Ensimmäinen kesä,
jolloin en voi vastata mökin kutsuun,
vaikka se huutaa sydämeni näännyksiin,
ja sen räystäät kierittävät
raastavan kaipauksen kyyneleitä.
Ensimmäinen kesä,
jolloin aalto nuolee rantahiekkaa
yhä uudelleen ja uudelleen
jälkiäni etsien – turhaan.
Ensimmäinen kesä,
jolloin pöllö kyselee ymmällään kallioitten takana,
kiikku liikahtelee hiljaisen tuulen lemmittävänä
ja koivut kurottavat nuppujaan
kohti kuoppaisen tien mutkia
odottaen, kaivaten, kummastellen.
Turhaan.
Sydämeni käpristyy ikävästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti