoksemme Hänet, ja sydämen läpi käyvän Rakkauden. Sen ehdottoman. Ainoan. Niin ainakin luulimme silloin, sillä olihan se niin uskomatonta, että joku tykkäsi meistä viheliäisistä niin paljon, että halusi perustaa perheen kanssamme, joten pakostakin siihen hurmaantui. Ajatukseen onnesta ja vaaleanpunaisten haavepilvien päällä tanssahteluista.

No, kukin meistä vuorollaan koki sen, onnensa ja menetyksensä. Mutta sinulle sälytettiin raskain taakka; sinulta temmattiin yllättäen pois lapsi, ja vähän myöhemmin järisi maailmasi uudemman kerran, huolimatta uskostamme, että kaiken SE kestää. Rakkaus.

Elämäsi pohja oli kadonnut, mutta vaikka yöt uursivatkin lattiaan reittejään, sinulla oli työsi ja työtoverisi, jotka kannattelivat sinua arkipäivät, pitivät pystyssä aamusta iltaan. Samoin lapsesi seisoivat rinnallasi. Tukien.

Ja ehkä juuri siksi sinä jaksoit kantaa minuakin, koditonta, mieron tielle joutunutta.

Otit minut vastaan avosylin, kun laskeuduin asemallesi tyhjänä, sammunein silmin ja pirstaleisin sydämin; se unelmiemme ehdoton rakkaus oli minullekin muuttunut vastakohdakseen.

Tarjosit kotisi kodikseni, kävelytit, kuuntelit, kiehuit vuokseni ja itkit kanssani. Enkä unohda sitä koskaan.

Ja vähitellen, askel askeleelta, hetki hetkeltä, öittemme ja päiviemme kiertoon löytyi loimia, siteitä, jotka kutoivat toivoa ja tulevaisuutta.

Mutta nyt me kolme siskosta, nyt me entistäkin enemmän osaamme arvostaa läheisyyden sidoksia ja pitää tiukasti yhtä. Ja niin kauan kuin sydän lyö, me pidämme. Luoja siinä meitä auttakoon ja armahtakoon! Kiitos, että näin on.

Hyvää syntymäpäivää, sisko!

OTA SYLIISI VIELÄ

Taas yksi vuosi selätetty. Ja tänäkin aamuna jaksoin lojua vuoteessani peräti neljään saakka. Linnut helisivät ja huiluilivat työntyessäni ulkotöihin. Hiiren pahukset ovat keksineet käymäläni murasankon ja kulkevat siitä levittelemässä muhia pitkin lattiaa. Joka kerran sinne poiketessani on lakaistava niiden jäljet ja pöläytettävä matto. Viime vuosina niitä pikku tuholaisia ei ole paljonkaan näkynyt, kiitos kenties silloin tällöin vilahtelevan vikkelän ranta-asukin. Minnehän sekin nyt sitten liekään joutunut, koska hiirulaiset uskaltautuvat koloistaan toisten kömmänöihin? No, kohtahan se uusi kompostikäymälä onkin laitettava, joten jospa vielä tämän kesän jaksan käydä valtataistelua mokoman vikisijän kanssa.

Pari tuntia reipasta ulkoilua, sitten pirskautteli pikkuisen lämmintä vettä taivas. Vein sisareni mökin räystään alle saunan toisen vesisaavin, että hänellä olisi edes vähän siivousvettä lomille tullessaan. Liiteriä järjestelin joutessani, kuunnellen samalla rauhoittavaa ropinaa katolta. Vene huilaa rannassa ja oottaa soutajaansa jo malttamattomana. Mutta nyt ei ole soutajalle oikea hetki, sillä kallioilla kiipeily sekä rannalla rimpuilu ja pujottelu tuntuu jo jäsenissä, joten olisiko nyt luovutettava hetkonen aamu-unosille?

Oli hyvä juhannuksen aika. Mökillä.

KESÄ?

Rantasauna. Laineet kutsuvat, mutta en uskalla, koska olen yksin. Sinänsä siinä ei mitään, mutta ikävää lapsille, jos...

Istun kiikussa. Aurinko hyväilee ja pälyilee. Tuuli kuiskii korviini muistoja, niitäkin, joita en välttämättä haluaisi muistaakaan.

Mutta nyt rauhoittava pilvi kietoo minut syliinsä ja elän taas. Ja koska täällä ei kasva mikään, istutin kukkia ilokseni. Ainakin kesän ne kestävät.

NORMIAAMU

Latausjohdot ovat jääneet kotiin, joten en saa kuvia tähän. Kai se puhelimella jotenkin onnistuisi, kun vain malttaisin opetella, mutkun tämä on niin kärsimätön, tämä minä...

Päivä puhkeaa taas kukkaan normaalin ihanana mökkiaamuna. Aurinkokin kiskoo itseään taivaalle, on lähes tyyntä, vain pienet aallot juoksentelevat järvellä. Minun ihana mökkini uinuu vielä, kohta herättelen sitä takkatulella ja luulenpa, että aamusaunakin olisi kohta paikallaan. 

On tämä ollut minulle niin voimaannuttava paikka vuosikymmenten ajan, etten ilman katkeruutta tästä irtoa. Vaikka tiedän, että katkeruus syö ja kalvaa, niin ehkä vuosien päästä senkin hyväksyn. Tämä kuului minun tämänkertaiseen elämääni.

Huomenna vien uusimman kirjani Suomussalmen kirjastoon, ellei sitä ole vielä siellä. Ja torstaina Kajaanin. Siinähän on pääasiassa tästä mökistä historiaa. Rakasta. (Se kirja on muuten lainattavissa e-kirjanakin.) 

TÄSTÄKÖ MINUN ON LUOVUTTAVA?

Tuulee, tuulee, tuulee. Myrskyää. Yskin. Röhin. Takki päälle ja kintaat kätteen. Vene heittelehtii, raukka, rannassa, nykäisee tuntuvasti rantaportaita. Siirrän sen pehmeämpään olotilaan. Siunailen ja pärskähtelen, kun millään eivät jalat jaksa takertua äkkijyrkkään rinteeseen. Pitää kiertää maan kautta. Ja sitten pujotella taas alas... ja ryöhältää pensaikon läpi. Voi keesumanjee, pitääkö tämän jatkua koko loppuelämän? Eikö koskaan löydy lepopaikkaa?

Tänä aamuna, kuin leikaten, sekä tuuli että yskä ovat poissa. Esittelen sisareni pojan mökkiä ostajaehdokkaalle enkä saa ovea lukkoon. Ihana veljentyttärenpoika saa sen lopulta lukittua ja kohta hän hurauttaa jeepillään pihalleni. Tuutko syömään illalla meidän kanssamme? No, tämä paukapää on ihan äsken kiskonut kitaansa eilisestä jääneet kyljykset eikä hingu enää muuta. Toisen kerran sitten, onhan tässä kesää. Ja olen taas yksin... Kun en tahdo tunkeilla.

Ja silti Sininen lenkki höyryää takassa. Ilta-aurinko kimaltelee ja välkehtii aalloilla. Tästäkö minun on luovuttava?

MAHDOTTOMIA YHTÄLÖITÄ JA SALAISIA TANSSEJA

Odotan aseman eteisessä ihmisvilinää (vilinää ja vilinää, no joo) katsellen. Ihmisiä tulee ja menee. Äkkiä huomaan nuoren äidin suuntaavan alikulkutunneliin alle vuosikas lapsi vasemmalla käsivarrellaan, oikealla hän vetää kamalan isoa matkalaukkua. Katson hetken, miten hän kamppailee ensimmäiset portaat alas, sitten olenkin jo syöksymässä peräänsä, sillä kauhistun hänen mahdotonta yhtälöään. Tartun laukkuun, joka on minullekin liian painava, joten kannamme sen yhteisvoimin loput portaat. Kysyn, mille raiteille hän on menossa ja lähden kävelemään samaan suuntaan. Silloin vierestämme kuuluu lupaus. Me autetaan niissä portaissa. Kaksi riskiä VR:n työntekijää on jostain tupsahtanut siihen rinnallemme. Huojentuneena kiitän ja jään katsomaan säälinsekaisin tuntein nuoren äidin perään, sitten keskityn odottamaan omia vieraitani.

Pian tuttuja kasvoja vilahteleekin ihmistulvassa ja syliini syöksyy ensin toinen lomalaisista ja sitten toinen, äiti vanavedessään. Ohirientäviä matkustajia hymyilyttää, ja mummin taivaalle kiipeää aurinko.

Illalla he haluavat mennä ulos, yhdeksältä. Viisi barbia vaan kainaloon ja lupaus palata pian. Kun sitten soitan, että olisi aika kotiutua, kuuluu luurista: Onks pakko? Mun pitää vielä tanssia! No on pakko, huomenna sitten. Mut silloin täällä on ihmisiä! kuuluu surkeasti. Mutta mummi on jääräpää, ja kohta kaks iloista ja hikistä säteilijää selittää kilvan: Ei me leikittykään, me tanssittiin. Toinen tanssi ja toinen katsoi. Me halutaan aamulla ihan ihan aikaisin mennä uudelleen. Silloin siellä ei ole vielä ketään...

Eipä ehkä ketään, ainakaan monta, tosin aika monta parveketta ja ikkunaa sen sijaan on kehässä pihan ympärillä, mutta kukapa nyt niistä katsoisi?

SUKUNSA NYKÄISEMÄ

Naureskelen itselleni autolle palatessani, sillä olin tehnyt uskomattoman huomion. Vuosia sitten olin näet huvittuneena seurannut, miten äiti kauppareissullaan jutteli ihmisten kanssa, olivatpa ne sitten tuttuja tai tuntemattomia. Iloisena ja virkeänä hän antoi sanan sinne, toisen tänne. 

Tänään sitten hoksasin tekeväni ihan samaa; virkan vaatetelinettä tutkivalle tai uutta noppapeliä ihmettelevälle naiselle jotakin aiheeseen sopivaa. Tutkimme ja pyörittelemme sitä yhdessä, päivittelemme, sitten naurahdamme ja lähdemme eri suuntiin. Kassajonossa päästän kaksi ihmistä (nuoren naisen ja yhtä nuoren miehen) ohitseni, koska heillä on vähäiset ostokset ja minulla kärry täynnä; tulevathan pikku sääskiäisten pelkääjät tänään kesälomille luokseni! Takanani tulevalle naiselle selitän vuolaasti, että herkut on juuri niille lomalaisille... 

Että sukuhan se siinä nykäisi. Tosin serkkuni väittää, että olen ulkoisestikin ihan samannäköinen kuin äitini. Jos minulla olisi nyttyrä niskassa, muistuttaisin häntä kuulemma vieläkin enemmän. 

Kunpa olisinkin yhtä kiltti ja peräänantavainen, mutta minähän hyökkään tarvittaessa kuin leijona. Ainakin silloin, jos olen kunnossa. Toisaalta minut on kyllä helppo lyödä maahankin. Silloin, kun olen puolustuskyvytön ja sairas. 

Ei sitä aina jaksa olla muureilla.

TAIVASMATKALLE

Eilen siunattiin taivasmatkalle äitini nuorin sisar. Olin käynyt hänen luonaan ihan vähän ennen vappua, ja kun hänen poikansa soitti minulle eräänä sunnuntaina, vajaat kolme viikkoa tuota myöhemmin ja kertoi 90-vuotiaan äitinsä lähteneen, istahdin koneen ääreen. 

Sydämeni puhui, ja äkkiä tiesin, mitä kirjoittaisin.

Kyyneleet virtasivat tekstin juostessa, taas kerran. Itkin ja kirjoitin. Kirjoitin ja itkin. Ja runo syntyi hetkessä. 

Siunaustilaisuudessa sen luki veljentyttäreni, sillä eihän minusta siihen millään olisi ollut. 

Ja ihanasti hän lukikin! Kiitos!

Annikki-tädille 30.05.2015

Muistathan, miten vuosien jälkeen tavatessamme yllätyin,
koska olit kasvanut varreltasi pienemmäksi kuin minä?
Muistathan, miten aikojen kuluessa ja tapaamistemme tihentyessä avasit silmäni näkemään, millainen äitini, enoni ynnä monien tätieni lapsuudenmaailma olikaan?
Muistathan, miten taioit silmieni eteen niitä maailmoja, joista halusin kirjoittaa?

Joka kerran tavatessamme olit hauraampi kuin ennen.
Joka kerran halasin sinua varovaisemmin kuin edellisellä kerralla.
Sillä pelkäsin särkeväni sinut.
Sinut, ainoan yhdyssiteeni äitini maailmaan!

Olit aina yhtä nauravainen ja salliva. Ja myötätuntoinen.
Taioit muistoistani oman äitini.
Olit niin samankaltainen, että tuntui kuin olisin päässyt vilkaisemaan omaan lapsuudenkotiini aina, kun sain vierailla luonasi.
Silloin, kun jaksoit, sillä ainahan et jaksanut vastaanottaa.
Mutta viimeksi sanoit, että vaikka vasta oli ollut vaikea yön aika,
halusit tavata, sillä tapaaminen virkistäisi.

Kiitos täti kaikista niistä yhteisistä hetkistä, joita annoit.
Kiitos kaikista sukumme historioista, joista kerroit.
Kiitos tiedoista, joita valutit menneistä ajoista niin värikkäin sanankääntein, että äkkiä olinkin minä se pellavapäinen, joka lapsena vilisti pitkin kärväspeltoja, tai se tyttönen, joka sodan aikana hiihteli sisarensa kanssa kotiniemelle lehmiä lypsämään.
Ja joka kaatoi vastalypsetyn maidon maahan, kun vihollinen rynnisti järven takaa.

Kiitos täti lapsuuteni muistojen vahvistamisesta ja niiden oikaisuista, sillä ainahan lapsi ei muista oikein.
Tai jos jotain muistaa, niin muistaa siten,
miten asiat on lapsen aivoillaan ajatellut.
Kiitos, täti siitä, että sain tutustua sinuun!
Sinuun, perheeni minua edeltävän sukupolven viimeiseen jäseneen!

Onneksi tiedän, että meitä erottava verho on vain häivähdyksen ohut.
Että askel sen taakse on niin vähäinen,
että taivaskin hipoo maata, mikäli haluamme.

Tuikithan sillä taivaallamme kirkkaana, uutena tähtenä?
Niin kirkkaana, että ymmärtämättöminkin meistä sen huomaa?
Tuikithan toisten sinne siirtyneiden rakkaittemme rinnalla?
Nauti ja iloitse nyt, kun sait taas tavata heidät.
Sait syliisi rakastettusi ja aiemmin menneet läheisesi.
Me iloitsemme kanssasi uuteen elämään syntymisestäsi.

Äläkä välitä, vaikka nyt itkemmekin,
sillä tämä maailma on siitä kummallinen,
että syntyminenkin itkettää.
Muista kuitenkin, että me hymyilemme sen itkuisen verhon takana.
Ainakin yritämme. Kaikin voimin.

VOIKO KALLIIMPAA AARRETTA ELÄMÄ ANTAA...

(kuva: Tiina Huttu)

Voiko kalliimpaa aarretta
Elämä antaa
kuin suloisen nyytin
käsivarsille kantaa?
Mi tuhisee, itkee
ja aivastaa…

Voiko hellyydestä
värisevää sydäntä
mikään muu
kohottaa

niin lähelle Taivasta?

Liputuspäivä. Kuulemma joku Mikaelkin on syntynyt tänään, mutten tietenkään usko, että ne yksistään hänelle liputtavat; täyttäähän ensimmäinen lapsenlapsistani tänään tasan kymmenen vuotta. Toinen Peppinjasta! 

Muistan vieläkin tarkalleen, missä syntymästä kuulin. 

Oltiin maalla, seisoin keittiössä hellan ja oven välimaastossa ja kun sain tiedon, niin sydän jotenkin kummallisella tavalla täyttyi - tuntui kuin se pakahtuisi onnesta.

Siitä pirskahteli säkeniä pitkin maita ja mantuja, taivaisiin asti.

Itkin ja nauroin. Ja tanssin.

(kuva: Tiina Huttu)

Halasin kaikkia ja kaikkea, koko maailmaa..., mi pyörähti päälaelleen, eikä mikään ollut enää tärkeämpää kuin tämä vastasyntynyt.

OSA-AIKALAPSOSET

Aamulla varhain, kuuden maissa, katselin televisiosta Thorleif Johanssonin käsikirjoittaman dokumentin Kreikan Pátmos-saaren pääsiäisestä. Uteliaana tähystin ihmisjoukkoa, josko silmiini osuisi entinen oppilaani, virkeä, iloinen ja sosiaalinen poika, jonka tiedän ainakin aikoinaan menneen

saarelle munkkikokelaaksi. Tietenkään en löytänyt, onhan noin parikymmentä vuotta tehnyt tehtävänsä ulkonäköönkin, mutta tuntui  mukavalta ajatella, että eräänlaisen yhteyden kuitenkin häneen tällä tavalla sain; katselinhan hänen kanssaan ainakin samoja maisemia. 

Silloin tällöin ajatukset karkaavat entisiin oppilaisiini, mikä onkin tietysti normaalia, muuttivathan he kaikki aikoinaan asumaan sydämeeni, Pohdin, mitähän heidän itse kunkin maailmaan tänään kuuluu. Niinpä onkin tosi kivaa se, kun he maailmalla pyöriessään tunnistavat minut ja uskaltautuvat juttusille. Ovathan he olleet osa-aikalapsosiani joskus.   

POSTELJOONI

Ovipuhelin hälytti eilen puolenpäivän aikoihin, ja kun ovikello vähän ajan päästä kilahti, katselin hämmästyneenä edessäni hengästyneenä hymyilevää nuorta naista. Hän oli postinkantaja, joka siis todellakin kantoi yli 12-kiloisen paketin sisälle asti, otti kuittauksen, toivotti hyvää päivän jatkoa ja jatkoi reippaasti matkaansa. Noin minun pituiseni, solakka neitokainen. Ja ilmeisesti vahvakin, sillä itse jouduin vetämällä raahaamaan laatikon peremmälle. Kovaa puurtamista tuollainen posteljoonin homma. Ihan säälitti. Olisinpa hoksannut siepata kulhosta edes karkin kiitokseksi!

Nyt aurinko jo hiippailee maalailemaan valollaan talojen kattoja ja seiniä sekä kurkistelemaan ikkunoista. Oli muuten aikainen herätys jälleen, mutta siihenhän olen tottunut. Heräämään pimeyteen. Niinpä könysin laiskanlinnaan ja odotin aamun valkenemista tallennettuja elokuvia katsellen. Eihän niitä muulloin ehdi juuri vilkaistakaan.

VIHDOINKIN

Saviruukku tulvii on nyt kaupoissa. Edullisimmin sen näyttää tällä hetkellä saavan tästä verkkokaupasta. Minun on sisällytettävä omiin hintoihini postituskuluja, ettei vuosikausien työ pyörähtäisi ihan mahdottomalle miinukselle.

Ja tunnustaa täytyy, että vaikka vakuutin itselleni, että nyt tämä työ saa riittää, huomaan keräileväni jo aineistoa seuraavaan...

Mikäpä siinä, tuohan se ainakin täyttöä tyhjiin päiviin. Ja etenkin öihin. 

SAVIRUUKKU TULVII

Nyt huokaisen syvään. Helpotuksesta, sillä Pihla-sarjan kolmas osa on valmis ja tulee kaiken todennäköisyyden mukaan myyntiin muutaman viikon sisällä. 

Sen sisällön asetteluun en ole ihan tyytyväinen, mutta eihän se vaikuta tekstiin millään tavalla, otaksun...

Mutta siitä olen hyvin, hyvin onnellinen, että vihdoinkin saan tämän sarjan heittää syrjään eikä minun ole pakko enää julkaista yhtään mitään. Siis entistä sisäistä pakkoa ei enää ole, on vain vapaaehtoista kynäilyä mielen päällä pyörivistä ajatuksista ja aivoja rassaavista asioista. 

Niin, ellen sitten taas jostain saa sytykettä jatkaa tätäkin sarjaa neljännellä, mutta se nyt on vain hämärä epäilys, kuin jokin kuiskuttelisi olan takana, että täytyyhän sinun Pihlan vanhuuden päivistäkin jotain... 

Mutta siitä en tällä hetkellä ota ongelmaa - jos niin käy, niin sitten käy. 

Nyt minä huilaan!

Ja niin, takakannen teksti:
Totta ja fiktiota keskenään sekoittavan elämäkerrallisen Pihla-sarjan kolmannessa osassa Saviruukku tulvii Pihla palaa synnyinseudulleen mökin rakentamisen myötä ja löytää kotinsa vintiltä pahvilaatikosta lapsuutensa ja nuoruusaikojensa päiväkirjat. Niitä lukiessaan hän saa taas kosketuksen vuosia kadoksissa olleeseen näkymättömään maailmaansa. Yllättäen hänen kokemuskenttänsä laajenee yhä syvempiin menneisyyden tapahtumiin, jopa vuosituhanten takaisiin elämiin.

Saviruukku tulvii –kirjan loppuosa kertoo Pihlan myöhemmistä vaiheista, hänen totaalisesta elämään väsymisestään sekä vääjäämättömästä kulkemisestaan kohti lukemattomien elämiensä leikkauspistettä.

Aiemmin sarjasta on julkaistu kirjat Kivi tähtien takaa ja Tyhjä Kirja.

KAVALKADI

Ollessani vielä pelkkä nolla

maailma kajasteli mielessäni

valoina ja varjoina;

pilvitaivas oli pehmoinen ja upottava.

Kymmenvuotias täytti päivänsä

loppumattomalla uteliaisuudella

ja elämän ahnehtimisella;

pilvi oli kaikonnut sinitaivaan tieltä.

Parikymppisenä tunnevuoriston

huimankatkera suloisuus

sekä huumasi että pakotti;

unelmien pilvissä piilotteli taika ja tulevaisuus.

Kolmikymppisen vastuiden

ja velvollisuuksien rankkuus

kipunoi jo kantapäillä

eikä sen kosketusta päässyt enää pakoon;

vaaleanpunaisen pilven reunalla häivähteli varjo.

Nelikymppisenä uskalsin vihdoin avata suuni,

ilmaista oman mielipiteeni,

eikä se ollut kaikille mieleen.

Mutta olin jo siepannut rohkeuden säilän,

jolla sivalsin tarvitessani;

purppurainen pilvi säkenöi mustin salamoin.

Viisikymppisenä elämisen raaka todellisuus lannisti,

vetäisi julmasti pinnan alle,

umpisukkeluksiin,

josta täpärästi kauhoin rannalle;

ukkospilven seassa pilkahteli sekä mustaa että harmaata.

Kuusikymppisen askel juoksi

vielä suhteellisen kevyesti,

kunnes elämä yllätti uudelleen,

tarttui juurakkoon, riuhtaisi ja nakkasi;

mustanpuhuva pilvi väijyi taas hornanvärein.

Maailma kajastelee taas mielessäni

valoina ja varjoina.

Olen jälleen pelkkä nolla;

pehmoinen pilvitaivas siintelee horisontissa

ja houkuttaa upottavuudellaan.

EETVARTTIA

No niin, nyt olen terapoinut itseäni kirjoittamalla jo vuosikymmenen verran, vetänyt sanoillani mieleni irti upottavista soista ja kiehuvista ukkosmyrskyistä. Aloitin nimittäin julkisen kirjoittamisen vuonna 2005 (salaahan olen harrastanut sitä jo 12-vuotiaasta asti), ja sen tuloksia on näkyvillä mm. tässä blogissa.

Sielulle on tehnyt tosi eetvarttia keskittyä etsimään tarpeeksi tarkasti kuvaavia sanoja tunnetiloillensa ja käyttämäni eräänlainen dramatiikkakin kiteyttää ajatukset ilmaisuun, joka sitten ikään kuin salaman leimahduksena pääsee purskahtamaan ja purkautumaan räjähtäen ryöppyävinä kuohuina.

Kärjistänyt olen paljon, maalaillut sanojen kultaisella siveltimellä tai viillellyt reippaasti säilällä, ainakin viime vuosina, (aiemminhan se taisi ollakin jonkinlaista pehmolällyä, onnellista lepertelyä hetkistä, joita luulin aidoiksi), ja eräänlaisena uhkarohkeana heittonakin, odotteluna, josko joku rohkelikko uskaltautuisi jopa kommentoimaan tiettyjä pakinantekeleitä, sillä sellaisiksihan ne oikeastaan olen tarkoittanutkin.

Ja yksityistä palautetta olen kyllä saanut jonkin verran, mutta olen ottanut ne itselleni - oppiakseni ehkä jotakin - mutta kovinkaan moniin tunteiden ilmaisuihin ei ole uskallettu kommentoida. No, ei haittaa, tämä nyt vain oli tällainen "blogi", lähes omalla nimellä uskallettu heittäytyminen. Toivottavasti kukaan ei ole loukkaantunut kirjoituksistani, niistä pahoista nimenomaan.

Nyt odottelen kolmannen Pihla-kirjan toista vedosta korjattavakseni.

KOTINI ON LINNANI

Kotini on linnani. Kulunut fraasi, silti paikkansa pitävä. Tosin ilmauksen merkityksellinen raja on häilyvä, koska jossakin linnassa voi olla kalterit...
No, tässä linnassa niitä ei ole. Sillä vihdoinkin minulla on se. Oma linnakotini. Puolitoista vuotta siinä jo asumani, mutta vasta tänään sen lopullisesti ymmärtämäni.

Ihana, valoisa, vaistomaisesti Hämeen värein sisustamani koti - punavalkoinen, valkopunainen, kuinka vaan... Voiman ja puhtauden värit. Tänne maailmalta kaipaan, söpöön kotiini, johon viluisiksi ja kohmettaviksi talvikuukausiksi voin/saan jähmettyä. Vihdoinkin jotain ihan uutta, ikiaikain alusta haluamaani - syväänhengitystä, torniavaruutta, hengen vapautta...

Ja enää ihan vain joskus, vain ehkä joka toinen tai kolmas yö, nousen jaloilleni. Anivarhain, unesta herättyäni. Unesta, joka kylmää ja viiltää.

Enää en huolehdi tulevastakaan. Turhaahan se onkin, sillä jotainhan jostain tulee kuitenkin, väistämättä, koska sydänkin sykkäilee yhä, laiskasti tosin, mutta sykkäilee kyllä. Sitkeästi ja lonksuttaen. Tasaisimmin kuitenkin täällä linnassani. Kalterittomassa.

Mukavaa Uutta Vuotta!