VALOPILKUT

Sieluni, mieleni ja sydämeni roikkuu lapseni kantapäillä, kun hän lähtee luotani. Seuraan parvekkeelta hänen menoaan niin kauan, kunnes viimeinenkin vilahdus on kadonnut näkyvistä. Polttava kaipaus ja ikävä astuvat huoneeseen kerallani parvekkeen ovesta. Hiljaisuus humisee ympärilläni ja koetan keksiä jotain, mikä veisi ajatukset toisaalle.

Yksinäisyyteen joskus ennen kaipasin, kun elämä lähiympyröissä kävi liian raskaaksi ja kestämättömäksi, mutta silloin se yksinolo paransi, nyt sillä on täysin päinvastainen vaikutus. Tätä vartenko Elämä minua kasvatti kovin ja karkein kourin? Ei se antanut korvaukseksi iloa eikä hyvää oloa, paratiisista puhumattakaan, antoi vain kuolettavan yksinäisyyden ja ikuisen ikävöinnin. Teki iloisesta ja vilkkaasta optimistista pessimistin, ja se surettaa kovin; lasi oli aina puoliksi täynnä, nyt se on lähes tyhjä. Pessimistisyys syö energiaa, joten ei mikään ihme, että olo on väsynyt, voimaton ja toivoton. Ennen ajattelin, että kaikesta huolimatta hyvää on kaikkialla, kun sen haluaa nähdä, nyt olen sitä mieltä, että kyllä maailma on kiero eikä täällä ole oikeudenmukaisuutta – paha ei saa palkkaansa, päinvastoin se kasvaa ja kukoistaa.

Onneksi olen löytänyt ainakin kaksi valopilkkua uudesta elämästäni; ehkä sillä, että minun piti lähteä kodistani täysin outoon kaupunkiin, jossa ei ollut ennestään yhtään tuttua, oli ihan oikea tarkoituksensa. Ensimmäinen valopilkku on se, että nyt saan olla lähempänä lapsiani ja lapsenlapsiani. Olen ainakin heille vielä tärkeä ja tarpeellinen. Toinen on se, että nyt voin itse päättää olemisistani ja tekemisistäni eikä kukaan enää kontrolloi eikä vahdi.

Siis asiathan ovat ehkä sittenkin jopa paremmin kuin ennen – kun vain tämä kaipaus kotiseudulle vielä joskus laimenisi!

SYDÄMENI KUORET JALKOJENI ALLA

Jään asemalle vilkuttamaan, katson, miten juna häipyy näköpiiristäni vieden mukanaan yhden elämäni kalleimmista aarteista, tyttäreni, joka on juuri lähtenyt opiskelukaupunkiinsa - ja sydämeni kutistuu ensin kokoon, sitten räjähtää. Se pyrkii ulos rinnasta, takoo, repii ja riuhtaisee viimein itsensä irti, hyökkää junan perään. Lentää, lentää lentää, ei saa kiinni kuitenkaan, vaan jää roikkumaan sen kannoille…

Palaan autolle tyhjänä, onttona, ja ajan kotiin. Kyyneleet sumentavat tien, mutta saan pyyhityksi niitä pois sen verran, että pystyn etenemään. Olen luovuttanut nyt vanhimman lapseni maailmalle, josta hän palaisi täst'edes vain piipahduksin luoksemme. Tiedän, että se kuuluu asiaan; kotoa on lähdettävä, että voi itsenäistyä ja opetella elämään omin voimin. Tiedän myös, että huominen tuo vähän helpotusta eikä rintaa enää pakahduttaisi niin kovin, minun on vain jotenkin jaksettava tämä ilta, haahuilemalla, merkityksettömiä asioita puuhaamalla, olemalla liikkeellä kaiken aikaa, pääasia, ettei tarvitse pysähtyä pohtimaan. Menetyksen tunne on musertava ja itken koko paluumatkan, sydämeni kuoret jalkojeni alla.

Sen jälkeenkin ovat kaikki lasten lähdöt riipaisseet. Väliin liiankin lujaa. Onneksi tuolloin vielä en ollut yksin, joten en voinut hautautua yksinäisyyteen hautomaan ikävääni, potemaan tuskaani, sillä arkielämän rutiinit pakottivat toimimaan normaalisti. Olihan kotona vielä toinen lapsistani.

Vielä nytkin, vuosikymmeniä myöhemmin, nyt, kun todellakin olen yksin, se yksinäisyys, kaipaus ja menetyksen tunne iskee kipeästi jok’ikinen kerta, kun joku lapsistani tai lapsenlapsistani lähtee jättäen minut vilkuttamaan. Yhä vieläkin, vaikka nuorempi lapsistani käy lomallaan luonani päivittäin, minun on joka kerta päästävä katsomaan hänen lähtöään parvekkeelta. Seuraan hänen kulkuaan viimeiseen vilahdukseen asti, ja sisälläni kouristaa. Muistutan itselleni, että huomenna hän tulee taas, minun on vain mentävä nyt tietokoneen tai telkkarin ääreen tai lähdettävä ulos joko katuja mittailemaan, puiston penkille istumaan tai kauppoihin kiertelemään – siellä näkee ainakin muita ihmisiä, joille voi jopa puhua. Pieniä, merkityksettömiä asioita, sanoja kuitenkin, niin että tunnen olevani elossa, ihmisenä näkyväinen. Vasta vain vähän aikaa sitten jaksoin juostakin, mielettömästi, pitkin outoja katuja ja metsäisiä sivupolkuja. Enää en siihen pysty, ainakaan toistaiseksi, mutta haaveena on, että sekin päivä vielä koittaisi.

Mutta tosiasia näyttää olevan se, että Tyhjän pesän syndroomasta en pääse koskaan. En tällä tunneskaalalla enkä kotihiiren luonteella. Hyviä neuvoja kyllä sataa suunnasta jos toisestakin, mutta ne ovat vain neuvoja, eivät konkreettisia apuja. Kun pesä on tyhjä, se todellakin on tyhjä. Onneksi pesäni sirkuttajia tapaan epäsäännöllisen säännöllisesti. Hekin ikävöivät ja rakastavat minua.

***

Tällaisia ajatuksia ja muistoja, sydämen purkuja, kaikkein päällimmäisinä olevia tuntoja tämä aamu kantoi.

Kun on niin ikävä kotipesään, sinne kotikotiin, ja tämä keskikesä on vuoden kipein aika. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vaikeampi on rämpiä tunteen yli.

RAUKKIS

Vilkutan.

He lähtivät.

Kotiin. Minun kotiini.

Painoin pääni ja annoin tuskan tulla.

Sieluni pyörähti jokaisen renkaan pyörähdyksen mukana.

Se roikkui takalasin ikkunanpyyhkijässä

ja räytyi jälleenkohtaamisten raunioilla.

Ikävöi tuttuja sylejä,

kaipasi syliin rutistamista.

Vedin sieluni takaisin parvekkeelle,

suljin ikkunan

ja menin peiton alle.

Ikävä ei luovu omastaan.

Raukkis.

IKÄVÄ

Kertokaa sille järvelle,

joka sinisin lainein siellä kotona

helmeilee,

että minulla on ikävä.

Kertokaa niille rannan koivuille,

jotka huojuvat hiljaa tuulten sylissä,

että kaipaan niiden huminoita.

Ja kertokaa vielä sille karhullekin,

joka porskuttelee järven yli,

että uneksin siitä.

Nuo kaikki muistot

värisevät sisälläni yhä.

Ne rukoilevat, kutsuvat ja vaativat

minua palaamaan.

Palaamaan kotiin,

unohtamaan ja hyväksymään

sekä heittäytymään ihanan Kainuuni

rakastaville käsivarsille.

Niin, minulla on ikävä.

ENSIMMÄINEN KESÄ

Ensimmäinen kesä,

jolloin en voi vastata mökin kutsuun,

vaikka se huutaa sydämeni näännyksiin,

ja sen räystäät kierittävät

raastavan kaipauksen kyyneleitä.

Ensimmäinen kesä,

jolloin aalto nuolee rantahiekkaa

yhä uudelleen ja uudelleen

jälkiäni etsien – turhaan.

Ensimmäinen kesä,

jolloin pöllö kyselee ymmällään kallioitten takana,

kiikku liikahtelee hiljaisen tuulen lemmittävänä

ja koivut kurottavat nuppujaan

kohti kuoppaisen tien mutkia

odottaen, kaivaten, kummastellen.

Turhaan.

Sydämeni käpristyy ikävästä.

TERKKUJA!

Olen saanut huolestuneita viestejä ystäviltäni ja lukijoiltani ympäri maailmaa – he ovat hätkähtäneet ja jopa säikähtäneetkin viimelauantaista postaustani.  Kyselevät, miten voin, olenko vajoamassa masennukseen jne… Toisin sanoen - mitä haluan sanoa sillä heille?

Kultaiset ihanat! Yksi keskeinen asia teiltä on jäänyt noteeraamatta – se postaushan on RUNO! Keino, jota yleensä käytän, kun haluan ilmaista kunkinhetkiset tuntemukseni ja upottaa ne sanoihin, piehtaroida niissä, rypeä ja surra – päästä siten irti ja yrittää unohtaa. Tai toisessa ääripäässä kietoutua suloisiin unelmapilviin, suihkuttaa riemuitsevia säteitä ympäri maailmaa ja pirskotella niitä ihan taivaisiin asti.

Huolehditte, enkö voisi jo mennä eteenpäin, jättää mennyt taakse ja suunnata katsettani tulevaisuuteen, rientää mukaan harrastuksiin. Miten voisitte lohduttaa ja auttaa minua…

Katsotaanpas… Tiistaisin ovat oman senioriryhmäni vesijumppa ja kansalaisopiston EloFolkJam peräkkäin (aluksi kävin molemmissa, mutta se osoittautui liian raskaaksi ja oli ryhdyttävä kulkemaan niissä vuoroviikoin), keskiviikkoisin tapaan samat seniorini kuntosaliryhmässä, perjantaisin nautin kansalaisopiston senioritanssissa, maanantaisin, torstaisin ja joskus viikonloppuisinkin pistäydyn jompanakumpana päivänä lähimmällä kuntosalilla ihan omatoimisesti (ja uskokaa tai älkää, aloitan siellä aina juoksumatolla, kävellen ja juosten, miten milloinkin tunnen jaksavani). Jäljellejääneen ajan kruunaavat läheisten ystävien sekä lasten ja lapsenlasten vierailut.

Joten miltä näyttää? Olenko juuttunut menneeseen vai olenko suunnannut katseeni tulevaisuuteen? Vai… olenkohan hankkinut jo liikaakin sisältöä elämääni? No en usko, sillä koska sekä luku- että kirjoitushalut ovat kitistyneet lähes minimiin, niin jotainhan tässä on tehtävä, etten tosiaankaan jäisi kovin usein sinne punkan pohjalle voimattomaksi mytyksi, sillä kyllä niitä sellaisiakin päiviä yhä on, olkoon siitä esimerkkinä vaikkapa tuo viimelauantainen runoni, johon purkautui kaikki se haikeus, ikävä ja tuska, lohduttomuus ja katkeruuskin, jonka yksinäisyys toi.

Mutta unohtaa? Ei elettyä elämää voi eikä saakaan unohtaa, sillä silloinhan ei tiedä ollenkaan eläneensä, ei muista niitä iloisia ja ihania yllätyksiä, joita maailma aikoinaan antoi, ei osaa ottaa oppia erehdyksistään eikä osaa nauttia niistäkään uusista ihanuuksista, joita maailma yhä vieläkin antaa, kenties sellaisiakin, joita ei tiennyt olevan olemassakaan.

Nii’in, uskon vahvasti, että tulevaisuudella on vielä tarjolla jotakin uutta ihmeteltävää jopa

tällaisellekin seniori-iässä olevalle, vähän ehkä rapistuneelle, kenties rupsahtaneellekin jo, mutta siitä ulkoisesta kuoresta ette välitä te, jotka katsotte pintaa syvemmälle ja näette sinne sielun ytimeen. Rakastavaan, herkkään, lämpöiseen ja luottavaiseen. (Hih - )

Kiitos välittämisestä! Jo se lohduttaa kovasti, että tiedän teidän ajattelevan minua. Minäkin ajattelen teitä ja lupaan pitää vastakin huolta itsestäni.

Halit. Ja terkkujaa! 

OI UNI, ANNA UNOHDUS!

Naapuri on aurannut tien pihaan. Kuten aina, pääsiäiseksi. 

Joskus rinteen pääsee nousemaan vaivatta, joskus on peruutettava, otettava vauhtia ja rynnättävä.

Aurinko peilautuu talon ikkunoissa, kuurankukin koristelluissa. Välähtelee siellä sun täällä. 

Toivottaa tervetulleeksi hitaan
ja loppuun asti uuvuttavan
talven jälkeen. 

Lisko on tullut aikaisemmin ja odottaa keittiössä. 

Halaan häntä.
On ollut ikävä...

Puut hohtavat kuuraisin hiuksin saunan vieressä. 

Istumme liskon kanssa lauteilla.
Hikoilemme, porisemme, nauramme. 

On niin hyvä puida maailmanmenoa, lapsia, elämää.
Pitkästä aikaa. 

Saunatietä reunustavat miesten asettelemat tulet.
Hangella kipunoivat jäiset timantit. 

Sen aiemmin koskemattomassa pinnassa liihottaa lumienkeleitä.

Polveen sattuu. Se on vääntynyt vartalon alle ja hetkessä tulet, timantit ja lumienkelit haihtuvat hiljaisuuteen. 

Sielunsilmät eivät lennätä mieltä enää. 

Menneisyys pilkahtelee unen suoman peitekalvon suojin,
kiusaa ja härnää. 

Oi uni, älä muistuta enää! 

Anna pelkkä unohdus.

KIRJE YSTÄVÄLLE

Tämän haluan sanoa ystävälleni, joka menetti lapsenlapsensa muuan päivä sitten. Pitkä ja tuskainen oli se kamppailu vaikean sairauden kanssa, mahdollisuudet olivat fifty-fifty, joten toivoa pidettiin yllä loppuun asti. 

  Facebookiin oli lapselle perustettu voimaa antava tukiryhmä, jossa on tätä nykyä noin 450 jäsentä. Heidän myötätuntonsa ja toivoa ylläpitävät kirjoituksensa kannattelivat perhettä suurenmoisella tavalla viimeiseen hetkeen saakka, ja sen jälkeinen lohdutusten rauhallinen virta valuu yhä... 
  Mummon tuska on kaksijakoinen; hänhän suree samalla sekä omaa lapsenlastaan että tytärtään tämän sekä koko perheen tunteman tuskan vuoksi...

"T....

Sanoit, ettet osaa etkä jaksa pukea tunteitasi sanoihin. Eihän sitä jaksa eikä tarvitsekaan, ne sanat tulevat sitten joskus myöhemmin, ja kyyneleet… ne yllättävät mitä odottamattomimmissa paikoissa, kuten varmaan muistat, koska ihan vastahan se äitisikin lähti. Hyvä että niitä tulee, sisin puhdistuu ja olo ehkä hivenen keventyy, kun ne kaipauksen ja loppumattoman ikävän helmet vuotavat. Kunnes virran vuola ehtyy - ei ole mistä tulla enää. Lopussa saattaa tulla pelkkää käheää ulinaa vain. Mielessä vain voimaton tuska ja rinnan puristus, avaruuteen kohdistuva ahdistunut huuto: MIKSI?… Ja raivokin tulee joskus… ja siihenkin meillä on oikeus.

Kunhan jaksat, niin mietipä, miten monien ihmisten ajatukset kannattelivat J:aa ja kuinka monen elämää hän koskettikaan! Hänhän toi siunausta meille kaikille sairauden kanssa kamppailuun osallistuville. Jospa hänen elämänsä tarkoitus olikin juuri siinä – havahduttaa ihmiset näkemään suurempia asioita kuin he tavallisesti näkevät? Havahduttaa välittämään läheisestään, rukoilemaan, kantamaan anovin sydämin lasta Korkeimman käsiin. 

Meidän kaikkien elämällä on jokin Tarkoitus, niin laitapuolen kulkijoilla kuin hurskaillakin, niin lapsilla kuin vanhuksillakin, niin sairailla kuin terveilläkin, niin rikollisilla kuin rehellisilläkin, niin laiskoilla kuin ahkerillakin... Uskon jopa, että jokainen valitsee elämänsä suuntaviivat jo ennen syntymäänsä, joten jos J valitsi tällaisen tien, on hän valinnut sen rohkeutta ja rakkautta osoittaakseen. Ehkä hänen sielunsa tarvitsi juuri tämän elämän kehittyäkseen, päästäkseen eteenpäin kasvun tiellä. Samalla hän auttoi meitä muitakin kasvamaan. 

Rakkain halauksin..." 

VAI PULLANPIEKSÄMIEN RITARIKUNTA! :D

Kylläpä mielen valtasi haikeus ja kaipauskin entisten työtovereiden pariin, kun luin Koti-Kajaanista heidän viimeisimmistä kuulumisistaan (= perjantaiherkutteluistaan). Pullanpieksämien ritarikunta oli nimittäin ilmoittautunut Radio Novan perjantaipullakisaan ja nautti nyt Minna Tikkasen kirjoittamassa artikkelissa kuopiolaisen konditorialiikkeen Truben lähettämistä pullista (perjantaipullista, perjantaipitkosta, uuniomenapitkosta sekä bostonkakusta). Kyseinen 22-jäseninen ritarikunta voi kuulemma tänä vuonna viettää kymmenvuotisjuhliaan…

Enhän minä nyt niiden pullien takia, mutta tietty nostalgia kantoi mieleni menneisiin vuosiin, jolloin sain osallistua tuon työyhteisön riemukkaisiin tempauksiin ja tietynlaisen ikävänhän se pisti. Tokko milloinkaan saan kokea vastaavaa enää…

SINÄ KULJET VIERELLÄNI...

Äidin syntymäpäivä. Hän täyttäisi 94. Kynttilää poltan.
Ikävää pukkaa, vaikka ainahan se tuolla taustalla pysyttelee, kaipaus, mutta erityisesti näinä päivinä, joihin liittyy jotain erityistä. Hän lähti 7 vuotta sitten.

Lumitöihinkin pääsin, ihan omasta halusta, että saisin siemailla raikasta ilmaa, kiskoa happea. Tuntui olevan jo kerrassaan vähissä, se happi. Lumoavaa ympäristöä tietysti mieluusti muutenkin katselee, kun luonto on pukeutunut juhlavaan, puhtaaseen valkoiseen. Kuulasta, levollista...

Hän laitteli jouluvaloja, vaikkei joulu vielä ole lähelläkään, mutta kun pyysin. Minusta valot eivät kuulu pelkkään jouluun, vaan koko pimeään talviaikaan; kyllähän mielikin virkistyy, kun pimeys katoaa.

Nyt käppäilemään, Hän tuossa vieressä jo kovinkin oottelee.

Äitiä ajatellen...