SIIS... Se ns. kirjani oli alun perin tarkoitettu vain lapsilleni. Se oli vasta ensimmäinen osa suunnitelmastani merkata jotenkin luettavaan muotoon lapsuuttani, nuoruuttani ja viimein ikääntymistäni. Kesken kaiken sekaan puikahtivat satumaailman tyypit. Olen pohtinut, tulivatko ne auttamaan minua kaikkien niiden surullisten asioiden ohi, joilta jouduin kirjoittaessani sulkemaan mukaan pääsyn, sillä enhän minä nyt sellaisista tapahtumista halunnut kertoa, vaikka kuinka olisinkin toivonut saavani lapseni ymmärtämään, mihin kaikkeen elämäni myöhemmät vaiheet voisivat perustua. Ehkä saisin sitten joittenkin valintojen suhteen edes jonkinlaisen armahduksen.
Jotenkin sitten sain päähäni esittää tarina kuitenkin kaikelle kansalle, oikeastaan koko maailmalle, sillä nettiversionhan siitä ensin pyöräytinkin. Pyysin muutamaa ystävääni lukemaan sitä ja kommentoimaan ja heidän palautteistaan johtuen sitten sain tämän loistoidean…
Epävarmuuteni on kuiskinut minulle sen jälkeen kaikenlaista, soimannut hullusta ajatuksesta ja vielä sen hullummasta toteuttamisestakin. Tänään siihen ei rohkeus riittäisi; rahkeet eivät kestäisi… Olen kovasti kaivannut toisten ihmisten mielipiteitä, rehellistä arvostelua. Sitä eivät lähimmät, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta, paljonkaan hennonneet antaa.
Eräs ihana ihminen, ennestään vieras minulle, mutta alansa asiantuntija, sitten lopultakin pyynnöstäni paljasti sen, mitä itse olin ounastellutkin. Ja siitä kiitän.
Eli hän tuumasi suunnilleen näin: Kertomistyylini on liian pedantti, yksityiskohtainen ja ennakkoon sensuroiva. Lisäksi mahdollisen lukijakunnan määrittely on vaikeaa. Pihla, päähenkilö, kuitenkin on kuulemma ”sykähdyttävä, hänen hahmonsa ja maailmansa ovat viehättäviä”. Kirjoitan ”valoisasti, sujuva ja selkeä” tekstini ”välittää elämänmyönteisyyttä vastoinkäymistenkin edessä”. Hänen mielestään käsikirjoitukseni suurin arvo on siinä, että ”pienistä arkisista asioista koostuva maailma saa rinnalleen toisen todellisuuden, mikä laajentaa ja syventää todellisuuskäsitystä ja tuo siihen henkeä.” Hän kehottikin minua täydentämään kirjan täysimittaiseksi romaaniksi, Pihlan kehityskertomukseksi.
No, sellainenhan suunnitelmani alun perin olikin, mutta silloinen terveydentilanteeni pisti hätiköimään. Että jos kaikki jääkin kesken…
Mitä sitten tulee kirjan ulkomuotoon, siitä lienenkin jo turhautumiseni joskus ilmituonut. Varmaankin kannen tekijä on yhtä pettynyt lopputulokseen, ellei pettyneempikin. Hänen kantensa oli nimittäin paljon kauniimpi, lämpimämpi ja värikkäämpi kuin tuo painosta tullut. Ja se liehureuna… Olkoon! Turhaan tässä enää ruikuttaa. Onhan kuitenkin nyt edes jotain, jotenkin, jollekin… Vaikka en raaskinutkaan niitä pikkutarkkoja kuvauksia pois jättääkään…
MUTTA jos päiviä riittää, se elämänkaari ehkä sittenkin jossain vaiheessa ropsahtaa esille, tietokoneen sisuksissahan sen raakakopio jo muhiikin. Jos nyt ei ihan paperisena versiona, niin kuitenkin nettikamana. Sitten ainakin lapseni ja lapsenlapseni saavat tietää, miltä äiti ja mummi sisältä näyttää. Eli mitä se on syönyt…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti