IKÄVÄ

Kertokaa sille järvelle,

joka sinisin lainein siellä kotona

helmeilee,

että minulla on ikävä.

Kertokaa niille rannan koivuille,

jotka huojuvat hiljaa tuulten sylissä,

että kaipaan niiden huminoita.

Ja kertokaa vielä sille karhullekin,

joka porskuttelee järven yli,

että uneksin siitä.

Nuo kaikki muistot

värisevät sisälläni yhä.

Ne rukoilevat, kutsuvat ja vaativat

minua palaamaan.

Palaamaan kotiin,

unohtamaan ja hyväksymään

sekä heittäytymään ihanan Kainuuni

rakastaville käsivarsille.

Niin, minulla on ikävä.

KITSCHIÄ?

Koska niitä arvosteluja kirjoistaan on vaikea saada ilman näkyvää markkinointia ja lehdistölle tuputtamista (siis ei niitä mistään hyllyiltä automaattisesti tipahtele, ellei joku sentyyppinen harrastaja satu kirjojasi lukemaan ja antamaan mielipiteensä), niin itse ne on hankittava, muuten ei kirjoittaminen etene. Niinpä eräänä kevätpäivänä päätin pistää kaenuulaesen mitäpä se hyvejää -mentaliteetin hetkeksi syrjään ja räväyttää uhkarohkeasti postiin pari omakustanteista kirjaani.

Kiireesti, etten ehtisi katua (kuten niin monen muunkin asian joudun tekemään, vähän kuin itseltä salaa).

En minä tuloksia malttamattomana jäänyt odottamaan, tiesinhän, että kyllä sieltä jotain sanaa tippuu, joskus, kun on sen aika.

Ja tippuihan sieltä, muuan sana molemmista.

Mökillä oloaikanani oli kuin olikin postiluukusta tipahtanut kirjekuori, joka sisälsi pari paperisiivua.

Kiitos.

Seuraavana on arvostelu lapsuuteni ensiaskeleista kertovasta kyhäelmästä, siis eräänlaisesta muistelmateoksesta (Pihla-sarjan ensimmäisestä):

"Huttu Sylvi, Riihimäki: KIVI TÄHTIEN TAKAA

Fantasian ja maagisen realismin keinoja käyttävä romaani pienestä Pihlasta, joka löytää merkillisen sinisen kiven ja sen myötä saa ystävikseen tonttuja, peikkoja ja muita olentoja, joita perhe ei näe. Lapsen sadun ja toden välillä vaihtuva maailma on kuvattu kauniisti ja psykologisesti uskottavasti. Arkielämän kuvaus on konkreettista ja aistivoimaista. Erityisen mukava on lukea tasapainoisen perheen kuvausta; nykyään ei onnellista lapsuutta juuri kirjoista tunnu löytyvän, mikä on harmi."

*

Ja tässä arviointi koko loppuelämäni mullistaneesta teoksesta, jonka olisin jättänyt julkaisematta, mikäli olisin voinut edes hippusen käsittää, mitä se toisi. Nyt saa sen vaikutelman kuin kaikki julkaisemisen jälkeinen Haadeksen Manalassa viruminen olisi läpikäyty turhaan:

"Huttu Sylvi, Riihimäki: KIRJEET, JOTKA TUULEEN KIRJOITIN

Kielellisistä lahjoista kertova teos rakentuu pitkistä, polveilevissa lauseissaan proosanomaisista runoista. Tunnekylläiset tekstit rakkaudesta ja rakastamisesta ovat rohkeasti omaäänisiä ja voivat hyvinkin miellyttää romantiikannälkäisiä lukijoita. Runoutena kirja on – ehkä osin tarkoituksella – aikalailla kitschiä ja pintatasolle jäävä. Muoto on kuitenkin hyvin hallussa, joten eväät hyvien runojen syntymiselle ovat olemassa. Jatkossa ilmaisua kannattaa tuoreuttaa ja syventää, jotta runot vakuuttaisivat myös sisältönsä tasolla."

Että kitschiä... Hm...
Voihan se toki olla sitäkin jonkun mielestä, mutta onneksi moni kirjan oikeasti lukenut on ollut ihan toista mieltä. Rohkenenpa mainita tässä erään lukijan palautteena kirjoittaman mielipiteen, jossa hän vertasi erästäkin runoani Eeva Kilven palkittuun runoon ja tuumi, että se minun ylitti Kilven runon hienotunteisuudellaan mennen tullen... HIH. No, se lohduttaa, kuten sekin, että, Wikipedian sanoin, "jonkun esineen määrittely kitschiksi tai taiteeksi riippuu arvioijasta." 

No, runoteosten ensimmäinen palkinto meni Minna Härköselle Kajaaniin, entiseen kotikaupunkiini, ja Vuoden 2014 Möllärimestari Minttu Vettenterä on nykyisestä kotikaupungistani, joten en ainakaan huonossa seurassa ole ollut siellä enkä täälläkään! Sydämelliset onnittelut teille, Minna ja Minttu!

Ja kun on alkuun päästy, niin antaa mennä vaan!

Ensi vuonna osallistun uudelleen. Ihan uhallakin.

KYLLÄ MINÄ OPIN

Nykyinen kotini, tämä Riihimäki siis.
Ystävät ihmettelevät, miksi, eihän täällä ole tuttujakaan.
Miksi ei, vastaan. Täällä minua on kohdeltu hyvin, autettu ilman maksua, hymyilty ilman pyyntöä, ohjattu oikeaan ilman ruikutusta, otettu henkiseen syliin (toisin muuten kuin Kainuussa, jossa ei lotkauteltu korviakaan piskuiselle mitättömyydelleni). 

Miksei siis?

Kaunis, puutarhamainen kaupunki. 

Uusi kotikin ihan nappi. Ihanan lämminhenkinen, kolmikerroksinen asuintalo, jonka asujaimistoon en tosin ole pikamoikkuja lukuunottamatta päässyt ottamaan kontaktia kahdeksan kuukauden aikana kuin muutaman. (Esmes silloin, kun kävin myynnissä olevassa neljän huoneen ja keittiön asuntoon muuten vain tutustumassa... Hah.)
Vaikka olisin palavasti halunnut. Ajoittain. Odotin jopa pihansiivoustalkoita, mutta huoltoyhtiöhän nekin tekee...
Sillä kaenuulaesena lämminhenkisenä, rakastavana lähimmäesenä tietysti olisin mieluusti siepannut heidät kaikki syliini. Kerralla.
No, se ei vissiinkään täällä ole niin tavallista.
Harmi. Mutta kyllä minä opin. 

Ja kontaktoin. Vielä. Joskus...
Ja sieppaan...

PIENEN LINTUSEN IKÄVÄ

Kaiuttimessa rouskuttaa poni porkkanoita, hirnahtaa välillä hoitajansa sylissä. Pupu ei puhu, ei pukahda; se on juuri nukahtanut emäntänsä helliviin käsiin ja aikuiset saavat määräyksen puhua hiljaa, etteivät häiritsisi pienen unta.

Joulupukki on kuulemma päässyt käväisemään Kainuunkin maisemissa, pakkasesta huolimatta. Hänen kanssaan on juteltu, sylissään istuttu ja laulettu. Pakettien salaperäiset kätköt paljastettu. Mummin ja enon kanssa ei kauaa tuhlata aikaa kuulumisiin, sillä hommia on paljon ja ilta ehtii...

Vieraan kaupungin pihoilla lepattavat lumilyhdyt. Mummin sydämessä lepattaa pienen lintusen ikävä kotiin.

On joulu. Erilainen. Kuitenkin perinteinen, osittain, sillä jonnekin tuonne tummaviittaiseen yöhön syttyy juuri uusi tähti. Mummin sydämessä se sammui, sieltä se sinne lähti. Joulun Tähti.

TULEVAISUUDEN PELASTAJAT?

Suomessa niitä tapetaan. Kouluja. Kainuussa ainakin... tai minusta tietysti tuntuu siltä, koska niitä eniten suren, koko Suomeenhan se ahneusliike lie levinnyt. Mutta juuri näillä syrjäkylien taaperoillahan ne pitkät odotuksen tunnit ovat, kyydinodotustunnit, kun lähikoulu on päätetty lopettaa, vaikka kuinka se olisi ollut käyttökuntoinen vielä vuosia. Kotoa lähdetään aamulla varhain ja illalla palataan myöhään. Ei sekään mitään halpaa liene, vaikka sitä ahneet väittävät. Huh, niilläkin hetkillä maksetaan ahneuskokoukset, -matkat, ”-lounaat”... Lasten väsymyksellä maksetaan. 

Kokemuksesta tiedän, että pienellä koululla häiriköidään PALJON vähemmän, opettajan antamat ohjeetkin pysyvät mielessä oppituntia kauemmin. Jos itse ei muista, niin kyllä joku muistuttaa, uskaltaa muistuttaa. 

Tiedän myös, että pikkuinen oppilas on isossa koulussa suojaton, alttiina kaikenlaisille isompien kekseliäisyyksille. Eivätkä ne isommatkaan olisi sitä kaikkea keksineet, jos olisivat olleet pienessä kouluympäristössä, jossa kaikki tuntevat toisensa. Ja uskokaa, että ei se opettajan silmä kaikkeen yllä, vaikka kuinka yrittää. Turha niistä hankaluuksista on vain opettajaa syyttää. Jos jokainen lapsi pidettäisiin kotonakin tiedon ja tunteen tasalla, niin kiusaamisia sun muita ei niin paljon tapahtuisi... Isommassakaan koulussa. Jos lapsista välitettäisiin. Siis yleissuomalaisesti välitettäisiin. 

No, taisin taas poikkelehtia... Mutta onhan se tosiasia, että jos lapset ihan oikeasti kaikkialla otettaisiin huomioon, niin heillehän taattaisiin vähintäänkin yhtä hyvät työskentelyolosuhteet kuin aikuisillekin, eikö niin? Kouluissa olisi työrauha, "työpaikkakiusaamista" ei sallittaisi, ryhmät olisivat sellaisia, että jokainen pääsisi antamaan oman työpanoksensa tasa-arvoisesti, rähinöitsijät pistettäisiin kuriin (eikä opettajan ainoat voimat menisi heidän toppuutteluunsa toisten lasten jäädessä omiin oloihinsa, oppimaan mitä sattuvat oppimaan), työpäivä olisi normaalipituinen, työvälineet ajantasaiset, ruokatunti sen pituinen, ettei ahmia tarvitse (ja ruokaakin riittäisi ihan kaikille), taukohetket turvalliset... jatkaa voisi vaikka millä mitalla. 

Viekö rahanahneus näiltä meidän suojattomimmilta jäseniltämme, lapsiltamme, lastenlapsiltamme, sisarustemme lapsilta (jokaiselle jokin yhteys löytyy) viattomimman lapsuuden? Joukossa tyhmyys tiivistyy, kaikkihan sen tietävät, pienessä joukossa ei niin paljon kuitenkaan, koska toiset pitävät huolen toisistaan. Isossa joukossa siihen ei uskalleta. 

Milloin me aikaihmiset rupeamme suojelemaan edes lapsiamme? Vanhuksethan onkin lähes heitetty susille... 

Päättäjä, onko sinulla lapsia tai lapsenlapsia? Opiskelevatko he mammuttikoulussa? Tiedätkö edes, MISSÄ koulussa ja MILLÄ LUOKALLA he nyt ovat? Tiedätkö, kiusaako joku heitä, kiusaavatko he muita tai häiritseekö joku jatkuvasti opiskelemista? Saavatko he suunvuoroa milloinkaan? Pitääkö heidän pelätä jotain? Väsyttääkö heitä, kun koulupäivä matkoineen tai hyppytuntineen on liian pitkä? Vai tiedätkö edes, että lapsia on ihan oikeasti olemassa? No ne ovat niitä, jotka kasvavat koko ajan ja jotka myöhemmin päättävät sinun tulevaisuudestasi, sinun viimeisimmistä elinolosuhteistasi! Luuletko, että he vaihtavat sinun vaippasi kiitokseksi kaikesta sinulta saamastaan? Luuletko, että he edes jäävät katsomaan vanhenemistasi? 

Lasten vanhemmat: Miksi te annatte lapsillenne tehdä näin? Miksi te annatte koulun ja kaiken huipuksi vielä mieluisten harrastusmahdollisuuksienkin vajota ja viedä mukanaan lastenne tulevaisuuden? Teillähän se valta on ottaa asioista selvää ja saada tilanne hallintaan! Teillä on kaikki oikeudet vaikuttaa! MIKSI IHMEESSÄ te jätätte ne käyttämättä? 
 
Tulinpa kipuranttiin kysymykseen: Tuoko ikä vasta tämän uskaliaisuuden? Uskalluksen ryhtyä vaatimaan heikoille puolustusta? Silloinhan sille ikäpuolueelle olisi tekemistä. Vainko se pystyisi nuorempansa suojelemaan? Pelastamaan tulevaisuuden?

Kun nämä "nuoremmat" näyttävät juoksevan vain sen rahan perässä, vaikka eivät taatusti matkaansa saa killinkiäkään, kun lähdön aika koittaa. 

Ettäkö utopisoin? Taas?

KAINUUSTA LEVILLE

Taksi pyyhäytti meidät Kajaanin linja-autoasemalle. Siellä iloinen sydänretkiporukka jo odottelikin Kuhmosta tulevaa bussia, jossa kauimmaiset retkeläiset istuivat. Sotkamosta ja Suomussalmelta ei tällä kertaa ollut lähtijöitä, joten meitä muita kainuulaisia oli kaiken kaikkiaan 32, matkanjohtaja ja kuski mukaan luettuina.
Heti autoon astuttuamme tuli tunne, että samassa bussissa ollaan. Vilkas puheenporina pulppuili, ihana syyskuinen aurinko valoi säteitään, joutsenet uiskentelivat lähilammessa ja suuri kurkiparvi lepuutteli koipiaan tienvierussuolla. Mieli virittyi hartaaseen odotteluun.
Ristijärvellä ei pysähdytty, mutta Hyrynsalmen Seitenjärven pysäkiltä bussiin nousi vielä pariskunta, kaikesta päätellen kokeneita vaeltajia olivat. Nyt meitä oli siis kaiken kaikkiaan 34.
Puolangalta Pudasjärvelle matkatessa Jarmo, kuskimme, mainitsi, että vaikka jotkut saattavat olla eri mieltä asiasta, niin lähistöllä sijaitsevassa Housuvaarassa on Suomen keskipiste. Siis näin korkealla kartalla vasta!
Ensimmäinen kahvitauko Pudasjärven ABC:n Koillisportissa, jossa Jarmo kehotti pesemään kädet, ”kun on se sikatauti...”. ”Kyllä pestään, isä!” vastattiin ja toteltiin, kuuliaisia kun oltiin.
Lähtiessämme kohti Ranuaa Jarmo laittoi Souvarit soimaan. Tuli Lappia kuvaileva laulu – ja sen myötä Lappi avasi meille sylinsä, kaapaisi laajaan syleilyynsä ja puristi vasten sydäntään. Lapin lumo alkoi vaikuttaa...
Ranualla ruokailtiin Jussan pirtin seisovasta pöydästä ja Fazerin kaupasta ostettiin karkkia. Matkan jatkuessa päinvastaisiin suuntiin osoittavissa kylteissä luki Kajaani 258 ja Rovaniemi 79.
Jarmo on vilkasliikkeinen ja -puheinen, hauska mies. Hän kertoili siinä sompaillessaan meille viihdykkeeksi juttujaan. Eräänkin kerran hän oli ollut ryhmän kanssa Kampsuherran valtakunnassa, kun tämä poppamies oli sipaissut kunkin osallistujan poskipäähän jokaisen itse valitsemasta astiasta jotain taikamönjää ja lukenut loitsujaan. Autolle palattuaan Jarmoa oli alkanut äkkiä heikottaa, pyörryttää ja silmissä välähdellä. No, hän oli palannut takaisin sisälle, pessyt kylmällä vedellä kasvonsa ja ruvennut odottelemaan, oliko se noutaja nyt sitten todellakin tulossa. Kohta tilanne oli kuitenkin normalisoitunut ja matkaa päästy jatkamaan...
Seuraavana aamuna oli eräs mummo ihmetellyt bussissa, miten hänen ukkovarpaansa oli tönköttänyt jäykkänä koko yön, olipa ollut peräti niin pahana, ettei hän ollut pystynyt nukkumaan ja vasta silloin Jarmokin oli huomannut, että poppamieshän oli antanutkin hänelle ihan väärät tropit; hänen ja mummon mönjät olivat vaihtuneet! No, meillähän hupia riitti... Harmi, ettei Kampsuherran valtakuntaa nyt päästy lähemmin tutkailemaan, ties mitä koiruuksia hän olisi meille juoninut.

Matkanjohtajamme Seppo luki Asko Kaikusalon Tarujen tunturit -kirjasta samannimisen saagan, jossa paljastettiin, miten kirkasvetinen Kilpisjärvi ja Lapin ihana ruska olivat saaneet alkunsa. Sen mukaan syksyn ruska syntyi siitä, kun kilpakosijan ja häihin kutsumattoman Pältsan aiheuttamia jäämassoja pakenevien jättiläisten, Mallan ja Saanan, häävieraiden vaatteet takertuivat puihin ja pensaisiin, jolloin ne repeytyivät ja jäivät liehumaan pitkin tuntureiden kylkiä. Kilpisjärvi puolestaan kehittyi Saanan viereen paikoilleen jähmettyneiden Mallan ja hänen äitinsä kyynelistä.
Levillä majoituimme puoli viiden jälkeen Sirkantähteen, huoneeseen numero 310, jonka yhteydessä oli oma sauna. Huomasimme, että mokkula toimii näin pohjoisessakin, hitaasti tosin eikä jokainen sivu auennut, mutta silti, toimi kuitenkin. Päästiin vilkaisemaan sähköpostia ja muitakin vakisivustojamme.

Tunnin päästä saimme nauttia runsaasta salaattipöydästä, maistuvasta lohikeitosta, perunamuusista, poronkäristyksestä (jota en syönyt), paahdetusta lohesta, hunajalantusta ja vanukkaasta.
Ruokailun jälkeen kiiruhdimme kiertokävelylle Levin kaduille, jolloin totesimme, että keskustasta on vuosien saatossa muodostunut varsinainen kivikaupunki. Kauppoja, baareja ja ravintoloita tuntui olevan kaikkialla, lähes loputtomiin. (Olihan siellä tosin yksi kirkkokin, Marian kappeli.) Ja lisää rakennettiin koko ajan, jopa ylös tunturiin näytti olevan kohoamassa uusi hotelli, mikä sai meidät pohtimaan, mahtoikohan se nyt sattua ihan oikeaan paikkaan vai turmelisiko se tunturimaisemaa.

Hotelli Levitunturissa olisi illalla tanssittanut Kaija Lustila ja Hullussa Porossa Maria Lund, mutta harmikseni elämänkumppaniani väsytti eikä hän jaksanut tanssimaan, halusi vain saunaan. Kostoksi siitä kävin hörppäämässä punaviinipikarillisen yksin sillä aikaa, kun Hän vielä teki ylimääräisen kierroksen hiihtokeskuksen yläosaan. Siitäs sai!

HOUSUT PUTTOO, HOUSUT PUTTOO…

Seuraavaksi marmatusta, valitusta ja katkerointia. Provosointiakin...

Ennen oli mukava köllähtää yöjunan pikkuiseen kopperoon, kuunnella kiskojen tuudittavaa kolketta ja sen salaperäistä, kiihtyvää kuisketta housut puttoo, housut puttoo, uinahtaa sen turvalliseen ääneen ja herätä aamulla virkeänä oiki ajoissa ja ehtiä mihin tahansa oli menossakaan. Miten kätevää siirtyä paikasta toiseen ihan vain nukkumalla!

Nyt on kiskouduttava aamulla ylös älyttömän aikaisin, jos mielii puolen päivän maissa pääkaupunkiin ja vielä älyttömämpääkin aiemmin, jos sinne ennen puoltapäivää halajaa - silti myöhästyy kaikesta. Pitää matkata perille siis edellisenä iltana jo, nukkua kallis yö hotellissa, mikäli ei sukua ole lähistöllä ja sitten kyllä ehtii. Mutta mukavuus siitä on kaukana. Varsinkin kun ajattelee niitä, jotka Kajaanin ympäristökunnista lähtevät - tai sinne palaavat...

VR siinä kuulemma tarjoaa asiakkailleen parempaa palvelua... Miksi sitten ainakaan tästä asiakkaasta ei tunnu siltä? Kainuun raukoilta rajoilta ei enää pääsekään mutkattomasti eikä mukavan rauhallisesti köröttelemään, lukemaan rauhassa itsensä uniseksi ja uinahtamaan junan tarinointiin. Romanttinen köllöttely on historiaa. Eivät ne uudet vaunut samaan pysty, köllötykseen nimittäin, kun ne istumiseen on tarkoitettu. Muutaman tunnin nopeudesta nipistäminen ei mukavuutta korvaa.

Käytettäisiinhän me kyllä tietysti sitä lentokonetta, ja sehän se toosi sukkela olisikin, mutta se hinta, se hinta... Pitkään aikaan ei Finnairkaan ole tarjonnut niitä vähän alle satasen maksavia kädenojennuksiaan, joihin kyllä hanakasti tartuttiin silloin kun niihin mahdollisuus annettiin. Ja eikös sekin ole nyt harventanut vuorojaan? Toinen lentoyhtiö mainostaa kyllä halpuuttaan, mutta kun lippua ryhtyy tosissaan hankkimaan, hintahaitari venyykin ylöspäin ja lisämaksuja pullahtaa ja pullahtaa. En sitten ihan oikeasti tiedä, paljonko lento Kajaanista Helsinkiin tällä yhtiöllä maksaisi, koska olen vain koemielessä aloitellut sitä lipun hankintaa. Voihan olla, että olen väärässä. Se olisikin sitten mukava yllätys.

Tulee väkiselläkin mieleen, että nämä takapajulat (?) halutaankin tyhjentää. Muuttakoot asukkaat etelän maalikyliin, niin jopa joutuut joka paikkaan! Jo joutuu armas aika...

Miksihän se VR ei usko itse käyttäjiä? Väittää vain muka matkustajien lisääntyneen uuden systeemin myötä. Saattaahan se siltä näyttääkin, kun pannaan näyttämään! Mutta miksei se voi antaa edes yhteyttä Ouluun vaikka vain yhden makuuvaunun verran, liittää vain jatkoksi iltajunan hännille? Kokeiluluontoisesti edes? Armosta? Että reissaaja saisi rauhassa kellahtaa jo lähtiessä pitkäkseen tarvitsematta Oulussa keskiyöhön odottaa. Ei jummarra, ei jummarra…

Mieleen pyrähtää jopa epäilys, että kaikki asioista päättävät elimet eivät yksinkertaisesti vain ÄLYÄ, mitä tekevät. Vai lieköön niille kamalan tärkeää saada näyttää mahtinsa, osoittaa, kuka käskee ja mitä? Kun kerran ehdin jo sanoa näin, niin näin myös tapahtukoon! Päällikkö on puhunut! UGH. Hehän eivät itse ilmeisesti tarvitse kyseistä palvelua, joten hälläkö väliä? Ovat tainneet kaikki asua siellä mukavissa lököolosuhteissa alun perinkin, syntymäparkaisusta lähtien. Tai sitten joku muu maksaa lennähtelyt, tuskinpa he suosiolla junaan lähtevät puolta päivää reissaamaan. Kun eivät siihen ole tottuneet. Eikä tarvetta ole ilmennyt.

Mitä merkitystä sillä on, jos yhteys on jonkin verran nopeutunut, mutta mukavuus ja tarkoituksenmukaisuus kärsinyt? Eikö kuitenkin pitäisi yrittää miellyttää kuluttajia? Varsinkin, kun ajattelee, että kyseessä on nimenomaan Valtion Rautatiet, niin herää kysymys, miksei se palvele omiaan?

Ovatko ne etelän hetelmät niin paljon arvokkaampia kuin villin pohjoisen karut ja tuulten huuhtomat korpimarjat? Sillä eteläänhän kyllä kaikenlaisia mahdollisuuksia suolletaan. Tarpeettomiakin tästä vinkkelistä katsottuna.

Ja ne nykyiset pikakiitäjätkin piti tilata pohjoisen talvioloista mitään tietämättömästä maasta, niin että niitä hyytymisiä ynnä kaikenlaista muuta häikkää sattuu ja tapahtuu! O´oo, sanon lapsenlapseni tavoin. Vielä sekin! Eivät ne ennen niin usein junat myöhästelleet eivätkä kesken matkan hyytyneet. Oi niitä aikoja...

Oi oi, vitsit sentään - nyt uutisoitiin, että Kainuussa ruvetaan tekemään yövaunuja! Värkkejä, joita täällä itse ei pystytä käyttämään!

No, työtähän se tuo, hyvä puoli sinänsä.

Notta niin se moalima vaen pyörii ja pyörähtellöö...