keskiviikko 31. maaliskuuta 2010

MOTT

Nyt itkee sydämein... Niinhän siinä kävi, kuten sydän vavisten odotettiin: Kajaanin toistasataavuotias opettajankoulutuslaitos nakattiin kesken yhteisen matkan yli laidan, ylimielisesti upotettiin Oulujärven syviin aaltoihin, kaivettiin pohjalle iso monttu ja kipattiin sivistys siihen. Vielä tylyt hiekat päälle ja vot: sallikaa vetten käydä ylitse taas - Kainuhun kansa ei armoa eikä opetusta saa!

Jos olisin tottunut julkisesti kiroilemaan, niin nyt noituisin, oikein hartaasti pärskäyttelisinkin...

Joku älykäs oivaltaja muuten ehdotti, että nuo lastemme ja lastenlastemme tulevaisuuden ja toivon murskaajat tulisi asettaa ikuiseen lähestymiskieltoon, mi koskisi koko Kainuun aluetta... Hieno ajatus!

Ja arvatkaa mitä: Seuraavaksi upotetaan Kajaanista Ammattikorkeakoulu! MOTT = Mikä On Tulevaisuudessa Tapahtuva.


SILTI: Kaunis on Kainuu, kuten Esko Rahkonen laulaa. Sitä ne eivät voi viedä! Eiväthän?

tiistai 30. maaliskuuta 2010

JIPPII - SYYLLISET ELÄKEPOMMIIN LÖYTYIVÄT!

ONNEKSI nyt sitten löytyivät syylliset siihen kauhistuttavaan eläkepommiin! Ja vaikka täällä meilläpäin kuulostaa kaikenlaista syypäisyyttä maan verovarojen tuhlaamiseen kätkeytyvänkin, niin tämäpä ei olekaan vain Kainuuseen rajoittuva juttu, näitä rikollisia kun nimittäin piileksii ympäri maata!

Tosin Kainuu on kyllä muuten ihmeellisyyksiä täynnä. Täällä esim. palovaroittimetkin täyttävät velvollisuutensa siitä huolimatta, onko niissä patteria vai ei. Myrkkyjen levittäminen tuntuu saavan erityiskohtelua, mummojen mökkipäästöt ovat suuremmat uhkat kuin se ja nikkelikaivos meinaa muuttua uraanikaivokseksi tuosta noin vain. Hoppeatahi löytyy. Mutta se, että vielä joku puolustajakin pienelle ilmoittautuu, sese vasta ihme alkaa ollakin! Ja  jos (se kuuluisi kirjoittaa isolla eli JOS) vielä se yöjuna saataisiin, niin tarujen salaperäiseen maailmaanhan tässä luulisi joutuneensa...

Jotta täälläkö muka olisi yksitoikkoisen harmaata päivästä toiseen jatkuvaa räpeltämistä vain? Mitästä tyhjää! Piskuinen Suomussalmikin (lue: minun Suomussalmeni, synnyinkuntani - ja olen ylpeä siitä!) vetää kulttuurinsa puolesta vertoja vaikka mille kaupungillekin!

Eilen satoi muuten meilläkin pitkästä aikaa vettä, joka muuttui sitten tietysti lumisateeksi jälleen. Tiekarhu järjesti vielä lisähommia ja vaikka ahkerasti työjelinkin, en tietenkään ihan maata saanut näkyville. Onneksi Hän täydensi urkkoni töistä tultuaan. Pääsiäishankia täällä nyt sitten aurinkolasit tanassa odotellaan, voi olla kyllä, että odotteluksi se jääkin.

tiistai 23. maaliskuuta 2010

EI SIRUJA HEITETÄ POIS

No, sainpahan aamuyöstä ravistella yön painajaiset pois. Kolmelta on hyvä aloittaa päivän puuhat, eikö vain? Ennättää vaikka mihin näillä samoilla silmillä.

Kevätaurinkoinen paistaa tuolla niin risukasoihin kuin jalopuihinkin ja aikalailla kirkkaasti se huikaisi minuakin postilaatikolla käydessäni. Ei lumi salli enää itseään suoraan tuijotella, vissiin aurinko katselee nyt sitä sillä silmällä, että toisten vilkuilut saa väistyä. Kyllä siellä nyt jo rusketusta pintaan saisi, jos sitä kaipailisi. Tosin minun ihoni on aina ruskettunut, katselinpa aurinkoa ikkunasta tai uimarannalta. Se on jo verenperintönä saatu ominaisuus. Muodikkaasti tai romanttisesti kalpea en liene ikinä ollutkaan.

Tässä tämän päivän tyhjänpäiväisyydet.

Seuraava laulu on puhutellut minua aina hyvin vahvasti. Vieläkään en voi itkemättä kuunnella sitä, sillä kerran olin itse tuo saviruukku.

Jippu - Saviruukku

MITÄ SE ON SYÖNYT...

-->
-->
-->Minusta tuntuu kuin äitini seisoisi nyt takanani, hänen kätensä lepäävät olkapäilläni, lohduttavat. Kuten niin monta kertaa ennenkin… Omat käteni ovat kuumat ja raskaat. Ne hehkuvat, välittävät energiaa. Tällä kertaa minulle itselleni, tunnen sen. Tarvitsen sitä. Niinpä jatkan. Kiitos, äiti.

-->
SIIS... Se ns. kirjani oli alun perin tarkoitettu vain lapsilleni. Se oli vasta ensimmäinen osa suunnitelmastani merkata jotenkin luettavaan muotoon lapsuuttani, nuoruuttani ja viimein ikääntymistäni. Kesken kaiken sekaan puikahtivat satumaailman tyypit. Olen pohtinut, tulivatko ne auttamaan minua kaikkien niiden surullisten asioiden ohi, joilta jouduin kirjoittaessani sulkemaan mukaan pääsyn, sillä enhän minä nyt sellaisista tapahtumista halunnut kertoa, vaikka kuinka olisinkin toivonut saavani lapseni ymmärtämään, mihin kaikkeen elämäni myöhemmät vaiheet voisivat perustua. Ehkä saisin sitten joittenkin valintojen suhteen edes jonkinlaisen armahduksen.

Jotenkin sitten sain päähäni esittää tarina kuitenkin kaikelle kansalle, oikeastaan koko maailmalle, sillä nettiversionhan siitä ensin pyöräytinkin. Pyysin muutamaa ystävääni lukemaan sitä ja kommentoimaan ja heidän palautteistaan johtuen sitten sain tämän loistoidean

Epävarmuuteni on kuiskinut minulle sen jälkeen kaikenlaista, soimannut hullusta ajatuksesta ja vielä sen hullummasta toteuttamisestakin. Tänään siihen ei rohkeus riittäisi; rahkeet eivät kestäisi… Olen kovasti kaivannut toisten ihmisten mielipiteitä, rehellistä arvostelua. Sitä eivät lähimmät, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta, paljonkaan hennonneet antaa.

Eräs ihana ihminen, ennestään vieras minulle, mutta alansa asiantuntija, sitten lopultakin pyynnöstäni paljasti sen, mitä itse olin ounastellutkin. Ja siitä kiitän. 

Eli hän tuumasi suunnilleen näin: Kertomistyylini on liian pedantti, yksityiskohtainen ja ennakkoon sensuroiva. Lisäksi mahdollisen lukijakunnan määrittely on vaikeaa. Pihla, päähenkilö, kuitenkin on kuulemma ”sykähdyttävä, hänen hahmonsa ja maailmansa ovat viehättäviä”. Kirjoitan ”valoisasti, sujuva ja selkeä” tekstini ”välittää elämänmyönteisyyttä vastoinkäymistenkin edessä”. Hänen mielestään käsikirjoitukseni suurin arvo on siinä, että ”pienistä arkisista asioista koostuva maailma saa rinnalleen toisen todellisuuden, mikä laajentaa ja syventää todellisuuskäsitystä ja tuo siihen henkeä.” Hän kehottikin minua täydentämään kirjan täysimittaiseksi romaaniksi, Pihlan kehityskertomukseksi.

No, sellainenhan suunnitelmani alun perin olikin, mutta silloinen terveydentilanteeni pisti hätiköimään. Että jos kaikki jääkin kesken…

Mitä sitten tulee kirjan ulkomuotoon, siitä lienenkin jo turhautumiseni joskus ilmituonut. Varmaankin kannen tekijä on yhtä pettynyt lopputulokseen, ellei pettyneempikin. Hänen kantensa oli nimittäin paljon kauniimpi, lämpimämpi ja värikkäämpi kuin tuo painosta tullut. Ja se liehureuna… Olkoon! Turhaan tässä enää ruikuttaa. Onhan kuitenkin nyt edes jotain, jotenkin, jollekin… Vaikka en raaskinutkaan niitä pikkutarkkoja kuvauksia pois jättääkään… 

MUTTA jos päiviä riittää, se elämänkaari ehkä sittenkin jossain vaiheessa ropsahtaa esille, tietokoneen sisuksissahan sen raakakopio jo muhiikin. Jos nyt ei ihan paperisena versiona, niin kuitenkin nettikamana. Sitten ainakin lapseni ja lapsenlapseni saavat tietää, miltä äiti ja mummi sisältä näyttää. Eli mitä se on syönyt… 



Tämä on se alkuperäinen kansimalli






sunnuntai 21. maaliskuuta 2010

RYYSYRANNAN JOOSEPPI


Teatteriaulassa kuhisee pääasiassa varttuneempaa väkeä. Ainakin neljä bussilastillista teatterinystäviä on matkannut meidän paikallisten lisäksi katsomaan esitystä suomussalmelaisesta Jooseppi Kenkkusesta, lapsen yksinkertaisuudella, mutta silti epätoivon synnyttämällä viekkaudella elämän synkissä karikoissa kamppailevasta korven asukista.

Ilmari Kiannon Nälkämaan marssia olen laulanut niin pienestä kuin muistan. Olen tuntenut mahtipontisuutta ja ylpeyttä julistaessani, että raukat vain menköhöt merten taa. Mutta Kiannon maailmalle Suomussalmesta levittämää ryysyläisten valtakunta –imagoa nuoruudessani häpesin ja vieroksuin. Leimasihan se muka kaikki sieltä lähteneet viheliäisellä puumerkillä. Vielä nykyäänkin tiedän nuoria, jotka eivät suin surminkaan paljasta lähteneensä moisesta paikasta, Suokkulasta.

Enää en tietenkään tunne niin, päinvastoin rakastan sitäkin menneisyyden kuvastimena ja varttuneemmalla iällä niin kunnioitukseni kuin ylpeytenikin Minun Suomussalmeni omalaatuisesta kirjailijasta kasvaa vuosi vuodelta. Hänen kielensä värikkyys, ilmaisujensa kansanläheisyys ja sattuva sukeltaminen syrjäseudun ihmisen sielunliikkeisiin on vavahduttavaa. Tosin papin pojalta ei tavallisesti ehkä osaisi odottaa sellaista kielenkäyttöä ns. taivaallisista asioista... Mutta kuten sanottu, Ilmari Kiannossa ei olekaan mitään tavallista eikä tasapäistä.

Ylpeänä saan kertoa jälkipolville, että olen nuoruudessani henkilökohtaisesti nähnytkin tämän tunnetun korpikirjailijamme. Osuin nimittäin eräänä keväänä paikalle, jossa häntä oltiin siirtämässä autosta kulkuvälineeseen, jolla hänet kuljetettaisiin Kiantajärveä pitkin omaan rakkaaseen Turjanlinnaansa. Jostain syystä minulla on itsepintainen mielikuva siitä, että se kulkuväline olisi ollut matala, poron vetämä ahkio, mutta voihan olla, että mieleni teppostelee...

Ilmari Kianto siirtyi ”onnen mailleen samana vuonna kun minä menin naimisiin. Hänet siunattiin Helsingissä 7.5.1970 päivänä, jolloin hän olisi täyttänyt 96 vuotta. Kolme päivää myöhemmin hänet saatettiin haudan lepoon Suomussalmen Niettussaareen.

Entä pidinkö teatteriesityksestä? Kannattaakohan tuota edes kysyä?







lauantai 20. maaliskuuta 2010

OTOKSIA KAINUUSTA, LYHYESTI


·       Kostamuksen bussiturmasta täyttyy tänään 30 vuotta. Perheemme oli palannut koti-Kainuuseen edellisenä keväänä. Menehtyneiden joukossa oli mm. eräs kansakoulutovereistani. 

·       Yöjunista jälleen kerran. Enpä kommentoi… 

·       Vaara vesistöllemme? 

·       Töitä luvassa lähes sadalle? 

·       Tulevaa aarteistoa: 

          ... viihdykettäkin:


perjantai 19. maaliskuuta 2010

KALKKIS?

Vihdoinkin jotain järkeä koulukioskeihin. Kun niitä aikoinaan ruvettiin ehdottelemaan, pidin ajatusta suorastaan naurettavana, lähes huulenheittona: että kouluunko muka järjestettäisiin mahdollisimman epäterveellinen vaihtoehto ruokailulle! HAH!

Kauanpa ei sitten sitä harhailoa kestänytkään, kun kioskit ihan oikeasti ilmestyivätkin kouluihin. Kellä on vielä kanttia ihmetellä, ettei kouluruoka maistu? Miten se maistuisi, kun välitunnit jauhetaan irtokarkkeja, suklaata, limsaa? Haloo, hyvät järkevät, muuten ihan kunnolliset ihmiset: missä on teidän vastuuntuntonne? mutisin itsekseni ja jos minulla olisi ollut parta, jupinani olisi hävinnyt sen sekaan. Ei sitä kukaan ottanut todesta. Kalkkis mikä kalkkis.

En koskaan, en niin ikinä ole ymmärtänyt, miksi näin tapahtui. Onhan se tavallaan lasten eriarvoisuuteenkin asettamista, sillä kaikilla ei suinkaan ole varaa näihin herkkuihin. Toisen vain on tyytyminen katselemaan vierestä, kun varakkaampi luokkatoveri mussuttaa namipalojaan...


Vaikka eipä silti, kuntien säästötoimet ovat saaneet aikaan sitäkin, ettei viimeisessä ruokailuvuorossa oleville jää kaikistellen kouluissa ruokaakaan.


http://www.edu.fi/page.asp?path=498,1329,80303,50500,55174

tiistai 16. maaliskuuta 2010

KUUNTELE - LUMI LAULAA


Kuuntele - lumi laulaa. 

Valkoiset kutrit pörröisinä
nietosten laella. 

Tuulten tuivertamina.
Tuhansin timantteina säkenöivin silmin.

Talven valkoinen vilja auringon sylissä.
Tuleentumassa. 



sunnuntai 14. maaliskuuta 2010

VIA DOLOROSA?

Aurinko paistoi. Lähes. Siis välillä paistoi ja välillä ei. Edellisen päivän onnistunut hiihtolenkki siinteli mielessä ja houkutteli järvelle. Eilen.

Just ja just sovimme sivuuttamaan rannan pysäköintipaikalta poistuvan auton kapealla uralla. Se jätti meille sopivasti paikkansa. Tuumimme, että jos auraaja olisi hoksannut ihan pikkuisen parkkipaikkaa leventää, lisäpaikkoja autoille olisi paljastunut vaivattomasti.

Suksissani on pitoteipit pohjien lipsumisen estona, mutta koska niihin oli toissa keväänä jäänyt laittamatta suojapaperit päälle, niin nykyään ne suojelivat lähinnä vauhtihurjasteluilta. Ainakin vielä perjantaina ne tekivät niin. Luistivat ja tökkivät arvaamattomasti. Ei voinut koskaan tietää, milloin olisin nokallani. Toisaalta jännitys kyllä tsemppasi jalkarefleksejäni. Sarkastinen

Nytkin vähän pelkäsin, mahtaisiko tökki käydä, mutta ilokseni suksi luisti ja puhkuin intoa. Hän - meinasin nimittää häntä Duracell-pupuksi, mutta sitten satuin vilkaisemaan Urbaania sanakirjaa ja jätin nimittämättä Nolo - pinkaisi omille teilleen tietymättömille tai tiesinhän minä, ettei hän pitkälle pötkisi ja minä päätin nauttia oman vauhdin suomasta hurmasta.

Nautintoa kesti hetken. Sitten polttava kipu iski molempiin jalkateriin. Olin joutunut saman ilmiön eteen jo aikaisemminkin tänä vuonna, joten oletin sen johtuvan pelkästä tottumattomuudesta, olihan viime vuosi jäänyt väliin, pitänyt sukset autotallin katossa. Niinpä jatkoin sinnikkäästi. Pysähtelin välillä nostelemaan jalkojani, mutta jatkoin.

Vastaani hiihteli äiti kahden lapsensa kanssa. Pienempi eteni ilman keppejä ja tuiskahti mahalleen maahan. Pikkuinen hiihtäjä nousi naureskellen ylös ja kuului tuumivan, että leikitään, että tuo oli muka maaliLeveä hymy

Otin kuvia, pysähtelin ja etenin. Menen niin pitkälle, että se dura… hm, se Hän hiihtää vastaani, päätin.

Pieniä ja isoja lenkkeilijöitä sauvoi iloisesti vastaani ja minua melkein hävetti, kun jouduin yhtenään seisahtelemaan. Kun en pystynyt samaan. Otin kuvia taas. Avarasta järvenselästä, suksilla sujuttelevista lapsosista, lumessa piilottelevista jäljistä... Lähestyin jo Rehjan saarta ja rupesin kuvaamaan sitäkin, mutta kamera oli tietenkin ehtinyt jo jähmettyä eikä suostunut yhteistyöhön.

Hän sujutteli vastaani, kevyesti, luistelutyylillä. Ihmetteli, näinkö pitkälle olin jo ennättänyt. Pyysin häntä jatkamaan, tulisin perässä voimieni mukaan. Olin huojentunut, onnellinen peräti, voidessani kääntyä paluumatkalle, olinhan päässyt jo lähes saaren rantavesille, no, -lumille.

Ihmettelin mielessäni, millä ilveellä pääsisin takaisin autolle. Jalkoterät olivat tulessa, kiirastulessa. Lähes jokainen veto pisti.

Niinpä päätin syöksyä kivuttomien hetkien aikana niin pitkän matkan kuin suinkin ennättäisin. Levähtelyjen välissä otin aina spurtteja, hiihdin kuin heikkomielinen, pysähdyin, kun kipu ei sallinut edetä ja tempauduin siitä taas "hurjaan" vauhtiin, voimia kyllä olisi ollut.

Hän sauvoi takaisin ja ehdotti, että hiihtäisin tien varteen, hän hakisi minut sieltä autolla. Pääsisin helpommalla.

Minäkö luovuttaisin? Talvisodan loppumisen 70-vuotispäivänä? Kaikkea sitä kuuleekin! Suomalaisen, karhunkatsoman kainuulaisen korpitaipaleitten naisen sisu nosti päätään. Ei, teen tämän loppuun, ilmoitin ylväästi ja hätistelin Hänet jatkamaan omaa latuaan. Spurtti, pysähdys ja nosto, spurtti, pysähdys ja nosto. Sivullinenhan voisi luulla, että minulla on vain katkokävelyä… katkohiihtoa siis...

Vauhdilla ”lensin” rantaan, jossa auto jo hyrräsi ja avulias Hän tuli irrottamaan sukseni ja nostamaan ne kyytiin. Kilpahiihtäjähän sinusta tulee, hän kehaisi, vauhdista päätellen. Naurahdin. Kilpahiihtäjäpä hyvinkin!

Niin että lähdenkö enää koskaan hiihtämään? No tietysti lähden, ehkä jo tänään. Onhan Hänen eilisten sanojensa mukaan luvassa silkkaa paistetta ja hangen kimallusta. Tosin nyt näyttää siltä, että sataa lunta... Joka tapauksessa seuraavalla kerralla laitan vain monojen pohjalle kaarituet. Holvit ovat päässeet tämän temppelin kaarista madaltumaan. Siksi.

Ehkä silloin pääsen perille saareenkin jo.


Hiihtolaulu Aurinko Hymy

lauantai 13. maaliskuuta 2010

KIITOS

Tänään tulee kuluneeksi 70 vuotta talvisodan päättymisestä. On aika hiljentyä hetkeksi kunnioittamaan veteraanejamme. Valaiskoot muistokynttilöiden liekit kiitoksin tulevien polvien tietä. Niin että meillä rauha aina olisi.

Kotimaa

sunnuntai 7. maaliskuuta 2010

JÄHMIS, LEPSUS JA LUPSUS?



Sitä sitten hurmauttiin Naapurinvaaran lavalle lauantaina, pitkästä aikaa. Loppumattomalta tuntunut talvi kyllästytti ja Naapurinvaaran Huvikeskuksen aukeaminen viesti lupauksia tulevasta keväästä ja kesästä. Hmmm… Ihan kohta tunnen taas syreenien ja juhannusruusujen tuoksun…
    
Ensimmäinen solisti Amadeus oli liikuttavan söötti. Ja nuori. Laulaessaan hän kaiken aikaa ilmeili fanittajilleen ja tanssitti samalla sormiaan ilmassa musiikin mukana. Luritteli näkymättömällä soittimellaan. Niin kepeästä olemuksesta ei olisi millään uskonut lähtevän niin syvää ja laajaa ääntä. Se antoi vaikutelman vähän varttuneemmasta. Kunhan elämänkokemusta karttuu, hänestä kehittyy vielä erittäin hieno tunteidemme tulkitsija. Onhan hän sitä tietysti jo nytkin, mutta elämän kiemuroiden nyt on vain tapana antaa tulkintaan lisää väriä, syvyyttä ja uskottavuutta.
      
Mutta ketkäs ne sitten seuraavaksi lavalle astelivatkaan? No, kestosuosikkini Matti ja Teppohan sinne tepsuttelivat. Tähän vuodenaikaan nähden kovin ruskettuneina ja nuorempi ainakin vähän palanein neninkin… Syykin selvisi. Toinen heistä oli lomaillut Egyptissä, toinen jossain Kanarian saarilla. 

Juttu lensi entiseen konkarityyliin. Nyt puheista sai jopa paremman selvän kuin viime kesänä Jormualla, vaikka mielestäni jälkimmäisessä muuten oli huomattavasti intiimimpi tunnelma. Liekö sitten johtunut siitä, että Naapurinvaaralla oleskelutilat hajoavat ehkä turhankin laajalle?

Matin kertoman mukaan veljeksiltä oli ilmestymässä markkinoille uusi levykin ihan lähiaikoina ja se kuulosti olevan vaihteeksi paras tähänastisista. Saapa nähdä, pitääkö ennakkorummutus kutinsa…     

Jotenkin illasta ja, mikä eniten harmitti, tanssista puuttui entinen taika; jalkani olivat kumman jähmettyneet eivätkä kyllä kengätkään tavanomaisen liukkaasti pyörähdelleet – eikö lie sitten plaattiaan kyllin rutosti kyntteliä hangattu? Lisäksi käsivarsistani kuulemma puuttui jäntevyys, ne olivat liian lepsut (?), väsytti kamalasti ja silmäni lupsahtelivat. Olin siis jähmeä, lepsu ja lupsahtelija…

Hädin tuskin jaksoin pysyä hereillä kotiin asti. Autossa oli lämmin ja moottori hyrisi univirttä. Siltä se minusta ainakin kuulosti.       

Mutta kyllähän sentään näin ikinuorsenioreidenkin pitäisi kyetä valvomaan vielä ihan aamutunneille asti.     

Vai pitäisikö?         


 Illan esiintyjät tässä linkissä.            


tiistai 2. maaliskuuta 2010

YKSINÄISET ASKELEET

Hankeen painuvat askeleet
yksinäiset,
tuuli sirottaa hippuja
jälkiin. 

Lumikiepissä minäkin 
nukkua tahtoisin;
siellä ainakin 
olisi lämmin…  

LUETUIMMAT