Aurinko paistoi. Lähes. Siis välillä paistoi ja välillä ei. Edellisen päivän onnistunut hiihtolenkki siinteli mielessä ja houkutteli järvelle. Eilen.
Just ja just sovimme sivuuttamaan rannan pysäköintipaikalta poistuvan auton kapealla uralla. Se jätti meille sopivasti paikkansa. Tuumimme, että jos auraaja olisi hoksannut ihan pikkuisen parkkipaikkaa leventää, lisäpaikkoja autoille olisi paljastunut vaivattomasti.
Suksissani on
pitoteipit pohjien lipsumisen estona, mutta koska niihin oli toissa keväänä jäänyt laittamatta suojapaperit päälle, niin nykyään ne suojelivat lähinnä vauhtihurjasteluilta. Ainakin vielä perjantaina ne tekivät niin. Luistivat ja tökkivät arvaamattomasti. Ei voinut koskaan tietää, milloin olisin nokallani. Toisaalta jännitys kyllä tsemppasi jalkarefleksejäni.
Nytkin vähän pelkäsin, mahtaisiko tökki käydä, mutta ilokseni suksi luisti ja puhkuin intoa.
Hän - meinasin nimittää häntä Duracell-pupuksi, mutta sitten satuin vilkaisemaan
Urbaania sanakirjaa ja jätin nimittämättä
- pinkaisi omille teilleen tietymättömille tai tiesinhän minä, ettei hän pitkälle pötkisi ja minä päätin nauttia oman vauhdin suomasta hurmasta.
Nautintoa kesti hetken. Sitten polttava kipu iski molempiin jalkateriin. Olin joutunut saman ilmiön eteen jo aikaisemminkin tänä vuonna, joten oletin sen johtuvan pelkästä tottumattomuudesta, olihan viime vuosi jäänyt väliin, pitänyt sukset autotallin katossa. Niinpä jatkoin sinnikkäästi. Pysähtelin välillä nostelemaan jalkojani, mutta jatkoin.
Vastaani hiihteli äiti kahden lapsensa kanssa. Pienempi eteni ilman keppejä ja tuiskahti mahalleen maahan. Pikkuinen hiihtäjä nousi naureskellen ylös ja kuului tuumivan, että
leikitään, että tuo oli muka maali…
Otin kuvia, pysähtelin ja etenin.
Menen niin pitkälle, että se dura… hm, se Hän hiihtää vastaani, päätin.
Pieniä ja isoja lenkkeilijöitä sauvoi iloisesti vastaani ja minua melkein hävetti, kun jouduin yhtenään seisahtelemaan. Kun en pystynyt samaan. Otin kuvia taas. Avarasta järvenselästä, suksilla sujuttelevista lapsosista, lumessa piilottelevista jäljistä... Lähestyin jo
Rehjan saarta ja rupesin kuvaamaan sitäkin, mutta kamera oli tietenkin ehtinyt jo jähmettyä eikä suostunut yhteistyöhön.
Hän sujutteli vastaani, kevyesti, luistelutyylillä. Ihmetteli, näinkö pitkälle olin jo ennättänyt. Pyysin häntä jatkamaan, tulisin perässä voimieni mukaan. Olin huojentunut, onnellinen peräti, voidessani kääntyä paluumatkalle, olinhan päässyt jo lähes saaren rantavesille, no, -lumille.
Ihmettelin mielessäni, millä ilveellä pääsisin takaisin autolle. Jalkoterät olivat tulessa, kiirastulessa. Lähes jokainen veto pisti.
Niinpä päätin syöksyä kivuttomien hetkien aikana niin pitkän matkan kuin suinkin ennättäisin. Levähtelyjen välissä otin aina spurtteja, hiihdin kuin heikkomielinen, pysähdyin, kun kipu ei sallinut edetä ja tempauduin siitä taas "hurjaan" vauhtiin, voimia kyllä olisi ollut.
Hän sauvoi takaisin ja ehdotti, että hiihtäisin tien varteen, hän hakisi minut sieltä autolla. Pääsisin helpommalla.
Minäkö luovuttaisin? Talvisodan loppumisen 70-vuotispäivänä? Kaikkea sitä kuuleekin! Suomalaisen, karhunkatsoman kainuulaisen korpitaipaleitten naisen sisu nosti päätään. Ei, teen tämän loppuun, ilmoitin ylväästi ja hätistelin Hänet jatkamaan omaa latuaan. Spurtti, pysähdys ja nosto, spurtti, pysähdys ja nosto. Sivullinenhan voisi luulla, että minulla on vain katkokävelyä… katkohiihtoa siis...
Vauhdilla ”lensin” rantaan, jossa auto jo hyrräsi ja avulias Hän tuli irrottamaan sukseni ja nostamaan ne kyytiin. Kilpahiihtäjähän sinusta tulee, hän kehaisi, vauhdista päätellen. Naurahdin. Kilpahiihtäjäpä hyvinkin!
Niin että lähdenkö enää koskaan hiihtämään? No tietysti lähden, ehkä jo tänään. Onhan Hänen eilisten sanojensa mukaan luvassa silkkaa paistetta ja hangen kimallusta. Tosin nyt näyttää siltä, että sataa lunta... Joka tapauksessa seuraavalla kerralla laitan vain monojen pohjalle kaarituet. Holvit ovat päässeet tämän temppelin kaarista madaltumaan. Siksi.
Ehkä silloin pääsen perille saareenkin jo.
Hiihtolaulu 
