KILPISJÄRVEÄ KOHTI

Silmät rävähtävät totuttuun tapaan auki viideltä ja mietin, kehtaisiko mennä jo suihkua äännättämään. Autojen lasit ovat jäässä, kuura hileilee maassa, taivaalla tuikkii tuikkii tähtönen ja Hän lähtee aamulenkille.

Levi on vain välietappi, joten runsaan aamupalan jälkeen sulloudumme autoon, kierrämme vielä keskustan, ihailemme nousevan auringon valossa kylpeviä alppimaisia taloja, kummastelemme jälleen kerran tunturille nousevaa hotellia ja suuntaamme vihdoin noin klo 8.40 kohti Kilpisjärveä.

Jerisjärven kautta saavumme Pallastunturin juurelle, johon suunnitellaan uutta hotellia. Hanke on herättänyt laajaa vastustusta. Kysytään, pitääkö tämäkin maisema turmella virtaviivaisella kompleksilla, entinen sulautuu ympäristöön hyvin, ei erotu siitä niin räikeästi. Lisäksi, jos yhdelle annetaan lupa rakentaa, haluavat toisetkin, houkuttelevia maastoja kyllä löytyy.


Seppo kertoo, että ensimmäinen Hotelli Pallas rakennettiin v. 1938. Se toimi v. 1941 saksalaisten lomanviettopaikkana ja nämä myös räjäyttivät sen lähtiessään vuonna 1944, kun eivät saaneet sitä poltetuksi. Uudempi hotelli on avattu vuonna 1948, päivälleen 10 vuotta entisen hotellin avajaisista.

Pallastunturin luontokeskuksessa kierrellessämme saamme tietää mm., että Pallas- ja Ounastuntureita erottavassa Pahakurussa on Suomen pohjoisin kyy-yhdyskunta, Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa kasvaa mm. variksenmarja, riekonmarja ja sielikkö ja että siellä asustaa ainakin hirviä, kettuja, näätiä, saukkoja, jäniksiä ja karhuja. Susia, ilveksiä ja ahmoja näyttäytyy harvemmin. Lintuja siellä on tavattu jopa 150 eri lajia. Tunturikoivu on hieskoivun ja vaivaiskoivun risteytys, ruskavärinsä se on saanut vaivaiskoivulta. Jne. jne.

Matkaa jatkaessamme ohi vilahtelevat ”kynttiläkuuset”, ohuet ja pitkulaiset, joissa ei leveyttä paljonkaan ja siitähän tuo nimi johtuukin; ne seistä töröttävät kuin kynttilät. Ihanat kuivat kangasmaastot vilistävät ohitse, sinne tekisi mieli heti päästä astelemaan, kuuntelemaan kengän alta kuuluvia luontoäidin kuiskauksia. Punaväri vain puista kyllä puuttuu ja mitä pohjoisemmaksi menemme, sitä lehdettömämmiksi tuuli on koivut tuivertanut. Maaruskan tuli palaa kuitenkin paikoitellen hyvinkin vahvana.


Hetassa, Enontekiön kirkonkylässä, etsimme kuumeisesti kahvipaikkaa, jostakin sitä luvataankin, mutta vasta puolen tunnin päästä. Istumme epätietoisina autossa, kun siihen yllättäen pölähtää reipas mummo rollaattoreineen kyselemään, olisiko Irma kyydissä mukana, hän oli tullut tätä tapaamaan, kun oli huomannut Pohjolan Matka -nimen bussin kyljessä. No, Irmaa ei ole, mutta kun tuskittelemme hänelle, ettei kahvipaikkaa löydy mistään, hän ilmoittaa aurinkoisesti tietävänsä paikan, josta sitä varmasti saisi. Niinpä Jarmo lähtee nostamaan rollaattoria kyytiin ja sillä aikaa mummo laulaa meille Kehtolaulun tunturilla, itse tekemänsä ja sanoittamansa. ”Minä vähän ilahutan näitä”, hän tuumii ja laulaa. Ääni soi kuin nuorella ihmisellä, laulu on pitkä ja ihana ja kuuntelemme sitä sanattomina.

"Oliko hyvä?" hän kysyy lopuksi ja vakuutamme, että oli.


Sitten mummo ryhtyy tarinoimaan elämästään ja vuolas on se virta. Hän mainitsee olleensa keskuksenhoitajana 37 vuotta, laulaneensa Enontekiön naiskvartetissa ja esiintyneensä ympäri maata, televisiossakin. Onpa hän ollut Helena Karan stuntmaninakin eräässä elokuvassa. Hänen veljensä, Taisto Laakso, joka myös asuu lähistöllä, on voittanut sahansoiton Suomen mestaruuden vuonna 1997. Hänen kanssaan mummo esiintyy vieläkin, veli soittaa haitaria, mummo laulaa. Aiemmin hän on soittanut itsekin huuliharppua ja mandoliinia ja jos mitä, mutta nyt ei enää jaksa. Tarinointi on mummolle tuttua, juttu polveilee ja räiskyy, kirvoittaa meistä valtavia naurunremakoita.

Ajamme bussilla Hetan majataloon, jonka Ruokapirtistä kuulemme saavamme kyllä kahvia, mutta kaiken järjestämiseen täälläkin menisi se puoli tuntia. Se ei haittaa enää yhtään, sillä mummo viihdyttää meitä. Hän laulaa lisää lauluja, itse säveltämänsä ja sanoittamansa Hetta-laulun ja saameksi Joka ilta kun lamppu sammuu. Aplodit raikuvat emmekä voi muuta kuin ihastella monitaitajaa, joka sekä maalaa, sanoittaa, säveltää että laulaa. Lisäksi hän on tarmokas mainosnainen, joka saa aikaan sen, että kuskimme varaa ryhmällemme jo ensi syksyn majoituksen, senhän voi perua, mikäli lähtijöitä ei löydy.

Kahvit saamme vihdoin, lisäksi munkit ja pikkuleivät. Hinta yhteensä kaksi euroa henkilöltä! Herranjestas sentään, kun kotona tuosta saisi pulittaa hurjan paljon enemmän!

Majatalon puolella mummo esittelee meille omia taulujaan, mm. lähes viisi metriä pitkän maalauksen, johon hän on tallentanut auringon valaisemia Hetan tuntureita, kota-asumuksia ja poroja. Vasemmassa reunassa on vuoressa reikä, josta avautuu näkymä toiseen maailmaan.

Vielä hän laulaa ja kertoo lisää 87-vuotisesta elämäntaipaleestaan. Purkitettukin niitä lauluja kuulemma on, vaikkei hän tiedä, milloin ne tulevat ulos. Jäädessäni vielä muutamien muiden naisten kanssa jälkijunaan keskustelemaan hänen kanssaan, en voi lähtiessäni olla halaamatta, on hän niin rakastettava, me kaikki siihen jääneet halaamme. Poski on hikinen, niin kovasti hän on ponnistellut takiamme.


Hän lähtee kyydissämme takaisin kauppaan ja matkalla sinne hän mainitsee ajaneensa vielä pari vuotta sitten skootterilla Norjassa asti. ”Ajoin vaan, vaikka norjalaiset suhahtelivat tuosta eestä noin vain...” Sitten tytöt olivat kieltäneet: ”Älä äiti aja enää, tapat vielä itsesi!”
Torilla vilkutamme hyvästit päivämme piristäjälle, Irja Meroselle.

Kilpisjärvellä, Suomi-neidon peukalossa, meitä odottaa Hotelli Kilpis, huone 104, jossa vaatimaton varustus; ei minibaaria, johon eväänsä laittaisi, TV kyllä on, mutta suomalaiset kanavat näkyvät rakeisina eikä sitä viitsi katsoa. No, eihän meillä kyllä ole aikaakaan siihen, sillä päivällinen (lohikeitto, salaattia sekaisin kahdessa astiassa, porsaanpaistikastike, kermaperunat, kahvi+marjapäällysteinen leivos) odottaa, niin, ja iltatanssit.

Käymme heittämässä pikasilmäyksen ympäristöön. Kiireettömyys, rauha ja avaruus valtaavat mielen. Saanatunturi kohoaa mahtavana ja jyrkkäreunaisena vieressä, olo on mitätön, pieni. Kylän keskusta on karu, yksinkertainen, kauppa ja pub sijaitsevat samassa rakennuksessa. Kaupassa tungeksivat norjalaiset asiakkaat, heidän kärrynsä pursuavat lihaa ja olutta. Rakennuksen edessä pitelee karhuveistos infotaulua, joka ilmoittaa Kilpisjärvellä olevan asukkaita 103, vanhojapiikoja 9% ja eläkeläisiä 8,5 kpl. Vuorokauden pituus kuuluu olevan 24 tuntia (sama kuin Kanadassa), hyviä hiihtokelejä on 9 kk, vähän huonompia 3 kk. No, siitäkin on tietysti ihan pakko ottaa kuva.

Tanssimme iltayhteentoista Antti Vannisen & Jamsetin tahdittamina, mutta sitten on jo vetäydyttävä keräämään voimia huomiselle tunturivaellukselle.

KAINUUSTA LEVILLE

Taksi pyyhäytti meidät Kajaanin linja-autoasemalle. Siellä iloinen sydänretkiporukka jo odottelikin Kuhmosta tulevaa bussia, jossa kauimmaiset retkeläiset istuivat. Sotkamosta ja Suomussalmelta ei tällä kertaa ollut lähtijöitä, joten meitä muita kainuulaisia oli kaiken kaikkiaan 32, matkanjohtaja ja kuski mukaan luettuina.
Heti autoon astuttuamme tuli tunne, että samassa bussissa ollaan. Vilkas puheenporina pulppuili, ihana syyskuinen aurinko valoi säteitään, joutsenet uiskentelivat lähilammessa ja suuri kurkiparvi lepuutteli koipiaan tienvierussuolla. Mieli virittyi hartaaseen odotteluun.
Ristijärvellä ei pysähdytty, mutta Hyrynsalmen Seitenjärven pysäkiltä bussiin nousi vielä pariskunta, kaikesta päätellen kokeneita vaeltajia olivat. Nyt meitä oli siis kaiken kaikkiaan 34.
Puolangalta Pudasjärvelle matkatessa Jarmo, kuskimme, mainitsi, että vaikka jotkut saattavat olla eri mieltä asiasta, niin lähistöllä sijaitsevassa Housuvaarassa on Suomen keskipiste. Siis näin korkealla kartalla vasta!
Ensimmäinen kahvitauko Pudasjärven ABC:n Koillisportissa, jossa Jarmo kehotti pesemään kädet, ”kun on se sikatauti...”. ”Kyllä pestään, isä!” vastattiin ja toteltiin, kuuliaisia kun oltiin.
Lähtiessämme kohti Ranuaa Jarmo laittoi Souvarit soimaan. Tuli Lappia kuvaileva laulu – ja sen myötä Lappi avasi meille sylinsä, kaapaisi laajaan syleilyynsä ja puristi vasten sydäntään. Lapin lumo alkoi vaikuttaa...
Ranualla ruokailtiin Jussan pirtin seisovasta pöydästä ja Fazerin kaupasta ostettiin karkkia. Matkan jatkuessa päinvastaisiin suuntiin osoittavissa kylteissä luki Kajaani 258 ja Rovaniemi 79.
Jarmo on vilkasliikkeinen ja -puheinen, hauska mies. Hän kertoili siinä sompaillessaan meille viihdykkeeksi juttujaan. Eräänkin kerran hän oli ollut ryhmän kanssa Kampsuherran valtakunnassa, kun tämä poppamies oli sipaissut kunkin osallistujan poskipäähän jokaisen itse valitsemasta astiasta jotain taikamönjää ja lukenut loitsujaan. Autolle palattuaan Jarmoa oli alkanut äkkiä heikottaa, pyörryttää ja silmissä välähdellä. No, hän oli palannut takaisin sisälle, pessyt kylmällä vedellä kasvonsa ja ruvennut odottelemaan, oliko se noutaja nyt sitten todellakin tulossa. Kohta tilanne oli kuitenkin normalisoitunut ja matkaa päästy jatkamaan...
Seuraavana aamuna oli eräs mummo ihmetellyt bussissa, miten hänen ukkovarpaansa oli tönköttänyt jäykkänä koko yön, olipa ollut peräti niin pahana, ettei hän ollut pystynyt nukkumaan ja vasta silloin Jarmokin oli huomannut, että poppamieshän oli antanutkin hänelle ihan väärät tropit; hänen ja mummon mönjät olivat vaihtuneet! No, meillähän hupia riitti... Harmi, ettei Kampsuherran valtakuntaa nyt päästy lähemmin tutkailemaan, ties mitä koiruuksia hän olisi meille juoninut.

Matkanjohtajamme Seppo luki Asko Kaikusalon Tarujen tunturit -kirjasta samannimisen saagan, jossa paljastettiin, miten kirkasvetinen Kilpisjärvi ja Lapin ihana ruska olivat saaneet alkunsa. Sen mukaan syksyn ruska syntyi siitä, kun kilpakosijan ja häihin kutsumattoman Pältsan aiheuttamia jäämassoja pakenevien jättiläisten, Mallan ja Saanan, häävieraiden vaatteet takertuivat puihin ja pensaisiin, jolloin ne repeytyivät ja jäivät liehumaan pitkin tuntureiden kylkiä. Kilpisjärvi puolestaan kehittyi Saanan viereen paikoilleen jähmettyneiden Mallan ja hänen äitinsä kyynelistä.
Levillä majoituimme puoli viiden jälkeen Sirkantähteen, huoneeseen numero 310, jonka yhteydessä oli oma sauna. Huomasimme, että mokkula toimii näin pohjoisessakin, hitaasti tosin eikä jokainen sivu auennut, mutta silti, toimi kuitenkin. Päästiin vilkaisemaan sähköpostia ja muitakin vakisivustojamme.

Tunnin päästä saimme nauttia runsaasta salaattipöydästä, maistuvasta lohikeitosta, perunamuusista, poronkäristyksestä (jota en syönyt), paahdetusta lohesta, hunajalantusta ja vanukkaasta.
Ruokailun jälkeen kiiruhdimme kiertokävelylle Levin kaduille, jolloin totesimme, että keskustasta on vuosien saatossa muodostunut varsinainen kivikaupunki. Kauppoja, baareja ja ravintoloita tuntui olevan kaikkialla, lähes loputtomiin. (Olihan siellä tosin yksi kirkkokin, Marian kappeli.) Ja lisää rakennettiin koko ajan, jopa ylös tunturiin näytti olevan kohoamassa uusi hotelli, mikä sai meidät pohtimaan, mahtoikohan se nyt sattua ihan oikeaan paikkaan vai turmelisiko se tunturimaisemaa.

Hotelli Levitunturissa olisi illalla tanssittanut Kaija Lustila ja Hullussa Porossa Maria Lund, mutta harmikseni elämänkumppaniani väsytti eikä hän jaksanut tanssimaan, halusi vain saunaan. Kostoksi siitä kävin hörppäämässä punaviinipikarillisen yksin sillä aikaa, kun Hän vielä teki ylimääräisen kierroksen hiihtokeskuksen yläosaan. Siitäs sai!