tiistai 25. joulukuuta 2012

PIENEN LINTUSEN IKÄVÄ

Kaiuttimessa rouskuttaa poni porkkanoita, hirnahtaa välillä hoitajansa sylissä. Pupu ei puhu, ei pukahda; se on juuri nukahtanut emäntänsä helliviin käsiin ja aikuiset saavat määräyksen puhua hiljaa, etteivät häiritsisi pienen unta.

Joulupukki on kuulemma päässyt käväisemään Kainuunkin maisemissa, pakkasesta huolimatta. Hänen kanssaan on juteltu, sylissään istuttu ja laulettu. Pakettien salaperäiset kätköt paljastettu. Mummin ja enon kanssa ei kauaa tuhlata aikaa kuulumisiin, sillä hommia on paljon ja ilta ehtii...

Vieraan kaupungin pihoilla lepattavat lumilyhdyt. Mummin sydämessä lepattaa pienen lintusen ikävä kotiin.

On joulu. Erilainen. Kuitenkin perinteinen, osittain, sillä jonnekin tuonne tummaviittaiseen yöhön syttyy juuri uusi tähti. Mummin sydämessä se sammui, sieltä se sinne lähti. Joulun Tähti.

perjantai 21. joulukuuta 2012

21.12.2012

21.12.2012... Muka ihmeellinen yhdistelmä...

Yhtä ihmeellisiä yhdistelmiä ovat myös ne päivät, jolloin synnyin, aloitin kouluni, pääsin ylioppilaaksi, menin kihloihin, solmin avioliiton, valmistuin ammattiini, sain lapseni, lapsenlapseni, menetin isäni, veljeni, äitini, siskoni, jouduin mieron tielle, jonka jälkeisen ensimmäisen joulun odotus kaivaa, kalvaa ja rassaa... Kuolettaa... Ihan sama, miten se menee ja kuluu. Missävain...

Ja seuraava ihmeellinen ja ikimuistettava yhdistelmäpäivä lienee se, jolloin se tulevaisuuteni vihoviimeinen tuomio rapsahtaa tietoisuuteeni tai se lopullinen, odotettu sfääreihin siirtyminen.

Mikä muu muka merkitsisi mitään? Kun Elämä heilahtaa, se on Ihme. Ihmeellinen yhdistelmä kaikesta. Ei sitä voi ennustaa eikä kalentereista etukäteen lukea.


keskiviikko 19. joulukuuta 2012

JOULU, MINUN JOULUNI

Joulu, minun jouluni... 

Kuusi kasvakoon vapaasti metsässään, 
tontut hiippoineen kurkkikoot nurkistaan, 
pukki turkissaan mellastakoon tunturissaan 
ynnä tip tapit kontatkoot lumisia polkujaan. 

Kunhan vain sydämeni, 
se laajennettu, 
antaisi minun rauhoittua, 
sallisi ymmärrykseni nauttia hiljaisuudesta, 
vähäeleisyydestä 
sekä rauhasta. 

Tietoisuudesta, 
että kaikki on tässä - 
vain ajatuksen päässä.



lauantai 15. joulukuuta 2012

OLEN IHAN AIKUINEN?

Meinasin jo lopettaa koko tämän tyhjän jauhamisen, mutta on teitä ihania ihmisiä, jotka kyselette, olenko ottanut vain kutsutut lukijat. En toki; jos joku saa lukea, niin kaikki saavat, tuo bloggerin ilmaisu ontuu. Harmissani suljin vain väliaikaisesti.

Ja myönnän, että ihan hulluja välillä puhun. Vaikka olen ihan aikuinen. Kai?


torstai 13. joulukuuta 2012

HEIKOMPI AJELISI JO PILVIRATTAILLA

Minulla on häirikkö. Hän ei ole kirjautunut lukijaksi, mutta tarkkailee huolella kaikkia blogini liikkeitä, arvostelee ja pistelee kun välillä laitan kirjoituksiani piiloon. Ja kun vähän aikaa pidin mainoksia... No, nekin poistin. Rakkaita runojani (itse synnytettyjä, siis kuin lapsia minulle) piilotin myös, kun niistäkin löytyi mollattavaa, pilkattavaa... jne, loputtomiin. Hävyttömistä kommenteista en kehtaa edes mainita.

Mutta pakkohan minun niitä tekstejä on väliin piilottaa, kun huomaan kirjoittaneeni kovin harhailevin ajatuksin ja hairahtuneeni niin kömmähdyksiin kuin ihan suoranaisiin töppäyksiinkin. Enhän kuitenkaan halua satuttaa ketään kirjoituksillani, tämähän on vain kynänteroittamispaikka, kuten olen kertonut, joten tahattomia ne kaikki lipsahdukset ovat. Ja ihmekös tuo, että harhailen, sillä olen ollut tänä syksynä sellaisessa myllytyksessä, että heikompi ajelisi jo pilvirattailla. Minulla oli onneksi tukijoukot kannattelemassa ja pitämässä päätä mustien vesien yläpuolella. Ja on yhä; ilman heitä en ilmeisestikään tässä nyt keikkuisi ja ryhtyisi vihdoinkin pitämään puoliani. 

Kuulehan, hyvä häirikkö! Puhun nyt sinulle. Julkisesti, koska yksityiset viestini eivät saavuta silmiäsi eivätkä tajuntaasi ja tämän kuitenkin tarkistat. Koetan sanoa tämän kohteliaasti, sillä toivon todellakin, että lopetat! Niin kommentoimisen kuin tekstieni lukemisenkin, kerran ne tuntuvat häiritsevän sinua. Pakkoko on tihrustaa sivujani, elleivät ne tottele mieleisiäsi sovinnaisia sääntöjä? Jokin tarkoitus meidän kaikkien elämällä on, mutta ei kai sinun elämäsi tarkoitus liene pahoittaa mieltäni jatkuvasti? Eikä minun joutua sietämään sellaista? 

Jos sinulla on paha olo, niin puhu lähimmillesi - kai sulla joku rakaskin löytyy - jospa heistä joku pystyy auttamaan. Ja hätätilanteessa, vaikka en kuulukaan heidän joukkoonsa, niin voin kyllä "kuunnella" (= lukea), mikäli haluat oikeasti keskustella! Mutta tämä häiriköinti ei tunnu oikealta tässä elämänvaiheessa; en pääse lopullisesti mustien vesien ääriltä, kun voimat hupenevat näiden herjojen ohittamiseen. 
(Ja jo pelkästään näiden jyrkkien sanojen tuottaminen imaisee tehokkaasti tämän päivän jaksamiset...)

Ymmärrän tämän kaiken niin, että haluat jostain syystä (?) saada minut lopettamaan kirjoittelun, mutta ainakaan kenenkään häiritsijän vuoksi en sitä tee; lopetan sitten kun en enää teroita kyniäni. Sillä kirjoittaminen on minulle samaa kuin hengittäminen. Käsitätkö? Anna edes se paljon mainostettu joulurauha! Kiitos. 

tiistai 11. joulukuuta 2012

ENNEN IKUISIA NURMIKENTTIÄ

Olen miettinyt. Omaishoitajuutta.
Samalla sekä raskasta että rakasta asiaa.

Itse en haluaisi joutua toisten hoidettavaksi, tarkoitan tällä vuoteeseen käänneltäväksi. Kukapa tahtoisikaan? Jäädä ikään kuin kukaksi nurmikolle, kukkapenkkiin, toisten kasteltavaksi... Vaikka eihän kaikki hoidettavat suinkaan muuta tarvitse kuin asioittensa hoitajaa, hiukan väärin taas taisin asettaa sanani. :(

Silti niin moni meistä joutuu jompaan kumpaan asemaan, joko hoidettavan tai hoitajan. Joku hyvinkin varhain, toinen taas hamassa elämänillassa vasta. Sillä eihän rakasta läheistään voi jättää avuttomaksi, niinhän se on. Ja se tuttu ja turvallinen siinä lähellä on varmasti paras ratkaisu.

Ennen vanhempieni siirtymistä ikuisille nurmikentille minä, nuorena, ihanteet korkealla, haaveilin ottavani ajan koittaessa heidät ja appivanhempani hoitooni, hankkivani niin suuren asunnon, että kaikki siihen mahtuisimme. Oikeastaan uneksin talosta, jossa jokaisella sukumme perheellä olisi oma asuntonsa, mutta yhteiset oleskelutilat. Kaikki hoitaisivat kaikkia.

Elämä päätti kuitenkin toisin, minua kuulematta; se teki minut voimattomaksi, muutamiksi vuosiksi jopa kykenemättömäksi huolehtimaan edes itsestäni ja niin se tie meni.

Nyt taas kun ajattelen edesmenneitä vanhempiani, antaisin mitä tahansa voidakseni nähdä heidät jälleen, muutenkin kuin salatuin silmin. Voidakseni silittää silkinohutta poskea ja harmaantuneita haivenia, tarjota auttavaa kättä sekä ujuttaa tiukasti suljettujen huulten välistä edes sen tilkkasen verran ravintoa. Olla omaishoitaja...

No, minä nyt olen vain minä... Haaveilija, unelmoija.
Tosin kamaliakin välistä sanon ja kirjoittelen.
Nimittäin ensinhän kirjoitin aika railakkain sanoin tästäkin asiasta, mutta sitten tokenin. Ei siten saa puhua niin monille kipeästä ja ajankohtaisesta asiasta, satuttaa jo ennestäänkin haavoitettuja. Anteeksi.

Kun tämä elämä moukaroi piikitetyin astaloin, tekee mieli välillä purskauttaa tuskan tunteita vähemmäksi rei´itettyjen sielunriekaleiden läpi avaruuksiin. Mutta sitten muistan, että minähän valitsin tieni jo ennen syntymääni, joten tässä vain koko ajan niitän sitä, mitä olen kylvänyt. Siispä minua ei tarvitse eikä kannata kenenkään hoitaa. En ole ansainnut sitä.
Enkä siksi siis tahdokaan sitä.

Omaishoitajuushan on oikeasti rakkaudenteko. 

lauantai 8. joulukuuta 2012

EIHÄN NOIN SOVI SANOA...

Ihanaa, tunteikasta miehen ajatusten vuodattamista!

Tuollainen miehen tulee ollakin; tunteva, huomioonottava, hellivä, kupruileva, välittävä.

Uskon sinnikkäästi, että jossakin, taivaitten takana, minua odottaa vielä Joku, joka ottaa syliin, suukottaa pahat pois, hukuttaa hellyyteen... Onko hän se, joka nakkasi luotaan vai hän, joka jossain kenties vartoaa, itsekään sitä vielä tiedostamatta, kärsivällisesti, muut unohtaen? Sillä minun rakkaani näkee väentungoksessa vain minut, ei ketään muuta. Sellaiselle omistautuisin, sellaisen paitoja pesisin, sellaiselle olisin joka päivä ja yö se, joka pitääkin olla.

Tästä tulikin runo. Melkein. Sillä eihän noin sovi sanoa. Oikeasti. Suomessa. Ainakaan yli kuuskymppisen...


perjantai 7. joulukuuta 2012

MUMMI VIKISEE?

Mummin uuden asunnon ikkunan alla on mäki. Ihana, kutsuva, luminen. Vaatteet valkoisina, posket punaisina, kiistelyn tuimat kyyneleet poskilla palataan sisälle, jossa mummi puhaltaa kivun kuprut pois, suukottaa... ja nauru palaa pienille kasvoille.

Saunan löylyt pehmentävät, tuovat väsymyksen kuplivat hetket ja iltasadun jälkeen uni valtaa maailman.

Aamulla mummi kuulee äidille tarkoitetun huokauksen: - En saanut nukkua kun mummi kuorsasi.

Mummi pyörähtää renkaisin silmin keittiöön...

- No ainakin sinä vikisit, kuuluu tuomio ja mummi vaikenee.  

Hänhän oli vikissyt?

LUETUIMMAT