sunnuntai 28. heinäkuuta 2019

ONKOHAN TÄMÄ AITOA NAHKAA? :D

Pysähdyn kuuntelemaan torikonserttia. Väki istuu terasseilla, itse torilla ja lavan vieressä viihtyy kovin harva, mutta sen ymmärtää – onhan mahdoton helle. Istun penkille, varjoon, ensiapuryhmä seisoo vierelläni, ehkä helteen, ehkä mahdollisten häiriöiden varalta. Kaikki on kuitenkin rauhallista, sillä kukapa jaksaisikaan edes rähinöidä tällaisessa kuumuudessa. Tosin en ole täällä vielä nähnyt yhtään rähinätapausta, kuullut olen kylläkin kaikenlaista, mutta enhän liikukaan ulkona öiseen aikaan.

Vieressäni istuu nuori mies. Ensin luulen, että hänellä on yllään "käärmepuku", mutta tarkemmin vilkaistessani toteankin kaikki ne kiekurat taitaviksi tatuoinneiksi. Iho on virheettömän sileää ja tatuointikoukerot niin kauniin eläviä, että mieleni tekee kokeilla, onkohan se ihan oikeasti pelkkää ihoa. Arvatenkin pidättäydyn kuitenkin kunniasta, naureskelen vain mielessäni, mitähän nuorukainen tuumisikaan, jos pikkuisen mummeroisen pikkuruinen käsi ilmestyisi yllättäen silittämään hänen ihoaan, ehkä jopa kysäisten vaikka, että onkohan tämä aitoa nahkaa! Hih. 

Yhtye soittaa jytää niin hartaasti ja kovin desibelein, että basson jytke tärisyttää konkreettisesti niin maata kuin sydäntänikin, joka hypähtää jokaisen basson iskun tahtiin, joten ellen halua, että sydänparkani hypähtäisi lopulta syliini, minun on paras poistua. Pysähdyn kuitenkin kauempana kuuntelemaan, sillä yllättäen korviini kantautuu äärettömän kaunis melodia, kohta toinenkin, ja kehoni rentoutuu. Nautin loput musiikin annista kirjaston pihalla.

Kannatti sittenkin tulla. Aivoni, mieleni ja kehoni saivat taas siivet. Kiitos!

lauantai 27. heinäkuuta 2019

SYDÄMENI KUORET JALKOJENI ALLA

Jään asemalle vilkuttamaan, katson, miten juna häipyy näköpiiristäni vieden mukanaan yhden elämäni kalleimmista aarteista, tyttäreni, joka on juuri lähtenyt opiskelukaupunkiinsa - ja sydämeni kutistuu ensin kokoon, sitten räjähtää. Se pyrkii ulos rinnasta, takoo, repii ja riuhtaisee viimein itsensä irti, hyökkää junan perään. Lentää, lentää lentää, ei saa kiinni kuitenkaan, vaan jää roikkumaan sen kannoille…

Palaan autolle tyhjänä, onttona, ja ajan kotiin. Kyyneleet sumentavat tien, mutta saan pyyhityksi niitä pois sen verran, että pystyn etenemään. Olen luovuttanut nyt vanhimman lapseni maailmalle, josta hän palaisi täst'edes vain piipahduksin luoksemme. Tiedän, että se kuuluu asiaan; kotoa on lähdettävä, että voi itsenäistyä ja opetella elämään omin voimin. Tiedän myös, että huominen tuo vähän helpotusta eikä rintaa enää pakahduttaisi niin kovin, minun on vain jotenkin jaksettava tämä ilta, haahuilemalla, merkityksettömiä asioita puuhaamalla, olemalla liikkeellä kaiken aikaa, pääasia, ettei tarvitse pysähtyä pohtimaan. Menetyksen tunne on musertava ja itken koko paluumatkan, sydämeni kuoret jalkojeni alla.

Sen jälkeenkin ovat kaikki lasten lähdöt riipaisseet. Väliin liiankin lujaa. Onneksi tuolloin vielä en ollut yksin, joten en voinut hautautua yksinäisyyteen hautomaan ikävääni, potemaan tuskaani, sillä arkielämän rutiinit pakottivat toimimaan normaalisti. Olihan kotona vielä toinen lapsistani.

Vielä nytkin, vuosikymmeniä myöhemmin, nyt, kun todellakin olen yksin, se yksinäisyys, kaipaus ja menetyksen tunne iskee kipeästi jok’ikinen kerta, kun joku lapsistani tai lapsenlapsistani lähtee jättäen minut vilkuttamaan. Yhä vieläkin, vaikka nuorempi lapsistani käy lomallaan luonani päivittäin, minun on joka kerta päästävä katsomaan hänen lähtöään parvekkeelta. Seuraan hänen kulkuaan viimeiseen vilahdukseen asti, ja sisälläni kouristaa. Muistutan itselleni, että huomenna hän tulee taas, minun on vain mentävä nyt tietokoneen tai telkkarin ääreen tai lähdettävä ulos joko katuja mittailemaan, puiston penkille istumaan tai kauppoihin kiertelemään – siellä näkee ainakin muita ihmisiä, joille voi jopa puhua. Pieniä, merkityksettömiä asioita, sanoja kuitenkin, niin että tunnen olevani elossa, ihmisenä näkyväinen. Vasta vain vähän aikaa sitten jaksoin juostakin, mielettömästi, pitkin outoja katuja ja metsäisiä sivupolkuja. Enää en siihen pysty, ainakaan toistaiseksi, mutta haaveena on, että sekin päivä vielä koittaisi.

Mutta tosiasia näyttää olevan se, että Tyhjän pesän syndroomasta en pääse koskaan. En tällä tunneskaalalla enkä kotihiiren luonteella. Hyviä neuvoja kyllä sataa suunnasta jos toisestakin, mutta ne ovat vain neuvoja, eivät konkreettisia apuja. Kun pesä on tyhjä, se todellakin on tyhjä. Onneksi pesäni sirkuttajia tapaan epäsäännöllisen säännöllisesti. Hekin ikävöivät ja rakastavat minua.



***

Tällaisia ajatuksia ja muistoja, sydämen purkuja, kaikkein päällimmäisinä olevia tuntoja tämä aamu kantoi.

Kun on niin ikävä kotipesään, sinne kotikotiin, ja tämä keskikesä on vuoden kipein aika. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vaikeampi on rämpiä tunteen yli.


tiistai 23. heinäkuuta 2019

KAS, HILJAA HIPAISTEN

Tumma pilvi taasen taivaanrantaan nousi,
myrsky purttain kieputtaen sousi,
pitkin ulapoita riepotti ja nakkeli,
virtaan jälleen kerran kaataa uhkasi.

Jo välkkyi mielessäni autuaiden pyhät kajot,
säkenöi paratiisin lohduttavat riemuvalot,
kun häipyi horisonttiin elon tummat varjot
ja 
ympärilläin helskyen soi taivahitten äänten kumot.

Niin luulin, olin myös jo valmis lähtemään,
mutt' ei niin sitten vielä käynytkään -
kas, hiljaa hipaisten vain taivas taasen muistutti -
kai jostain vielä tulevasta varoittaa halusi?

Voi taivas, kiitän varoituksesta,
mutt' en vain enää kuvitella saata,
mitä läpikäymätöntä minulla on vielä
tämänkertaisella elämäni tiellä.

sunnuntai 7. heinäkuuta 2019

TAKOTSUBO 2

Seuraavat päivät sujuvat lähes normaalisti, mutta neljännen päivän aamu valkenee jotenkin epätodellisena, sydän sytkähtelee... Huippaakin hiukan, silloin tällöin, muttei niin, etten kauppaan kykenisi. Mieleeni juolahtaa, josko sittenkin pistäytyisin kauppareissun aluksi ensiavussa tarkistamassa, oliko siinä rintakivussa kenties jotain vakavampaa, joten soitan sinne ja saan kehotuksen tulla kokeisiin.

Karautan autolla sairaalan pihalle, ilmoittaudun ja vuoroni tullessa ihana nuori naislääkärityttö (hih, silmissäni kaikki nykyiset lääkärit ovat vielä lähes lapsia) tutkii, määrää verikokeisiin - ja kertoo kohta, että ambulanssi on tulossa, minulla on meneillään
sydäninfarkti ja minut viedään keskussairaalaan! Sydänentsyymit kun ylittävät normaaliarvot monisatakertaisesti. Sen jälkeen olen kai jo niin sekaisin ja yllätetty, että ajattelen jopa ehdottaa, josko ajettaisiin asuntoni kautta saadakseni auton pois sairaalan parkista sekä voidakseni kerätä mukaani kaikkea tarpeellista, mutta tajuan kyllä heti ajatuksen mielettömyyden, ambulanssilla kun yleensä on kiire ja hoppu saada potilas hoitoon, joten ilmoitan vain lapsilleni, mitä nyt tällä kertaa on meneillään ja että auto pitäisi saada kotiin.

Molemmat lapset putkahtavat sairaalaan myöhemmin jännitystään ja pelkoaan peitellen, murhe silmissään, mutta muuten tekoreippaina, positiivisina, ja tunnen taas tahtomattani aiheuttaneeni heille uuden säikähdyksen. He helpottuvat huomattavasti nähdessään minut entisenlaisena, normaalina äitiliininään ja lastaavat kaappiin mukanaan tuomansa tarvitsemani välttämättömät kapistukset.

Ja pistosrumba jatkuu - on verikokeita, nesteytystippaa, sydänkäyrää, napapiikkejä, verenpaineen mittausta, yötarkkailua jne. Pian käsivarteni ja vatsani ovat laajenevien mustelmien peitossa. Mutta hoitajat ovat ihania, reippaita, nauravaisia, kaikessa apuun joutuvia, jaksavat vielä kuunnellakin. Huonekavereiden kanssa rupatellaan kuin olisi oltu ikiaikaisia tuttavia, nauretaan paljon ja se tekee eetvarttia yksinäisyyden tunteissa kamppailevalle.

Seuraavana aamuna oikeaan käteeni työnnetään paikallispuudutuksessa ohut katetri. Sen kautta ruiskutetaan varjoainetta, mikä aiheuttaa hetkellisen kuumotuksen tunteen ja luulen pissanneeni alleni, mutta röntgenlääkäri selittää, että se on vain tunne, varjoaineen aiheuttamaa. Kipu kestää vain hetken, mutta katetrin työntämisen tiedostaa ja kun toinen katetri viedään toisen rinnalle, että sydämen vasemmasta kammiosta saataisiin kuva, kokemus on epämiellyttävä, mutta ei liian. Huonetoverini ovat vakuuttaneet, ettei toimenpidettä tarvitse pelätä ja totean heidän olleen oikeassa.

Sepelvaltimoni ovat puhtaat, joten pallolaajennusta ei tarvita, mutta vasemman kammion kärjessä on liikehdintää, joka tarvitsee hoitoa. Lääkäri kertoo tulosten viittaavan takotsubo-oireyhtymään, joka aiheutuu siitä, kun on ollut paljon ikäviä asioita, järkytystä, pitkäaikaista ahdistusta, murhetta ja stressiä. Tunnistan sanan, koska olen lukenut siitä sekä katsonut sitä koskevan ohjelmankin telkkarista ja totean ääneen: särkynyt sydän. Lääkäri nyökkää ja kertoo sitten tulevasta lääkityksestä. Hän tietää, etten kolesterolilääkitystä ota, sillä kokemukseni siitä ovat huonot ja haluan kävellä kivutta, omin jaloin loppuelämäni vuodet. No, kolesterolimäärä veressä ylittää vain himpun verran suositusarvon, ja koska vanhemmalla iällä sitä on tietty määrä oltavakin, niin saan vain verenohennuslääkkeen kuukaudeksi entisten verenpainelääkkeiden lisäksi. Kuukauden päästä on kontrolli, toiveena, että ylimääräinen liikehdintä olisi rauhoittunut ja pääsisin taas normaaliin elämänrytmiin mukaan.

Helpotus on valtava. Se ei siis ollutkaan varsinainen sydäninfarkti, vaikka tämäkin oireyhtymä on kuulemma yhtä tappava, ellei kammion kärjen levottomuutta saada rauhoittumaan. Se voi nimittäin liikehtiessään aiheuttaa tukoksen, joka kulkeutuessaan aivoihin tekee tuhojaan. 

Lähtiessäni rutistan hoitajaa, kiitän huolenpidosta ja erinomaisesta ruoasta – kesähousujeni liitingistä päätellen sitä on ollut riittävästi. Taputan sänkyni päätyä, kiitän sitäkin ja lausun toiveeni, ettemme enää ikinä tapaisi. Huonetoverini pääsee kotiinsa samaan aikaan, kävelemme hissille ja erotessa halaamme, tietenkin, olenhan kova tyttö halaamaan. 

Siispä nyt on vain jotenkin koetettava karkottaa mielestä pois tuskaisat ajatukset, jotka öisin valvottavat ja pistävät kieriskelemään, mutta miten, se onkin jo haastavampi kysymys, olenhan karsinut jo päivistäni kaiken ylimääräisen, välttelen mielipahaa tuottavia ohjelmia, kirjallisuutta, kipeitä kohtaamisia sekä kaivan sieluni syövereistä esiin kaiken kirjoittamalla, osin blogiini, mutta pääosin päiväkirjaani. Terapoin siten itseäni, mutta riittääkö se?

Auttaisikohan jonkinlainen aivopesu?

***

Tässä lisää aiheesta: https://drseb.com/fi/sarkyneen-sydamen-oireyhtyma/
ja tässä: https://seura.fi/ilmiot/mysteerit/takotsubo/

***

Niin, alun perin kirjoitin tästäkin vain päiväkirjaani, mutta sitten hoksasin, että tämähän voisi käydä esimerkkinä siitä, miten terapoin itseäni kirjoittamalla. Tämäntyyppinen terapiamuoto on nimittäin pitänyt minua elämän syrjässä kiinni jo vuosikymmenet, muutenhan olisin läkähtynyt, kun asioista ei voinut puhua. Kuitenkaan noihin yöllisiin valvomisiin kirjoittamisellakaan ei tunnu olevan helpottavaa vaikutusta, joten kun herään ja ikävät asiat tunkevat mieleen, nousen suosiolla telkkarin ääreen ja tuijotan ohjelmia, kunnes pää nuokahtelee, ja toisinaan uni tuleekin heti, kun kömmin takaisin peiton alle, mutta ellei tule, avaan koneen ja kirjoitan iltaan asti. 
https://www.is.fi/seksi-parisuhde/art-2000005826070.html

TAKOTSUBO 1

Istun mukavassa asennossa löhötuolissani. Olen saanut ruokailun jäljet siivotuksi ja avaan telkkarin. Pohdin, joko uskaltaisin lähiaikoina ajella katsomaan kotimaisemiani, joita en ole
nähnyt ihanan mökkini menettämisen jälkeen - en ole pystynyt pakottamaan itseäni siihen aikaisemmin, sillä kohtaaminen on varmasti koskettavaa, ehkä jopa liikaakin tällaiselle tunneyliherkälle reppanalle. Mietin, miten jaksottaisin satojen kilometrien ajomatkan, sillä yhteen menoon matka olisi liian raskas yksin ajella.

Äkkiä rintaani iskee hirvittävä kipu, tuskin pystyn hengittämään. Se kattaa koko rintakehän yläosan. Vääntelehdin, nousen paikaltani ja haahuilen edestakaisin kipristynein vartaloin. Samankaltaista tuskaa, lievempää, olen toki kohdannut silloin tällöin jo vuosikymmenten ajan, tosin tuskallisimmat kouristukset alkoivat vasta alle kymmenen vuotta sitten, mutta näin hirvittävää se koskaan ennen ei ole ollut. Tiedän kyllä, mitä oikeasti olisi tehtävä, ja minua tervehtimään tullut lapseni seisoo levottomana, valmiina kiidättämään minut ensiapuun. Mutta en halua, estelen ja vähättelen, sillä toivon, että kohtaus menisi kipulääkityksen sekä rytmihäiriöihin saamieni lääkkeiden avulla jossain vaiheessa ohi, minun on vain kestettävä ensin tämä pahin.

Sillä en millään enää haluaisi sairaalaan letkuihin, johtoihin, pistoksiin, verinäytteisiin, leikkauksiin, joissa minusta poistettaisiin pala palalta kehonosia… Olen rampannut siellä parin viimeisen vuoden aikana ihan riittävästi ja eräänlainen välinpitämättömyys tunkee päällimmäiseksi – jos kerran jo kaikki kokemani ei vielä riitä, niin mitä mieltä olisi jäädä odottamaankaan aina vain uusia ja uusia?

Kiitän tähänastisesta elämästä kuitenkin, sillä onhan minulla ollut paljonkin hyvää, onnellisuuttakin – on ollut koti, vanhemmat, sisarukset, serkut sekä pienet oppilaani, joita rakastin kuin omiani ja uskon, että hekin rakastivat minua. Nyt minulla on jäljellä vielä kuitenkin ne tämän hetken tärkeimmät, hartaasti haluamani lapset ja maailman ihanimmat lapsenlapset sekä siskot, ne, jotka vielä ovat verhon tällä puolella. Ja on ystävä, joka heitti köyden aikoinaan mustassa joessa räpiköivälle sielulleni, ja joka on kannatellut päätäni pinnalla viime vuosien ajan. Mutta jos nyt vihdoinkin on SE AIKA, en jaksa panna vastaan. En enää. Näinhän sen pappiunenkin taas äsken, eikä se ole tiennyt koskaan hyvää.

Lääkkeet vaimentavat vähitellen pahinta tuskaa, mutta sitten pahoinvoinnin aalto iskee ja on hyökättävä oksentamaan. Siinä samalla menee se viimeisin lääke, tunnen sen karvaan jälkimaun kielelläni. Helpottaa kuitenkin sen verran, että otettuani viemärille luovuttamani tilalle uuden, pystyn rauhoittumaan vuoteeseen ja nukahdan muutamiksi tunneiksi. Lapseni on kuitenkin yhä levoton ja hän jää luokseni yöksi tarkkailemaan. Tunnen helpotusta, mutta samalla syyllisyyttä siitä, että saan hänet tahtomattani jännittämään ja pelkäämään puolestani. Olinko liian itsekäs, kun vihdoinkin tein jonkin asian oman tahtoni mukaan?

Nukun yöni jotenkin ja herään aamulla keho hellänä, mutta herään kuitenkin, vaikken illalla ollutkaan ihan varma siitä. Kipu on poissa, vain vaimeaa läikähtelyä silloin tällöin.




LUETUIMMAT